Tavaraton taivas

Tavarat orjuuttavat.

Pohjanmaan pätkätyö on ennen kaikkea tarjonnut minulle etuoikeuden kokeilla tavaratonta elämää.

 

Minulla ei ole Pohjanmaan kämpälläni käytännöllisesti katsoen mitään. Nukun patjalla lattialla. Minulla ei ole televisoita, mikroaaltouunia eikä pölynimuria. Ei edes kahvinkeitintä. On yksi kattila, jolla lämmitän vettä inkivääriteehen. Yksi pöytä on, peräisin 80-luvun alusta, irrotetavilla jaloilla. Tuoli, joka on tullut meidän huusholliin, kun Taideteollinen korkeakoulu siirtyi Arabianrantaan, ja eräs sisutuspuolen opettaja kehotti ottamaan opetusmateriaalina olleet tuolit, jos kelpaa, sillä niitä ei muutettaisi uuteen osoitteeseen. On myös muutama omatekoinen keramiikkakippo ja -lautanen; seinillä on kaksi akvarellia ja lattialla seisoo yksi isokokoinen järvimaisemaa esittävä öljyvärimaalalus. Ja eteisen peilin vieressä on Wegmanin koirajuliste, ettei totuus unohtuisi. Kolme omatekoista mattoakin on lattialla. Kun vielä valaisimet lasketaan mukaan, tässä on tosiaankin kaikki, mitä Pohjanmaan pätkätyöläiskämpästäni löytyy.

 

Kun viime viikolla puhelin jäi Savoon, pääsin toteamaan, että ihminen ei tarvitse edes sitä puhelinta, jota ilman muka kukaan ei enää voi tulla toimeen. Kuka tässä höperössä yhteiskunnassa rohkenee edes yrittää pärjätä ilman tavaroita? Meidät on niin aivopesty uskomaan, että tavarat tuovat ihmiselle mielihyvän tai ovat peräti välttämättömiä, ettei kukaan ole edes uskaltanut kokeilla, onko näin vai ei.

 

Tavaravapaa elämäni Pohjanmaalla on johtanut siihen, etten ole ostanut viime aikoina edes vaatteita. Olin luvannut itselleni, että kunhan tuo viime viikolla loppusuoralle saatu projekti saavuttaa tuon torstaisen kulminaatiopisteensä, ostan itselleni jonkun vaatteen. Jouduin perjantaina Kuopioon tultuani oikein pakottamaan itseni ostoksille; ostin kaksi puseroa, mutta ne eivät kyllä tehneet minua vähääkään iloiseksi. Ostinpahan projetin loppumisen kunniaksi jotain, kun tässä yhteiskunnassa nyt pitää aina tavaralla palkita niin itseään kuin muitakin. Ostin siis puserot lähinnä yhteiskunnalle - minulle niistä ei ole iloa. Toivottavasti yhteiskunta älyää olla kiiitollinen. (11.3.2012)