Tavaroiden luokkaluonne

Saksassa ollaan niin kohteliaita, etten minä luultavasti selviäisi siellä elossa

päivääkään.

Markkinat eivät oikein pysty tuottamaan sellaisia tavaroita, joita minä sietäisin. Se on siinä mielessä hyvä, että rahat säästyvät, mutta huono, jos tosiaankin sattuu tarvitsemaan jotain.

Olen kahdeksan vuotta käyttänyt Samsonite'in pienehköä reppua. Ostin sen samalla kertaa ja ikään kuin heräteostoksena kuin varsinaisena asiana olleen läppärinkantorepun. Tämä pikkureppu on osoittautunut oivaksi välineeksi. Se on ulkonäöltään pieni, mutta yllättävän tilava. Siihen menee parikin maitolitraa muttei kovakantinen A4-kansio. Se on ollut uskollinen seuralaiseni kaikenlaisilla matkoilla, mutta koska kaikki, mikä on käynyt Kiinassa tai Venäjällä pitää välittömästi kotiin palattua pistää kuumaan pesukonepesuun, se alkaa nyttemmin olla entinen. Siitä on hajonnut lopullisesti vetoketju, eikä sitä voi uusia.

Olen kolme kuukautta eli jo viime Kiinan/Tiibetin reissun jälkeen etsiskellyt uutta kantovälinettä, joka ei olisi liian pieni eikä liian suuri.

Markkinat tuottavat aivan hirveitä laukkuja.

Tulin sitten puolivahingossa menneeksi lempparilehteni Die Zeitin nettisivuilta heidän verkkokauppaansa.

Die Zeitin pääasaillista kohderyhmää kuvaavat hyvin lehden työpaikkasivut, joilla haetaan kymmenkunnalla sivulla professoreita Saksan yliopistoihin. Lehdessä on seuranhakupalstakin, ja haettava seura on siinä viisissäkymmenissä. Kritteereinä seuralaisille mainitaan, että pitää olla omat rahat ja ura, joka ei tuota seuran hakijalle häpeää, eikä ylipainoistenkaan kannata vaivautua.

Ai miksikö minä sitten luen sitä lehteä, vaikken selvästikään kuulu ensisijaiseen kohderyhmään? Siksi, että usein kirja-arvosteluja on samasta kirjasta pari, molemmilta äärilaidoilta. Jos Die Zeitissa väitetään jotain, se perustellaan lähde mainiten, sillä sen lehden lukijakunnalla on tapana kysyä, että mistä tiedät. Asioista kerrotaan useampiakin mahdollisia mielipiteitä, eikä Die Zeitissa elämöidä puoleen eikä toiseen. Niin pitää lehteen kirjoittaa.

Verkkokaupassa oli kaupan akateemista väkeä kiinnostavaa tavaraa kuten kirjoja, kalentereita, design-tuotteita, taidetta sekä sellaisia elintarpeita kuin laatuviinit.

Ja meikäläiselle sopivia laukkuja!

Useita!

Tuli valiinnanvaikeuksia. Olisin voinut ostaa laukkuja kolmekin, mutta päädyn nyt sitten valitsemaan yhden.

Saitti on tietenkin saksankielinen, ja verkkokaupastakin sai sellaisen kuvan, ettei näitä tavaroita heidän mielestään oikeastaan olisi tarpeellista tilata Saksan ulkopuolelle.  Mutta koska ei suoranaisesti kiellettykään, ryhdyin täyttelemään tietoja paikolleen.

Kiinnostavia olivat maksuvaihtoehdot. Voin hyvin kuvitella, ettei lehden pääasiallinen kohderyhmä ole halukas ripottelemaan luottokorttinsa numeroa netissä pitkin maailmaa, ja niinpä yksi vaihtoehto oli maksaminen etukäteen, jolloin tavarat lähtisivät kohti tilaajaa heti, kun rahat olivat saapuneet. Päätin kokeilla tätä.

Kun varsinainen lasku tuli sähköpostiin, se oli niin hienotunteinen, että siitä joutui melkein etsimällä etsimään saajan tilinumeroa.

Tällaisia ovat kulttuurierot. (18.12.2012)