Tampereella

Tampere on virkeä kaupunki. Ilmeisesti siksi, että täällä on iso yliopisto, jossa on yhteiskuntatieteellinen tiedekunta.

Läksimme muutamaksi päiväksi virkistymään Tampereelle, mihin meille tarjosi mahdollisuuden isännän nuorempi sisko puolisoineen. Mistä kiitämme heitä. Tosin elämäänsä ei pääse pakoon minnekään, ja niinpä toissa päivänä Kuopiosta lähdettäessä samaan junaan tuli Mikko Kuustonen, Oravikosken poikia… Ja ensimmäinen kohde, johon perillä piipahdimme, oli Tuomiokirkko, ja siellähän sitten oli Simbergin Haavoittunut enkeli.

Mutta kirkon sisätila oli toki komea kokonaisuudessaan, ja katon idea, kaikialta lähes umpisuojelevat siivet, mutta keskellä hallitseva pahuuden käärme, oli vaikuttava ja vastaa tämänhetkistä maailmankuvaani.

Jatkoimme sitä matkaa, ja Akateemisesta kirjakaupasta sain lempparikyniäni. Kyniä ei nykyisin saa mistään, koska kukaan ei enää kirjoita paitsi kaiken maailman digitaalisilla vempaimilla. Ja alakerrasta sai Die Zeitin. Käpsyttelimme siinä lauantai-illan ratoksi vielä vähän ympäriinsä, ja palasimme tyytyväisinä kämpille.

 



Eilen tutustuimme Verstaan museokokonaisuuteen, josta etenkin Tekstiilimuseon osuus oli minun sydäntäni lähellä. Työväenmuseossa oli Lenin museon remontin takia esillä sen julisteita sun muita kuvia. Sun muista kuvista hauskin oli Vera Orlovan Kuusijuhla Gorkissa (1951), joka vähän hämmästytti minua ideologisella epäpuhdasoppisuudellaan. Minua ilahdutti kovasti läntisen 50-luvun tyylinen Vilen Karakasevin Maailmalle Rauhaa, joskin juliste oli vasta vuodelta 1965. Esillä oli myös kolme komeaa Stalinin tuomitsevaa julistetta vuosilta 1988 ja 1989 – nykyisinhän linja on tässä suhteessa Venäjällä vähän muuttunut. Esillä oli toisessa erikoisnäyttelyssä myös mm. Espanjan sisällissodan tarpeisiin tehtyjä propagandajulisteita.

Verstaalta jatkoimme Lauri Viita -museoon, joka oli aika vaatimaton, mutta ei se mitään, sillä kuljimme jalkapatikassa Pispalanharjua. On aika vaikea kuvitella rakennusten nykytilasta, että kyseessä olisi joskus ollut työväenkaupunginosa, sillä melkoisesti oli näyttäviä autotallikatoksia ynnä muuta lisuketta rakennettu… Pispala on hyvä esimerkki siitä, miten raha saattaa turmella, kun homma renoveerataan niin hienoksi, ettei alta pilkota mitään alkuperäistä.

Tulimme takaisin 'kotiin' keskustan kautta bussilla, ja totesimme, että puheliaita nämä hämäläiset. Hakkaavat puheilaisuudessa karajalaiset ja savolaiset mennen tullen.

Illalla tuli ohjelmaan vielä sight seeing. Äiti oli tutustunut tämän pariskunnan rouvaan tämän tyttöaikona, itse asiassa aikana, jona siskoni oli sätkytellyt vaalenpunaisissa potkuhousuissa olohuoneen lattialla Kuopion Luistelijantiellä eli 48 vuotta sitten, ja nyt he sitten tulivat hakemaan meidät tästä majoitupaikkamme ovelta, ajeluttivat pitkin Tamperetta ja käyttivät kotonaan syömässä ja kahveella, mistä lopulta tulimme kotiin vasta klo 23 jälkeen, kun jääkiekkopeli oli loppunut.

Oli mahtava kierros! Emme olisi älynneet omia aikojamme lähteä Kalevankankaan hautausmaalle, mutta nyt nämä ystävälliset ihmiset veivät meidät sinne autollaan. Ällistelimme tietenkin Juicen, Sinisalon ja Linnan hautoja, mutta minua hämmästytti enemmän tämä tällainen hautamuistomerkkiarkkitehtuuri. Saisikohan tällaisia rakennuskomplekseja enää läpi…

Toinen kohde oli Hatanpään sairaalan takana sijaitseva arboretum. Sää suosi retkeämme, ja vaikka oli ruusujen kannalta vähän varhainen ajankohta, montaa muuta asiaa sai ihmetellä. Niin kuin viereisen kuvan tulppaanikenttää.

Pusta kukkivat todella monet, niin kuin nyt jasmiini ja joku tummanpunakukainen varmaankin joku koristeomanelajike.

 



Alueelta löytyi jopa narsissirsortti, jota ei ole anoppivainaan pihamaalla.

 

 

 

 

 

 



Tänään läksimme heti aamusta katsomaan Tampereen pääkirjastoa Metsoa, ja se olikin vaikuttava. Arvostan sisätilojen hyllyköitä valaisinsysteemeineen.

 

 

 



Kupoli on isompi kuin Kuopion vastaavanlainen valoikkuna, ja ongelma on sama eli kuumuus, sillä kuten sanottua, sää niin sanoakseni suosi nyt Tampereen reissuamme.

 

 

 

 

 

 

 

 



Kirjaston vieressä on Tampereen valtauksen muistomerkki, joka esittää historianopettajani Lauri Simojoen isää Elias Simojokea munasillaan. Historinopettajani oli mukava ja aina aurinkoisesti hymyilevä henkilö, mutta hänen isänsä oli kaiketikin toista maata, hyvin erikoinen tyyppi jai ilmeinen sotahullu. Pappi, joka oli myös mm. Sinimustat-järjestön puheenjohtaja ja Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen. Historianopettajanikin oli saanut toiseksi nimekseen Aunus…

Tämän jälkeen olikin paikallaan vieraila Vakoilumuseossa, joka oli ainoa museo, joko oli maanataina auki. Kysessä on yksityinen museo, mutta vakoilumuseolle sopivast tämä yksityinen omistaja on lipunmyyjäneitokaisen mukaan salaisuus.

Museon esillepano nojasi pitkiin teksteihin. Niiden lukeminen otti jalkojen päälle, vaikka tuoleja olikin tarjolla ja niitä sai siirrellä lukupaikkansa mukaan. Tai ainakaan meitä ei kukaan tullut kieltämään niitä siirtelemästä. Tekstit olivat toki kiinnostavia ja vetävästi kirjoitettuja. Mutta vaikka vietimme museossa reilun tunnin, olisi ollut tarpeen viettää kauemmin. Minun oli kuitenkin lähteminen tapaamaan Kiinan-matkakumpaniani H:ä Kauppahalliin.

On ollut mieltäylentävä Tampereen-matka! (27.5.2016)

 

Jatkoa...

 

Eilisen päivän onnistuin saamaan totaalisen lomapäivän veljestäni, mutta tänään menimme museokeskus Vapriikkiin, ja siellä oli näyttelyt Hurriganesista ja Pahkasiasta. Molemmat kuuluivat meidän nuoruuksiimme, Pahkasika enemmän. Hurriganes ei ollut tietääkseni meidän kummankaan lempimusiikkia, mutta kyllähän se sitä aikakautta taustalta leimasi.

Pahkasika-lehtiä miellä oli, ja joku taitaa olla jäänteenä minulla kirjakaapissa vieläkin vanhojen Asterixien ja Tinttien seassa. Niihin aikoihinhan kaveripiirissä ei jokaisella tarvinnut olla joka asiaa ikiomana kuten nykyisin, vaan esimerkiksi lehtiä saaatettiin lainailla. Hieman häpeä tunnustaa, mutta ilmeisesti se, mikä on naurattanut nuorena, naurattaa väkisin vanhanakin, eli nauroin niille Pahkasian jutuille museossa ääneen. Minä en voi mitään sille, että minua huvittaa suuresti ilmoitus, että Pahkasian toimitus on saanut Juhani Suomelta rekkalastillisen ulko- ja turvallisuuspoliittisia palidromeja. Tosin tämä juttu oli Pahkasiassa vasta vuonna 1986, jolloin oli varmaan jo vähän hellittänyt Pahkasika-huumorista. Ja kyllä minua nauratti sekin, kun "WC-paperin valmistajat suurentavat voittojaan ohentamalla paperia, mutta mitä siitä jää käteen kuluttajalle?" Samaan kategoriaan kuuluu lievästi kokoamisvirheellinen huussi. Mutta ei voi mitään, nauroin, eikä se edes suuremmin hävettänyt minua tässä kypsässä iässäni.

Oikeasti teräviä nykyajan valosa olivat Pahkasian oivallukset suomalaisten ulkomaalaispelosta yli 20 vuotta sitten eli vuonna 1994.

 

Mutta kaikki tämä oli nyt museossa ja vieläpä aivan vieraassa kaupungissa. Mennyttä mikä mennyttä, vaikka pysyykin osana minun elämääni.

Rubriikki, eli mediamuseo, keskittyy valitettavasti vain sähköiseen viestintään, mutta oli siellä hauska esitys siitä, miten viestintävälineiden kehittyessä sanomat muuttuvat sisällöltään. Media is the message, sanoi jo McLuhan aikoinaan.

Mielenkiintoinen oli tieto, että puhelinta ei pidetty sotilaallisesti merkittävänä asiana niin kuin lennätintä, mistä seurasi, että puhelinlaitoksia sai perustella aika vapaasti, mistä puolestaan ovat seuranneet minun ongelmani äitivainajani puhelinosakkeiden myynnissä.

Museon seinälle sai kirjoittaa muistoja siitä, miten tuli aikanaan ensimmäsen kerran tekemisiin sosiaalisen median kanssa. Kirjoitin, että työnantaja pakotti ja että elämme tekonologisessa diktatuurissa. Die Zeitissa oli justinsa juttu, jossa Nick Bostrom arveli, että pian tekoäly on meihin samassa suhteessa kuin me nyt simpansseihin. On turha haaveilla siitä, että ihmiskunta onnistuisi sopimaan joistain eettisistä pelisäännöistä tekoälyn soveltamisessa, sillä eihän ihmiskunta ole onnistunut tähänkään mennessä sopimaan paljon mistään eikä ole pitänyt kiinni siitäkään vähästä, mistä on sovittu.

Vaikuttava oli myös Suomen sisällissotaa käsittävä museo-osuus. Sen kyllä ymmärtää, ettei Tampereelta löytynyt julkista paikaa Mannerheimin patsaalle vaan se on sijoitettu jonnekin piiloon yksityiselle tontille.

Meiltä meni Vapriikissa reilu neljä tuntia, mutta onneksi sieltä saa edullista ruokaa kuin Ikeasta ikään.

Sitten läksimme etsiimään hellepäivän kruunaamiseksi jäätelöä, mutta emme löytäneet muita kunnon jäätelöpaikkoja kuin Sokoksen kahvilan. Sieltä sai isoja jäätelöannoksia. Ja jäätelöannoksen pitää olla iso. Kuten viimeisimmässä Die Zeitissakin todetaan, eniten Euroopassa syövät jäätelöä suomalaiset, 12 litraa vuodessa per lärvi, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin sakasalaisten ja itlaialaisten tulos. Ihastelimme kahvilaa yksin pöyrittänyttä naista. Oli jonoa ja kaikki piti tehdä ja hymyillä koko ajan. Plussia tälle duunarille.

Päälle suoritimme koko joukon outoja ostoksia palatessamme kävellen kämpille hiukan eri reittiä kuin ennen.

 

Die Zeit on kovin lohduttava. Saksa oli ns. ensimmäinen vieras kieleni koulussa. Hurriganes, Pahkasika ja saksan kieli...

 

Yksi pettymys meitä kuitenkin tänään kohtasi. Olimme lukeneet netistä, tästä monien luottamasta mediasta, että ennen Savukeitaan omistaman Tulenkantajat-kirjakaupan olisi ostanut Teos. Nettisivuilla kerrottiin, että liikehuoneistossa pidettäisiin remontti, mutta annettiin ymmärtää, että vaikka se oli siirtynyt huhtikuulta toukokuulle, se ei olisi iäisyyskysymys. Menimme tänään kirjakaupan oven taakse kuikuilemaan, mutta ovessa oli lappu, jossa kerrottiin remontin olevan päällä ja kehotettiin seuraamaan verkkoviestintää...

 

Kyllä verkkoviestintä on perseestä. Tai sitten Niklas Herlinin kaltaisilla ihmisillä vain ei ole elämässään muuta tekemistä kuin juoksuttaa meitä köyhiä.

 

Mutta muuten Tampere vaikuttaa edelleen hyvältä kaupungilta ja tamperelaiset edelleen puheliailta. (24.5.2016)