Tavaroiden sielu

Ja sieluttomien tavaroiden kirous.

Olen aiemminkin todennut tällä blogillani animistisen suhteeni joihinkin esineisiin. Olen nimittäin ankarasti sitä mieltä, että hyvin tehdyillä kauniilla esineillä on sielu. Yhtä varma olen siitä, että 99,9%:lla ihmisistä ei ole.

Tämä varmaan liittyy jotenkin karjalaisiin sukujuuriin. Siellä kaiken pitää olla niin kaunista kuin kulloisissakin oloissa voi. Kauneudella ei myöskään ole vakiintunutta hintaa - ellei sen arvo sitten ole absoluuttinen - mikä on länsimaisesta näkökulmasta käsittämätöntä. Ihmisellä, jonka mielestä kauneus voidaan hinnoitella jollain haitarilla, ei siis ole sielua. Kauneudesta saatetaan maksaa, mutta se ei ole kauneuden edellytys, niin kuin länsimainen ihminen asain ajattelee. Länsimiasen ihmisen mielestä kauneuden määritelmään kuuluu, että joku maksaa sitä - mitä enemmän, sitä parempi.

Kaunis on eri asia kuin nätti. Nätti on suurin piirtein sama kuin kiva. .

Kauneuteen liittyy merkityksen osuus. Kauniista kapineesta näkee, minkä takia sen tekijä ei ole mennyt hirteen, ja silloin katsoja kokee, että voi ottaa vinkistä vaarin. Jos tätä ei teoksessa näy, se ei ole kaunis vaan korkeintaan nätti tai kiva.

Symppaan Steve Jobs-vainaata sen tähden, että hänen firmansa teki kapineita, jotka olivat aina esteettisesti parhaita mahdollisia. Ratkaisua haettiin ja haettiin, ja versio version perään kysyttiin, onko tämä paras mahdollinen. Ja kas, ihmiset ovat vielä tänäkin päivänä valmiita maksamaan(kin) Applen vehkeistä enemmän kuin muista teknisesti vastaavista, koska ne ovat kauniita eli parhaita mahdollisia.

Guggenheim-taidemuseota pyritään saamaan Helsinkiin sillä verukkeella, että se tuo turisteja. Erikoinen logiikka. Taide nähdään tässä tapauksessa vain huonoimpana mahdollisena tavarana, josta yritetään saada suurin mahdollinen hinta pelkillä markkinointiponnisteluilla, tässä tapauksessa myymälän sijainnilla. Joka sekin on vasta toiseksi paras pääasialliseen kohderyhmään, venäläisiin, nähden.

Koko homma on niin falski kuin olla voi.

Toinen tapaus on Marimekko. Olen eläessäni ostanut tasan kaksi Marimekon tuotetta: yhden sängynpeiton meille kotiin ja yhden paidan meidän äiteelle kerran äitienpäivälahjaksi, joten minulla ei ole tässä asiassa omaa lehmää ojassa vaan ongelma on kannaltani kiinnostava vain kulttuurisessa mielessä. En tiedä, mikä siellä mättää. Ehkä Marimekossa on samatyyppinen kommunikaatio-ongelma kuin Gladwellin kirjassa kuvatussa tapauksessa, kun korealaiset lentokoneet tippuivat solkenaan taivaalta. Silloin kyse oli siitä, että vaikka ohjaamossa oli useammat silmäparit, hierarkia oli niin kova, että kukaan ei uskaltanut sanoa kapteenille, kun tämä teki hirveitä virheitä.  Perämiehet mieluummin kuolivat kuin uhmasivat auktoriteettia.

Tai ehkä siellä on töissä joku tiedonhaluinen veitikka, joka haluaa nähdä, paljonko Marimekon kaltainen firma kestää copy right -ongelmia kaatumatta.

Kolmas vaihtehto on se, että firman haaksirikkoa pelätään niin hurjasti, että on määritelty hyvin tiukka design-linja. Valitaan vain tämän yliviritetyn linjan mukaista tavaraa tuotantoon, ja näin pelosta niin sanoakseni pelkän selkäytimen ohjaukseen siirtyneet ihmiset tekevät aivottomia ratkaisuja ja päätyvät ottamaan tuotantoon tuotteita, jotka ovat riittävän turvallisia, ts. välttämättä jo nähtyjä. Sillä vain jo aiemmin koettu voi vaikuttaa turvalliselsta, justiinsa meidän linjan mukaiselta. Sillä jotainhan on pitänyt olla mielessä, kun se linja päätettiin, eikö? Ja tässä viittaan nyt niihin, jotka tekevät päätökset tuotantoon menevistä tuoteista.

Mitä itse muotoilijoihin tulee, on aivan täyttä soopaa ammattitaitoisen designerin väittää, että ei muka ole koskaan edes nähnyt Pat Hutchinsin Rosie's Walkia. Ja vielä väittää, ettei muista, vaikka hänelle luettiin lapsena paljon. Että on otsaa. Näin väittäessään aliarvioi väitteen kuulijaa. Siinä kirjassa nimittäin ei ole paljon lukemista, nääs : )

Kaikki tämä kertoo aika paljon kulttuurin tilasta. Merkitykset ovat aivan hukassa. Muotoilijat toimivat kuin jihadistit, jotka ampuvat summittaiisesti sinne tänne siinä toivossa, että se on jumalalle mieliksi ja että saataisiin hyvä, vanha, turvallinen sharia-laki. Että muotoilussa päästäisiin samaan menestykseen kuin ennen kunhan tehdään juttuja, jotka näyttävät riittävän turvallisilta, sellaisilta, joista aiemmin on saatu kiitosta ja ylistystä.

Mutta muotoilussa ei ole tällaista turvallisuutta. Ei ole muotoilun sharia-lakia. Ei voida kysyä, näyttääkö tämä meidän linjan mukaiselta ja uskoa, että jos näyttää, se on vain ja vain sillä perustella hyvää tai oikein tai hyväksyttävää tai kiitettävää ja ylistettävää. Ja kaupaksi menevää. Päinvastoin. Jos se näyttää liian turvalliselta, liian mukavalta, liian meille sopivalta, sanalla sanoen nätiltä ja kivalta, se luultavasti on plagiaatti.

Voidaan vain kysyä, näkyykö tästä designista nyt tämän päivän yleisölle, miksi muotoilija ei ole mennyt hirteen. Onko se tässä historiallisessa hetkessä paras mahdollinen? Onko se tänä päivänä jotain sellaista, mistä ihminen sen nähdessään saa uskoa ja voimaa sietää arkipäivän vitutustaan? Pitäisikö vielä hakea jotain, mikä vielä paremmin vastaisi tämän päivan ihmisen tarpeita, ennen kaikkea merkitysten tarpeita; käytännöllistä tarpeista ei ole niin väliä, riittää, että ne täytetään vain riittävästi. Merkitysten tarpeiden suhteen pitää osua tarkalleen kymppiin.

 

Ja vihoviimeinen asia tässä maailmassa on käyttäjälähtöinen suunnittelu.

Ennen kaikkea: kunhan se ei herran tähden ole nätti eikä kiva. (28.9.2013)