Suvivirsi ja vesinokkaeläin

Mitä yhteistä on Suvivirrellä ja musliminaisten huiveilla? Vastaus: vesinokkaeläin.

Tuossa päivänä muutamana, siis jo hyvissä ajoin ennen koulujen kevätjuhlia, Hesarissa oltiin jälleen huolissaan Suvivirrestä. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen nimittäin on sitä mieltä, että julkisen vallan neutraalisuuden vaatimus ulottuu kaikkeen koulujen toimintaan, myös juhlatilaisuuksiin, eikä uskonnollisia sävyjä voida puolustella niissä suomalaisen kulttuurin ja juhlaperinteen vaalimisella.

Mitä on uskonnollinen? Takavuosina eräs helluntailainen luonnehti minua sanomalla, että minä olen uskonnollinen mutten uskovainen. Minä kun en kuulu kirkkoon enkä mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen yhteisöön, ja olen oikeastaan sitä mieltä, ettei pitäisi kuulua kenenkään muunkaan, mutta sen enempää omasta mielestäni kuin tuon mainitun fundamentaistinkaan mielestä minulla ei ole vaikeuksia ymmärtää uskonnollista ajattelua. Olen hankkinut taidon olemalla tekemisissä uskovaisten ihmisten kanssa.

Ja edelleen: mikä on uskonto? Harjottaessani uskontotieteen opintojani, jouduin lueskelmaan kirjakaupalla asiaa koskevia määritelmiä, jotka vaihtelivat uskontotieteen sisäisten alueiden ja suuntien mukaan. Puumalainen kuitenkin näyttää Hesarissa olevien lausuntojensa perusteella kuvittelevan, että se on jokin kiinteä, helposti määriteltävä ja muusta kulttuurista erillinen olio.

Tämä on aika yleinen käsitys. Esimerkiksi joitain päiviä sitten lukemassani Liisa Liimataisen teoksessa Saudi-Arabian toiset kasvot sorrutaan samaan. Liimatainen sanoo useammastakin ilmiöstä, että se ei joko hänen tai hänen haastateltaviensa mielestä ole islamia vaan heimotapa. Eli on olemassa joku erillinen islam, ja sitten on joitain tapoja, joiden jotkut väittävät olevan islamia, vaikkeivät ole. Minua kiinnostaa, mikä ja missä on tämä absoluuttinen, puhdas islam.

Puumalainen ja Liimatainen joko yhdessä tai kumpikin erikseen voisivat lähettää minulle jonkinlaisen viipaleen siitä uskonnoksi tai isalmiksi tai kristinuskoksi tai miksikä tahansa uskonnolliseksi mieltämästään könsäleestä; toimittaisin sen edelleen patologiystävälleni KM:lle, joka voisi ujuttaa (muiden) syöpäpreparaattiensa sekaan ja vilkaista, mitä se on, tämä köntsälemäinen Puumalaisen uskonto tai Liimataisen islam.

Suvivirsi-keskustelun vastapainoksi olemme saaneet kuulla, että periaatteessa neutraali julkinen valta on sallinut tai kenties jopa määrännyt sairaalat järjestämään terveydenhoitojärjestelmämme hoitohenkilökunnan asuihin joidenkin islamin suuntien vaatiman naisten huivin. Kuinka apulaisoikeuskansleri Puumalainen tämän sallii?

Vai eikö huivi kuulu siihen absoluutiseen islamiin, sillä Koraani ei huivia määrää. Tässä on luultavasti ollut taustalla tapaus, jossa profeetta Muhamaadin 9-vuotiaana tyttösenä naitu lapsivaimo Aisha olisi soittanut suutaan muille naisille kaivolla; tästä seuranneen jupakan jälkeen Muhammad ratkaisi asian päättämällä, että vastaavien tapahtumien estämiseksi tulevaisuudessa profeetan vaimot kulkekoot päät säkissä.

Jos huivit eivät ole islamia ja ne voidaan sallia, koska niistä ei ole selvää määräystä Koraanissa, voin Raamatun lukeneena ja jopa sen tenttineenä kertoa Puumalaiselle, että ei Raamatussakaan mainita Suvivirttä. Siispä sen voi sallia koulujen kevätjuhlissa siinä kuin muslimihuivit sairaaloiden hoitohenkilökunnalla.

Joitain viikkoja sitten julkaisin tällä blogillani pari kuviota, joissa havainnollistin sitä, miten erilaiset asiat, tavat ja käsitykset
1) siirtyvät uskonnollisten sitoutumisvaatimusten skaalassa sinne sun tänne ylimalkaan, ja
2) samanakin historiallisena hetkenä ne ovat eriasteisesti uskontoon sitoutuneiden ihmisten mielistä erikohdissa po. skaalaa erityisesti.

Siitä, kun kun ilmaantui minkäänlaista kultista erillistä kultuuria, on hyvin vähän aikaa. Suurin osa taiteesta on kultillista, ts. uskonnollista. Kouluissa ei ilmeisestikään saa tästä pitäen myöskään kuunteluttaa oppialilla Bachia eikä näyttää maailman kuvataiteen historian merkkiteoksia. Ne ovat, nääs, ehdottomasti uskonnollisempia kuin vaikkapa Suvivirsi. Ilmeisesti pitää myös kieltää kapitalismi, sillä se oli seurausta uskonpuhdistuksesta ja etenkin sen reformoidusta haarasta, kalvinismista.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että koululaisten eristäminen uskonnollisista ilmiöistä ja ihmisistä on vaarallista. En sitä paitsi ymmärrä, mitä on olevinaan tunnustukseton uskonnonopetus. Päinvastoin minusta uskonnonopetuksen pitää olla erittäin tunnustuksellista, että koululaiset näkevät uskonnon toiminnassaan. Tunnustuksellista uskonnonopetusta voisi olla useampaa lajia, kaikki kaikille pakollisia, ja uskontokuntien pitäisi lähettää hurskaitaan pitämään kouluihin näitä uskontokursseja - ei mitään yhden päivän esiintymisiä vaan ihan rehellistä opetusta läksyineen, kokeineen, päivineen. Jos tämä ei jollekin uskontokunnalle sovi, tämä uskontokunta kiellettäköön lailla.

Uskonnot nimittäin ovat jotain semmoista, ettei niistä pelkkää teoreettispitoista kirjallisuutta lukemalla pääse jyvälle, ja kuitenkin uskonnot ovat vaarallisinta, mitä ihmiset ovat koskaan keksineet. Niiden vaarallisuus piilee juuri siinä, että ne ovat erittäin epäselviä rajoiltaan. Uskonnollista perustaa löytyy mitä merkillisimmistä asioista kuten edellä mainitusta kapitalismista, ja uskonnolliset käsitteet ja ajattelutavat vuorovaikuttavat pitkin ihmisaivoja kaiken muun niissä kulkevan kanssa. Maailman tehokkaimmat ihmismieleen vaikuttavat tekstit ovat uskonnollisia tekstejä ja maailman indoktrinoivimmat kuvat uskonnollisia kuvia. Jos lapset ja nuoret eivät totu niihin ja opi tunnistamaan niitä, he eivät opi puolustautumaan niitä vastaan. Tässä uskonnollisesti motivoitujen terroritekojen maailmassa koululaiset pitää siis eritoten pakottaa tapaamaan uskovaisia oikeita ihmisiä ja päästää heidät terottaamaan omaa ajatteluaan heidän ajatteluaan vasten.

Ne ainekset, jotka vaikkapa uskonnollisissa kuvissa eniten vetoavat, ovat vaikeita kaivaa esiin. Minullahan on Suonenjoella (missä vietämme joskus viikonloppuja) pitkäaikaistyöstössä serafi eli kuusisiipinen enkeli, josta yritän tehdä 'rublevilaisen'. On kohtalisen helppoa luetella verbaalisesti ilmiselviä tekijöitä, joista Andrei Rublevin ikonit tunnistaa: pitkät pisaramaiset nenät; pikkuruiset, syönti- ja puhekyvyttömät, ohusti piirretyt suut; kyttyräselät... Mutta maalaamalla pisaramaisen pitkän nenän, pikkuruisen suun ja kyttyrän hahmon selkään ei saa vielä tulokseksi rublevilaista enkeliä, kuten oheisesta, tämän hetkisestä serafini vaiheesta näkee. Yksikään ihminen ei taatusti ole sitä mieltä, että se muistuttaa vähääkään mitään Andrei Rublevin tekemää. (Sitä paitsi kyttyrää pitää suurentaa...)

 

En halua kopioda mitään oikeaa Rublevin työtä; en halua edes tehdä mitään hahmoa, jollaisen hän edes periaatteessa olisi tehnyt. Andrei Rublev ei tietääkseni ole maalannut serafeja. Yritän vain saada selville, mikä on rublevilaisuuden syvin olemus. Mikä se on, se, joka niissä vetoaa? Sillä se ei ole nuo helpostikin verbalisoitavat piirteet vaan joku aivan muu. Aivan muu.

Sitä paitsi on luultavaa, että maailmaa ei saada uskonnottomaksi, ei edes minkään valtion julkista valtaa, tai sitten menee lapsi pesuveden mukana. Sitä yritettiin vaikapa nyt Neuvostoliitossa useamman vuosikymmenen ajan, ja pieleen meni. Samoin kävi myös esimerkiksi DDR:ssä. Eilen loppui televisiossa sarja Weissensee (jostain syystä suomenkielinen nimi oli Rakkautta Berliinin muurin varjossa). Hitusen saippuoitu sarja, mutta sisälsi asiaa. Kun Itä-Saksa alkoi tulla tiensä päähän, tätä tien päähän tulemista edistivät sarjassa kirkko ja ympäristöliike, jotka sarjassa oli yhdistetty. Ja tämä lieneekin syy siihen, miksi maailmaa ei saada uskonnottomaksi. Ihmisen nupissa uskonnot liittyvät usein hyvään, ja niihin liitetään helposti kaikki muukin kuin suoraan uskontoon liittyvä hyvä, kuten Weissensee-sarjassa kirkkoon liitettiin ympäristönsuojelu. Uskonnollisuuden ilmaisemisen kieltäminen siis helposti merkitsee monille ihmisille kaiken hyvän vaalimisen kieltämistä, eivätkä nämä ihmiset hyväksy sitä, että heitä kielletään osoittamasta hyvyyttä toisia ihmisiä tai ylipäätään ympäristöään kohtaan.

Uskonnolliset ilmiöt ovat kiinnostavia, mutta vaikka niiden puitteissa on saatu mitä ihmeellsimpia asioita aikaiseksi, pääasiassa kuitenkin pahoja, niilläkin on rajansa. Luin tuossa juuri Thomas Cathcartin ja Dan Kleinin teoksen Platon ja vesinokkaeläin menivät kapakkaan. Koska kaikissa asioissa ulkonäkö on tärkein aspekti, tästä kirjasta on heti alkuun sanottava, että se on kokonaisuudessaan aika mukava esine. Kirjan sisäosat on painettu kahdella värillä, mustalla ja okran/oranssinsutjakalla lisävärillä, ja värejä on käytetty oikeaoppisesti tekstin jäsentämiseen; tekstikokonaisuuksien välissä on jopa värillisiä välisivuja, jotka on koristettu graafisilla erikosmerkeillä, ja erikoismerkkejä on käytetty myös muuten typografiassa. Eikä pidä unohtaa painettuja etulehtiä. Kirjassa on siis hiukan askerreltu typografian kanssa. Paitsi kannessa. Kannen typografia on huolimaton. Se on tehty folioimalla, ja jotenkin syntyy vaikutelma, että foliointi oltaisiin tehty jonkun äkkinäisen, aiemmin irtokirjakkeisiin tutustumattoman, käsin irtokirjakkeista latomilla ladelmilla -  niin sattumanvarainen on tekstin sommittelu, ikään kuin ei olisi löytynyt sopivankokoisia sokeistopalikoita. Muuten kansi on ihan kiva. Ihan kiva kylläkin on graafisessa suunnittelussa negatiivinen lausunto. Ihan kivan tästä tekee se, että kirjassa on muka erilliset yksivärinen selkä ja kuvallinen ylivetopaperi, mutta nehän on tosiasiassa vain painettu materiaaliuskottomasti yhteen ylivetopaperiin.

Kirjassa käsitellään filosofian historiaa ja sen suuntia, myös uskonnon filosofiaa. Uskonnollisen ajattelun rajoista suhteessa rationalismiin kirjassa on seuraava juttu:

"Mies horjahtaa syvään kaivoon. Kymmeniä metrejä pudottuaan hänen onnistuu tarttua kyhmyräiseen juurakkoon. Vähitellen hänen otteensa käy heikommaksi ja heikommaksi. Epätoivoissaan hän huutaa: "Onko siellä ylhäällä ketään?"

Mies katsoo ylös. Näkyy vain kiekkomainen pala taivasta. Yhtäkkiä pilvet jakaantuvat ja kirkas valo sinkoutuu häntä kohti. Kuuluu syvä ääni, joka sanoo: "Minä, Herrasi, olen täällä. Päästä juuresta irti, niin minä pelastan sinut."

Mies miettii hetken aikaa ja huutaa sitten: "Onko siellä ylhäällä ketään muuta?"


Vähän jotain tämäntyyppistä sovelletaan Liimataisen mukaan Saudi-Arabian terveydenhoitojärjestelmässä. Naisia saavat peraatteessa hoitaa vain naiset ja miehiä vain miehet, mutta aina ei ole varaa näin hienostuneeseen uskonnolliseen oikeaoppisuuteen. Asia ratkaistaan siten, että potilas nukutetaan aina, kun normia ei voida noudattaa. Silloin hän ei itse näe, jos häntä hoitavat henkillöt ovat eri sukupuolta kuin hän itse. Yksikään potilas ei ole koskaan valittanut käytännöstä, vaikka se on yleisesti tiedossa. Suomalaisissakin sairaaloissa toimitaan tietääkseni niin, että verensiirtoa vastustavien uskonnollisten suuntien perheiden lapset otetaan verensiirtoa vaativan hoidon ajaksi huostaan. Tämä on periaatteessa 'rikos', mutta yksikään vanhempi ei ole ikinä valittanut, että näissä tapauksissa oltisiin vakavalla tavalla loukattu heidän uskonnollista vakaumustaan.

Cathcartin ja Kleinin syvällinen suhde filosofiaan näkyy monissakin kohden kuten lopun sanastossa, jossa selitetään esimerkiksi 'analyyttinen lause' : "Väitelause, joka on määritelmällisesti tosi. Esimerkiksi "kaikki ankat ovat lintuja" on analyyttinen, koska puhuessamme ankoista puhumme aina tietystä lintulajista. "Kaikki linnut ovat ankkoja" ei toisaalta ole analyyttinen, koska "linnuilla" ei määritelmällisesti ole ankkuuden ominaisuutta. Selvästikin "kaikki ankat ovat ankkoja" ja "kaikki linnut ovat lintuja" ovat analyyttisiä väitelauseita. Sydäntä lämmittää, kun näkee, millaista hyötyä filosofiasta voi toisille oppialoille olla - kuten vaikkapa ornitologialle".

Puumalainen voisi perehtyä tähän Cathcartin ja Kleinin kirjaan ja harkita vastaavaa suhtautumista uskonnollisten ainesten sisällyttämiseen kouluopetukseen. (27.3.2014)