Taide vastaan sosiaaliset mallit

Ihmisen osa ovat jatkuvat kahnaukset lajikumppanien kanssa ja riidat siitä, kenen totuus on ainoa oikea.

Vietimme siis viikonlopun - tai vajaan - Suonenjoella.

 

Kurkkukipuni ei äitynyt flunssaksi. Paluumatkan ajoin kuitenkin varmuuden vuoksi toppahousuissa ja kunnon villasukat talvikengissä. Ja kaula suojattuna.

 

Koska olen ajellut Savon ja Etelä-Pohjanmaan väliä nyt kolmatta vuotta edestakaisin, voin kertoa jotain savolaisen ja pohjalaisen liikennekulttuurin eroista. Talvisin tälle välille osuu paljon liikenneonnettomuuksia - toistaiseksi ei onneksi omalle kohdalle, mutta se on johtunut pelkästä sattumasta. Kaikki onnettomuudet, siis jokainen, jonka olen tällä välillä nähnyt, ovat olleet Pohjanmaalla, ja monella reissulla pohjalaisia poliiseja on sinisine valoineen useammassakin kohden.

 

Tämä johtuu siitä, että huonolla talvikelillä, kun tien reunat eivät välttämättä helposti erotu, pohjalaiset ja savolaiset hahmottavat tien sijainnen eri tavoin. Savolaiset hahmottavat tien reunan viime kädessä aurausmerkeistä ja ajavat oman puolensa aurausmerkkien lähettyvillä. Pohjalaiset sitä vastoin eivät ole perillä tästä aurausmerkiien funktiosta ja arvioivat tien sijainnin sillä perusteella, mistä tulee vastaantulija, ja ajavat sitten suoraan päin tätä vastaantulijaa.

 

Itä- ja Länsi-Suomen väillä on siis joissain suhteissa suuria eroja, mutta Suomen syrjäkylät ovat ilmeisen tasapuolisesti merkillisiä paikkoja. Kuuntelin nytkin Suonenjoella vain yhtenä päivänä muutamien ihmisten juttuja, ja voisin ryhtyä rosa liksomiksi.

 

En pidä Rosa Likomia kirjailijana enkä sen puoleen Timo K. Mukkaakaan. Enkä Kalervo Palsaa taidemaalarina.

 

Olen lueskellut Steven Pinkerin teosta How the Mind Works, ja siinä tämä tietokoneista innostunut evoluutiopsykologi ehdottaa, että taide olisi eri menetelmin totetutettuja järjestettyjä, ihanteellisa malleja todellisuudesta. Taideteoksista muka pidettäisiin juuri siksi, että ne ovat niin hyviä ihmiselämän systeemiä kuvaavia malleja.

 

Kun minä olin nuori, tuo oli kuitenkin kitschin määritelmä, ja kitcsh oli silloin taiteen vastakohta. Mutta käsitteet tietenkin muuttuvat… Enkä sitä paitsi ole varma, onko tietokoneista innostuneiden evoluutiopsykologien asia ylipäätäänkään määritellä taidetta.

 

Tosin olin jo nuorena sitä mieltä, että kitsch on erittäin mielenkiintoista, sillä sehän juuri kertoo kulloisenkin yhteiskunnan suuren enemmistön arvoista. Mutta taidetta sellainen ei kyllä ole.

 

Taiteessa on pikemminkin kyse siitä, miten todellisuus eroaa ihannemallista. Ihannemalli on jotakuinkin arvoton; elämisestä ja sitä kautta taiteesta tekee elämisen arvoista vain se, missä todellisuus eroaa ihannemallista. Joten loppupelissä taide tarvitsee tuon mallin voidakseen osoittaa, missä se on pielessä ja siis arvoton.

 

Rosa Liksom, Mukka ja Palsa eivät osu minun taiteen sisällön määritelmääni, sillä heidän tekeleissään ei ole tuota mallin häivääkään. Niissä on pelkkä kaaos. Ja samaan läjään pistä myös vaikkapa Tuurin romaanin Pohjanmaa - muuta en ole suostunut häneltä lukemaankaan - sillä se on pelkkää kaootista kusipäisyyden pornografiaa.

 

Minä en tietenkään - sen enempää kuin Pinkerkään - voi määritellä, mikä on taidetta tai ei. Taide ei ylipäätäänkään ole yksittäisten henkilöiden mielipidekysymys. Taideteokset määritellään yhteiskunnan prosesseissa. Pöytälaatikot ovat täynnä tekstejä, jotka ovat kirjoittajiensa mielestä romaaneja, mutta kustantajien mielestä ei. Ja sängynalukset ja kaapit täynnä öljyvärimaalauksia ja grafiikkaa - esimerkiksi minulla - jotka eivät ole taideteoksia. Tekele pitää tulla määritellyksi teokseksi niissä prosesseissa, jotka kulloinkin voimassa ovat. Piste.

 

Siitä sen sijaan olen Pinkerin kanssa samaa mieltä, että ihmisen osa on olla koko ajan pienemmissä tai suuremmissa kahnauksissa lähimmäistensä kanssa. Ja kaikki sosiaaliset mallit koskivatpa ne mitä tahansa sosiaalisten käytäntöjen aluetta, ovat olemassa vain tämän kahnauksen minimoimiseksi. (16.1.2012)