Syksyn 2016 vaatehuoltoseikkailut

Kapitalismin kurimuksessa.

Olen tässä siis jo hieman toipumisuralla. Kiitos kaikkien siinä minua auttaneiden.

 

Elämän infrastruktuuriakin olen jo hieman ajatellut. Ajattelin kyllä jo alkukesästä. Silloin nimittäin sain hommattua verhoojalle ikivanhan eli 1980/90-lukujen vaihteesta peräisin olevan Juvartin Blues -tuolini. Kankaiden hankinta vähän kesti, mutta tänään sen tuolini vihdoin sain takaisin kotiin.

Olen ostanut viime marraskuun puolen välin jälkeen tasan yhden vaatekappaleen, heräteostoksena harmaameleeratun T-paidan Lidlistä. En ole ruvennut vaatteita nytkään ostelemaan, mutta löysin vihdoin ja viimein Kuopiosta ompelimon, joka tekee muutakin kuin trikoovaatetta. Firman nimi on Daiga daiga duu, ja sinne jätin toiveikkaana äitivainaan vanhan mekon, jonka kankaan olin hänelle itse ostanut lahjaksi jokseenkin niihin samoihin aikoihin kuin edellä mainitun tuolin. Mekosta tehdään nyt minulle puseroa ensinnäkin siitä syystä, että kangas on hieno, ja toisekseen siksi, että minusta on raivostuttavaa mättää ehjiä vaatteita kaatopaikalle. Äitini oli sen verran tuhti tyttö, että hänen vaatteensa eivät sellaisenaan oikein minulle käy. Mitä ilmeisimmin sen puseron teettäminen siitä vanhasta mekosta maksaa enemmän kuin uusi vastaava pusero.

Vein samaan paikkaan samalla reissulla yhden vanhan oman puseroni, äidin tekemä sekin, josta oli hajonnut 'nappireikälista'. Päätin korjautta sen, koskapa kapitalismi nyt ei vain pysty enää tuottamaan sellaisia kankaita, joita minä suostun panemaan päälleni. Maailman nykyinen taideteollisuuden tila onkin erinomainen esimerkki liian pitkälle viedyn, pelkästään suuryritysten massatuotantoon kykenevän kapitalismin kelvottomuudesta tuottaa kunnollista tavaraa. Nykyinen länsimainen tavaratuotanto muistuttaa Neuvostoliiton tuotantoa. Mitään ei tuoteta kuin paljon, ja kaikille pitää kelvata sen yhden ja saman, mitä on tuotettu paljon. (12.8.2016)