Tavaroiden sielusta?

Olen askeetti luonteeltani enkä halua turhia tavaroita, mutta minun on vaikea heittää pois äidille kuuluneita tavaroita, niissä kun on mielestäni hänen sieluaan.

 

Tämä pisti kekseliäisyyteni koetukselle.

Olen vihdoin ja viimein lukemassa Nassim Nicholas Talebin kirjaa Musta joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus. Olen jostain syystä lykännyt sen lukemista. Mutta nythän on hyvä ajankohta sille, sillä olen totisesti kohdannut Mustan joutsenen.

Kun kohtaa jotain erittäin epätodennäköistä, dramaattisen epätodennäköistä kuten minä nyt, vaikutukset ovat suuret. Kohtasin pian Mustan Joutsen jälkeen jotain jokaisen ihmisen elämässä aina vakavaa ja merkittävää, eli menetin äitini, mutta se ei ole Musta joutsen, sillä kaikkien äidit kuolevat joskus ja minun äitini kuoli vieläpä korkeassa iässä. Minulla on tässä siis rinnan Musta joutsen ja 'normaali' suuri henkilökohtainen menetys.

Toissa päivänä tuli televisiosta dokumentti nimeltä Näkemiin, herra Schwarz. Siinä oli toinen erikoinen tapa menettää veli. Tyttären tyttären Yael Reuvenyn tekemässä elokuvassa kerrottiin siitä, miten isoäidin perhe joutui keskitysleireihin, mutta veli ja sisar selvisivät. Sisar oli luullut, että kaikki perheen jäsenet olivat kuolleet, mutta sodan jälkeen Lodzissa hän kuuli, että velipä elää kuin elääkin, ja asiasta kertonut henkilö lupasi toimittaa veljen Lodzin asemalle seuraavana päivänä. Sisar odotti ja odotti, mutta veljeä ei kuulunut. Sisko sai tietää tämän vasta hirveän paljon myöhemmin, veljen jo tosiaankin kuoltua, nimittäin että sen yömajan, jossa veli oli Lodzissa  yöpynyt, polttivat puolalaiset natsit juuri tuolloin (huom! sodan jo päätyttyä, puolalaiset…)

Ilmeisesti tässä yhteydessä, Lodzissa, veli oli äkkiä päättänyt, ettei pidä yhteyttä lapsuuden perheeseensä. Hän ei tullut aseman tapaamiseen vaan läksi elämään elämänsä Itä-Saksassa, missä hänellä oli perhe ja pelit. Miehen lapsuuden perheeseen otti isänsä kuoltua vasta tämän poika.

Mitä veljen päässä oli mahtanut liikkua? Jos yrittää jotenkin samaistua häneen, jolla ilmeisesti jo tässä vaiheessa oli mielitietty, ei-juutalainen, siellä sen keskitysleirin kupeessa, jolta hän oli juuri vapautunut, niin voi kuvitella, että sitä on saattanut tulla siihen lopputulemaan, että parempi pitää uusi elämänsä kuin palata vanhoihin kuvioihin, nyt vain vatvoman ajasta iäisyyteen sota-ajan muistoja. Ja sitä paitsi heidän kotinsa oli ollut uskonnollinen, joten sisar ei olisi hyväksynyt veljen pakanavaimoa. Minusta aika selkeä valinta… Mutta näin tätä ei perustella tuossa dokumentissa vaan kuvataan pikemminkin isoäidin, äidin ja näiden sukulaisten ja ystäväien tyrmistystä veljen käytöksestä.

 

Ja tässä veljessä oli kyllä kyseessä Musta joutsen.

Tultiin tänä aamuna Suonenjoelle ihmettelemään tänne tuodun tavaran märää ja laatua.

Jouduimme ihmettelemään myös vesiongelmaa. Putket olivat jäätyneet ja jäät rikkoneet pumpun. Se ei ole Musta joutsen. Se tapahtuu täällä – ei nyt ehkä aivan joka vuosi mutta joka toinen. Kyllähän siitä riesansa on, mutta minkäs sille voit, aina tätä tapahtuu.

Kun tapahtuu joku suuri muuttos elämänpiirissä, vaikka jotenkin ennakoitavissa olevakin, vaikutukset ulottuvat hämmästyttävän laajalle. Minä en ole koskaan ollut erityisemmin tavaroiden perään. Olen ollut suoranainen askeetti. Jos olen halunnut jotain materiaalista, mitä tapahtuu harvoin, olen pyrkinyt pikemminkin tekemään sen itse kuin ryhtymään rahanhankintaan tuon halutun saamiseksi. Nuorena pidin Gustav Klimtin maaluksista. Hoidin asian maalaamalla pari hänen tyylistään kuvaa omista aiheistani. Kun 1990-luvun lopussa alkoi sisutusbuumi ja ilmaantuivat uudenlaiseen visuaaliseen konseptiin luottavat sen muodin lehdet, niissä oli kuvia mielenkiintoisista keraamisista astioista. Rupesin tekemään keramikkaa. Muistan yhden mahtavan hienon ruokakuvan, jossa annos oli buddhalaisen munkin kaapuun pukeutuneella henkilällä mustaksi lasitetulla, selvästi käsin tehdyllä lautasella. Yritin moisia lautasia kenties liian varhain, mutta yhtä kaikki, minulla on tuon esikuvan mallisia mustia lautasia – mustasta savesta ja mustalla alstettuja, kaikki valitettavasti eri kokoisia. Kun syön yksin kotona, syön aina niiltä.

En tiedä, mihin käyttöön mustat zen-lautseni päätyvät, ehkä kukkien alusiksi, sillä talouteeni on ilmestynyt lapsuuden kodissani käytetty astiasto, jonka olen päättänyt ottaa jokapäiväiseen käyttöön, jahka saan tiskikaappiin uudet lankahyllyt, mikä tapahtunee maanantaina.

Järkytyin vähän, kun serviisin leipälautaset olivat niin lohkoreunaisia. Mutta toki astiasto on ollut käytössä yli puoli vuosisataa.

Siskoni otti yhden kahviastiaston, tai mitä siitä oli jäljellä. Se oli aikoinaan 12 hengen serviisi kahvikannuineen päivineen, mutta nyt kuppeja oli enää viisi. Äiti oli ottanut sen itse jo arkikäyttöön, ja muistan, kun hän yhteen aikaan kertoi, että häneltä rikkotuu nyt nin paljon astioita, kun hänen kätensä eivät pidä. Varmaan ne olivat nyt nuo kupit… Veljeni tyttäret ottivat kaksi muuta kahviastistoa, myös sen, jonka äiti oli ikään kuin määrännyt minulle. Mutta nykyisin kahvi juodaan mukeista, ja toisekseen minulla on itselläni jo entuudestaan 12 hengen kahvikalusto, ja vielä toinen 6 hengen vastaaava kahvikannuineen, kermanekkoineen, sokerikkoineen.

Ihmiset elävät nykyisin niin pitkään, että heidän lapsensa hommaavat itse omat tavaransa moneen kertaan ennen kuin perittävät tavarat saavuttavat heidät.


Huomasin, että sohva oli selkäpuolen yläosasta puhjennut kuljetuksessa. Siinä oli viillos, puhdas ja terävä.

Poistimme tänään ruokapöydän tuolesta äidin niihin laittamat 'uudet' päälliset. Ne olivat aivan risat, ja yhden olin itse asiassa irrottanut jo äidin kotona tuossa ennen joulua.

Ripottelimme noita tavaroita tänne Suonenjoelle, ja vaikutelma on outo. Lapsuudenkodin ruokapöytä- ja tuolit, pöydällä käsin kudottu oranssi-vihreä pellavaliina, jonka äiti oli antanut minulle jo ajat sitten, ilmeisesti joskus niihin aikoihin, kun hermostui vähän sen lahjoittaneeseen tätiini. Toisaalta oranssi ei ollut äitini väri jos kohta ei ole minunkaan. Äiti oli saanut liinan kiitokseksi auttamisesta tätini 40-vuotisjuhlissa.

 

Nuo tavarat tässä paikassa, mieheni puolen perikunnan omistamassa talossa, jossa seinillä ovat viimeisimmät maalaukseni, jotka eivät kuulu lapsuuteeni mitenkään. Olin tehnyt äidille 50-vuotislahjaksi punaliitupiirroksen Michelangelon Pietásta. Otin sen nyt itselleni, ja taidan laittaa sen tämän entisen mansikkatilan tuvan seinälle kohtaan, jossa nyt on roikkunut Tai Shanilla käynyt 'Naurava buddha', kiinalaista laatuaan pahasti haalistunut, kultavärillä periaatteessa punaiselle paperille silkkipanettu.

En raaskinut vieläkän heittää roskiin matkamuistonukkea, pirtsakkaa pisamanaamaista poikaa, jonka äiti toi kuoromatkalta Saksasta. Minulla ovat täällä nyt myös ns. Norja-lautaset, pienet syvät lautaset, joista lapsena söimme, ja jotka äiti toi kuoromatkalta Norjasta. (30.1.2016)

 

Mikä sunnuntaipäivä!

Olin viettänyt tyypillisen yön eli nukahtanut kyllä ihan hyvin mutta valvonut kello kolmesta jonnekin seitsemään, ennen kuin sain taas vähäksi aikaa unen päästä kiinni. Ja heti hetättyä rupesin käymään läpi äitini papereita, kolmea isoa laukullista, päämääränäni löytää perunkirjoittajan kaipaama vanhempieni ositustodistus.

En löytänyt sitä, mutta löysin kyllä yhdestä paikasta kaikki asiakirjat, jotka siihen liittyivät. Yhdessäkään vain ei lukenut ositustodistus. Talo myytiin. Kaksi autoa oli ollut, mikä oli vuonna 1975 vielä aika harvinaista. Kuka oli perinyt ja mitä. Mökkiä ei ollut isäkään halunnut panna lihoiksi, sillä sen rakentaminen oli ollut iso ponnistus ihmisille, jotka olivat lähteneet elämäänsä tyhjästä.  Isäni äiti ei ollut ollut innostunut siitä, että poika nai köyhän karjalaisevakon. Ja mökkikinhän se sijaitsee Karjalassa, aivan rajan pinnassa, pienellä tontilla vesijättömaalla. Vesirajan ja kallion väliseen rinteeseen isä koversi veljensä kanssa kolon, järven puolelle syntyi isoista kivistä elegantti muuri, ja siihen päälle se mökki sitten tuli.

Vanhemmillani oli tuolloin hyvä maku, jotenkin yhteensä, sillä erikseen heidän makunsa eivät ole olleet aivan yhtä hyvät. Nimittäin 1962 rakennetuksi se mökki oli, vaikka lautamökki onkin, arkkitehtoonisesti hoteinta hottia, ja niin kuin kaikki, mikä on rakennettu oman aikansa puhdasoppisimpien uusien ihanteiden mukaan, sekin on kestänyt aikaa. Se on edelleen tyylikäs. Mutta rahallisessa mielessä se on jokseenkin arvoton, mikä on elämän suuria paradokseja, mutta en minä siitä valita. Siinä voi olla hyvätkin puolensa.

Löysin paperin, jonka mukaan isäni oli myöntänyt oikeudessa tehneensä huorin.

Vallan nauratti. Se nimittäin ei ollut siinä katastrofissa lainkaan pahinta, uskokaa pois, hyvät, harvat lukijat…

Mutta ositustodistusta en löytänyt. Otin tuon avioeropumaskan erilleen ja vien sen perunkirjoittajalle, jos hän haluaa itse etsiä sitä siitä. Voihan olla, että minä vain en tunnistanut sitä paperia…

Panin tyydytyksellä merkille, että kaikenkarvaisia papereita ei ollut aivan hirveän pitkältä ajalta. Joku oli selvästi sortannut niitä jossain vaiheessa. On käväissyt mielessäni, että näinköhän äitini ystävä A on jeesannut äitiä tässäkin asiassa. A oli aikanaan pankissa töissä ja osasi tuollaisen papereiden erottelun, tiesi, mikä oli tarpeellinen ja minkä aikaa, mikä oli jo tarpeeton ja mikä puolestaan tarvitaan ikuisesti.

Välissä paistelin porsaspihvit. Ja kun paperit oli kahlattu, kävin vielä läpi muutaman jätesäkillisen vanhoja rättejä eli ne, joissa oli lähinnä matonkudetta. Nyt kello on vähän yli seitsemän illalla. (31.1.2016)

 

 

Teepannu- ja joutsenkaaos

 

Äiti ei koskaan haikaillut minkään sellaisen perään, mikä oli menetetty, vaan hän sopeutui muuttuneisiin olosuhteisiin. Hänen oli ollut pakko oppia tottumaan nopeisiin käänteisiin elämässä. Saattaa tietenkin olla, että jotkut ovat jotenkin jo luontojaan vähemmän alttiita menneiden haikailemiseen kuin toiset, jolloin tällainen sopeutuminen on helpompaa. Luulen, että olen perinyt äidiltäni taipumuksen olla kaipaaamatta esimerkiksi vanhoille asuinpaikoille, mitä taipumusta jotkut lapsuuden tai teini-iän tapahtumat sitten vahvistivat, ja kehityin tässä suhteessa äidin suuntaan. Kyseessä ei ole kohdallani ollut mikään tietoinen filosofia. En ole ajattelemalla ajatellut vaikkapa että mennyttä mikä mennyttä. Minä vain en suuremmin kaipaa menneitä aikoja.

Tämä ominaisuus ei liity optimismiin. Äiti kyllä oli myös optimisti. Minä en ole. Jos minun eteeni laittaa vesilasin, jossa näkyy olevan puoleen väliin vettä, ja kysyy, onko lasi puolityhjä vai puolitäysi, minun vastaukseni on, ettei kumpakaan koska se on puolillaan. Äiti oli aina valmis näkemään asiat parhain päin.

Veljeni ei ollut selvästikään perinyt äidin kykyä solahtaa helposti vaihteleviin olosuhteisiin, mutta hän oli perinyt optimismin. Tai ainakin siltä pitkään näytti. Hän saattoi olla optimismissaan suorastaan ylimielinen. 

Ennen pitkää veljeni sitten kohtasi Mustan Joutsensa, ja hän oli kohdannut sen pitkän, pitkän aikaa ennen kuin se koitui minun Mustaksi Joutsenekseni, ja minun Musta Joutseneni oli oikeastan hänen Mustan Joutsenensa 'paksu häntä', käyttääkseni Talebin terminologiaa.

Mustia Joutsenia ei voi ennustaa, ja pidänkin Talebin käsitystä oikeana, kun hän sanoo, että ennustaa voi vain takaperin. Vasta Mustan Joutsenen kohdattuaan voi nähdä, mitä olisi pitänyt nähdä ennalta eli mistä olisi pitänyt päätellä, että kohta rysähtää. Minäkin ole jälkiviisastellut tässä vaikka miten. Taleb on kiitettävän skeptinen suoranaisten kausaliteettienkin suhteen. Monimutkaisessa inhimillisessä maailmassa ei voida sanoa etukäteen, että kun meillä on nyt tässä tämä 'syy', siitä koituu tulevaisuudessa tämä 'seuraus'. Tällainen hyödytön 'analyysi' voidaan tehdä vain jälkikäteen, eikä siitä voida edes vastaisuuden varalle oppia mitään.

Talebin kirjan alussa on kerrassaan verratton kuvitteellinen esimerkki sitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos joku olisi ennakoinut vaikkapa syyskuun 11. kaltaiset tapahtumat päätellen joistain 'hiljaisista merkeistä' ja vaatinut ja jopa saanut lentokoneisiin joitain tiettyjä turvajärjestelyjä, jolloin Musta Joutsen olisi estynyt. Tätä henkilöä ei suinkaan oltaisi kiitetty ja ylistetty, vaan pikemminkin moitittu, kun lentoliikenteen kustannukset olisivat nousseet. Häntä ei oltaisi voitu kiittää Mustan Joutsenen estämisestä, koska Mustaa Joutsenta ei olisi tapahtunut, siitä ei olisi ollut tietoakaan.

Toisekseen Mustat Joutsenet ovat mustia vain joillekin. Jotkut hyötyvät niistä, Mustimmistakin, ja Taleb manitsee esimerkkinä, kuinka New Yorkin pormestari otti itselleen loistokkaan sankaruuden syyskuun 11. pelastusoperaatioista. Lisäksi voidaan kysyä, miten Musta tuo syyskuun 11. päivän Joutsen lopulta oli. Liikenneonnettomuuksissa ja syöpään kuolee vuosittain monikymmenkertaisesti enemmän ihmisiä vuosittain kuin tuossa yhdessä uniikissa tapauksessa.

Yhtä kaikki, Mustilla Joutsenilla tahtoo olla hännät, eli ne muuttavat tilanteita pysyvästi. Esimerkiksi ne muuttavat osallistensa maailmankuvia ja persoonallisuutta niin kuin minun kohdallani nyt väistämättä on osin jo käynyt ja tulee vielä jatkossakin käymään – prosessi on kesken. Ja Taleb kun on meklari, hän korostaa, että ne voivat syöstä ihmisen vararikkoon. Taleb ei manitse tätä, mutta minulle on juolahtanut mieleen oman tragediani kohdalla, että Mustat Joutsenet saattavat jopa poikia. Luulen, että äitini ei olisi kuollut ihan vielä, ellei veljeni olisi kuollut. Ja vanha sanonta kuuluu jopa, että ei kahta ilman kolmannetta...

Oheisessa kuvassa on keinotekoista nostalgiaa. Kuten sanottua, minä en ole erityisen altis nostalgiaan. Joskus tuossa 90-luvun alussa mummot innostuivat askartelemaan puretusta paperinarusta mm. tuollaisia enkeleitä. Äiti sanoi, että hän voi tehdä minullekin tuollaisen enkelin, jos haluan. Hän siis älysi kysyä, haluanko, sillä tokihan hän oli käynyt meillä ja nähnyt, että meillä ei juuri sisuteltu. Noihin aikoihin minä en edes ollut kotona juuri koskaan. Eli kerroin, ettei tarvitse, vaikka enkelit ovat kauniita, sillä meillä ei voida/jakseta/kyetä nyt huolehtia koriste-esineistä. Ei ole tilaisuutta edes katsella niitä.

No, nyt minulla on tuo enkeli, jonka äiti siitä valmistamastaan enkelparvesta jätti itselleen.

Sininen rukku on omaostamani. Siihen aikaan minulla ei ollut maljakoita. Jos oli leikkokukkia, ne olivat tyhjentyneessä punajuuripurkissa. Joten yhtenä päivänä menin ja ostin tulppaanikäyttöön tuollaisen ruukun. Tiimarista.

Kuivasin äidin muistopöydällä olleista kukista ruusut, nuo punaiset, ja mieheni siskoilta veljeni kuoleman johdosta saamani valkoiset ruusut ja harsokukat.

Tuo teepannu muodostui irtaimiston jaossa ongelmaksi. Sitä ei laitettu kierrätyskeskukseen menevään lastiin, sillä arveltiin, että sen joku oikeasti haluaa. Mutta se jäi huushollin tyhjennyksessä lopulta roskiskasaan. Äidin naapurin Virtasilta 40-vuotislahjakseen saama englantilainen teepannu!

Minä sitten pelastin sen. Meillä on nyt toistakymmentä teepannua.

Miten tähän on päädytty, kun emme kumpikaan erityisemmin välitä tavaroista? No siten, että kun minä olen halunnut jonkun tavaran, olen pääsääntöisesti ryhtynyt tekemään sitä itse. Sekä asioiden itse tekeminen että shoppaileminen vievät aikaa, mutta koska itse tekeminen on hauskaa toisin kuin ostoksilla itsensä ja rahojensa kuluttaminen, olen yleensä päätynyt tekemään itse. Kuusi teepannuistani olen tehnyt itse, ja nämä siis ovat vain tekeleistäni jäljellä olevat, sillä olen pari heittänyt roskiinkin. Yksi pitäisi vielä heittää, sillä se ei kaada, mikä kieltämättä on jonkinlainen puute teepannussa, mutta se on tehty niin mahtavan upeasta värjätystä savesta ja siinä on niin komea koristelu, joka perustuu lasitettuihin ja lasittamattomiin osiin sekä siihen, että osa lasitteista on värillisiä ja yksi on kirkas kiiltävä. Lisäksi meillä on yksi oikein vasiten itse ostamani teepannu, ja sitten on appiukkovainajan Neuvostoliitosta tuoma. Ja sitten on yksi Liisa-tädiltä peritty venäläinen, ilmeisesti vain koristekäyttöön tarkoitettu, mutta olen minä siinä teetä tehnyt. Ja mökillä on vielä yksi sininen äidin Irja-tädiltä perimä ja äidin sitten minulle lahjoittama. Näiden lisäksi on nyt sitten vielä tuo kuvan pannu.

Kuvan pikkumaljakon ja korurasian historia on hiukan epätarkka, mutta ainakin toisen olen saanut Helli-tädiltä, joka ei ollut oikea täti vaan äidin ettenkö sanoisi opettaja. Suhteet Helliin säilyivät koko Hellin iän, ja vierailimme heillä usein kesälomamatkoilla. Helli ja miehensä Supe olivat vastavuoroisesti monesti meillä mökillä, ja leikkimökki, joka on nyt jo purettu, oli isän ja Supen yhdessä rakentama. (4.2.2016)

 

Tavaroillakin on kohtalo, elämän taival

 

Muistelenpa, kun joskus siinä vähän alta kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä tuli tilanteita, joina ajatteli, että olisipa keittiöpyyhkeitä. Sitä aikemmin niitä ei edes kaivannut. Keittiöpyyhkeitä olisi saanut kaupasta, jos olisi ollut aikaa kiertää niitä. Mutta noihin aikoihin elannon tienaamisen lisäksi kirjoittelin lehtiin, joissain niistä toimin muissakin rooleissa kuin vain juttujen kirjoittajana, istuin kaupunginvaltuustossa, kävin Heinolasta käsin Helsingissä yliopistolla vähän kun muut kansalaisopistolla opiskelemassa harrastuksekseni milloin mitäkin ja parin vuoden ajan yhtenä päivänä viikossa onnistuin hautautumaan Lahden Julistemuseon kellariin kerämään aineistoa väitöskirjaan, jota sentään tajusin lopulta olla tekemättä. Lisäksi opettelin kutomaan kangaasta, tekemään keramiikkaa, valmistamaan kenkiä… Ja kaiken maailman yhdistystoimintaa lisäksi. Hirveästi sitä silloin sai aikaiseksi – tai toisin ilmaistuna, hirveästi sitä silloin oli tilaisuuksia. Varmaan on joitain asioita, joita voi vain päättää tehdä, mutta useimpien tekemiseen vaaditaan onnea. Vastaan pitää kävellä mahdollisuuksia. Ja tällä hetkellähän elämme aikaa, jona henkisen ilmapiirin tähden mahdollisuuksia juuri minkään tekemiselle ei ole.

Muutaman keittiöpyyhkeen kudoin itse, kun sitä kankaankudontaa opettelin, mutta niille pyyhkeille kävi samoin kuin näille kuvan pyyhkeille, äidin kapioille, että niistä tuli niin hienoja, etten raaskinut käyttää niitä.

Nyt sitten on totisesti keittiöpyyhkeitä.

 

Äiti ei käsittääkseni käyttänyt näitä pyyhkeitään kerran kertaa. Näissä on hieno sidos, mikä lieneekään nimeltään. Ei ehkä kuvassa oiken näy. Jaoimme nämä pellavapyyhkeet nyt sitten siskoni kanssa. Meitä ei kumpaakaan kukaan läheinen peri, joten luulenpa, että otamme nämä normaaliin arkikäyttöön. Minulla on omien laskujeni mukaan elinaikaa parhaimmillaankin vähän alta 20 vuotta, enkä tule saamaan näitä kulutetuksi loppuun sinä aikana.

Toivon, ettei minulla todellakaan tule olemaan enempää elinaikaa. Olen tässä juuri oppinut, että ihminen on suurin piirtein kunnossa vielä 70-vuotissyntymäpäivillään, mutta sitten alkaa nopea alamäki. Älykkäät ihmiset näyttävät älyävän kuolla iässä 72 vuotta. Häthätiin sitä voi elää 75-vuotiaaksi. Mutta vanhemmaksi eläminen on riesa niin itselle kuin muille, ellei ole yhteiskunnassamme ideaaliksi nostettu tervaskantovanhus. Enkä minä tule olemaan sellainen, siitäkään huolimatta, että minulla ei ole ylipainoa eikä diabetesta, jotka ovat kyllä karmeita asioita elämänlaadun kannalta varsinkin, kun ikää tulee. Muistan, kun äidin jalkakivut alkoivat jo pitkälle toista kymmentä vuotta sitten, eikä hän ollut silloin siis edes seitsemääkymmentä.

Toivonkin, että minuun sovelletaan tarpeen vaatiessa eläinsuojelulakia.

Oheinen pikku kulho on häränverilasitettu. Erinomaisen hieno kapine, mutta ollessani toisella tai kolmanella luokalla koulussa, sen sangasta hajosivat pienet lenkit, jotka sitoivat sangan kiinni ja jotka isä sitten korvasi noilla muovisilla, kirkkaankeltaisilla, ilmeisestikin jonkun johdon päällysmuovista leikatuilla. Muistan, kun isä liotti sangan suoraksi lämpimässä vedessä, että nuo lenkit saatiin paikoilleen. Korjauksen lopputulokseen ei ilmeisesti oltu tyytyväisiä, minkä hyvin ymmärrän, ja esine katosi jonnekin piiloon, mistä se nyt äidin verkkokomeron kautta löytyi. Mutta se on pysynyt kyydissä kaikki äidin elämän kimurantit kierrokset. Se on ilmeisesti saatu lahjaksi joltain rakkaalta ihmiseltä eikä sitä ole haluttu edes pilallisena heittää pois. Harmi, etten muista keneltä se on saatu.

Kipossa olevat kieloluskiat olivat meillä lapsuudenkodissani arkikahvilusikat. Ne olivat korvautuneet äidin taloudessa tässä käytössä jo ajat sitten muilla, mutta niitä oli nyt edelleen jäljellä neljä. Korvautuminen alkoi siitä, että lusikoita alkoi mennä poikki. Mutta kaunis jugendiin vivahtava malli. (5.2.2016)

 

Kirjomuksia

 

Nuorena olin asketti. Minua jopa pilkattiin minimalismistani. En sietänyt mitään ylimääräisiä tavaroita enkä varsinkaan koristuksia, enkä ole parantunut vaivastani edelleekään. Onkin kohtalon ivaa, että minut on pantu kaikkien perikuntien rättien vaalijaksi.

Mitä voi tehdä tällaiselle kapistukselle? Tähän lienee joskus kuulunut keppi ja nyöri, joista tämä on ripustettu seinälle, ja tähän on aikoina ennen massaviestintää laitettu lehtiä ja kirjeitä. Ja joku on pannut tämän kirjomiseen hirveästi aikaa ja vaivaa. Kangas on käsin kudottu, mutta langat on isolla rahalla ostettu, niitä varten on varmaan jouduttu säästämään. Tämä nimittäin on jostain sieltä sotien välistä ellei edeltä, ja veikkaan tekijäksi Emma-tätiä. Jos joku sukulainen haluaa periä tämän, niin täältä tämä lähtee mielellään hyvään kotiin.

Muutama blogipäivitys sitten oli puhetta äitini valkokirjailluista liinoista, jotka aion värjätä. Väri on hankittu, mutta suolaa ei ollut tänä sunnuntaipäivänä riittävästi, joten värjääminen siirtyy huomiseen, suolanostonjälkeiseen aikaan. Mutta äitini kirjoi myös värillisillä langoilla. Pienempikuvioinen kuvan kirjoomuksista oli meillä Rastaantiellä keittiössä pöytäliinana, mutta Retkeilijäntiellä en muista sen enää olleen käytössä. Hapsut reunoista ovat kuluneet tosi hapsuiksi. Isokuvioinen ei ole ollut käytössä tietääkseni koskaan. Se on keskentekoinen. Ideana on varmaan ollut kirjoa se niin täyteen isoa kuviota, että kankaan puutteet hukkuvat kirjailun etuihin. Kangas on nimittäin käsin aika huonosti kudottu, ja siinä on tahroja, jotka eivät lähteneet edes nykypäivän kemikaaleilla. Kirjontaa ei ole päätelty ja reunat on vain harsittu.

Yhdestä valkokirjaillusta liinasta irrotin oheisen kuvan valkoisen pitsin. Se on lyhyeltä pätkältä rikki, mutta suurimmalta osaltaan aivan ehjä. En tosiaankaan käsitä, mitä teen tällä pitsillä tässä elämässä. Se on kuitenkin pääosin nyplätty. Äithän harrasti nypläämistä. Se kapea reunaosa, josta pitsi oli kiinnitetty liinaan, on virkattu. Kuvassa on toinen vielä tarpeettomampi tekstiilituote, pikkuinen pellavainen nyplätty liinanen. Mihin tällaisia on ennen käytetty, sitä en tosiaankaan tiedä, mutta tämäkin on ollut monen päivän ellei viikkojen työ. Otin äidin arkistoista, muuten, mukaan äidin nypläyskirjat.

Ei, en aio ruveta nypläämään.

Tokkopa raaskin heittää näitä tuohon anopin leivinuuniin, joten ilmeisesti nämä makoilevat Suonejoen Kärkkäälän kylällä hamaan ikuisuuteen tai siiheksi, kun isännän siskojen tytöt heittävät nämä uuniin… Eivätkä nämä siis näissä kuvissa ole kaikki, eivät alkuunkaan! (17.4.2016)

 

Tomaatintaimia ja jugend-kirjontaa

 

Eilen suoritin tomaattien koulimisen. Taimia tuli taas hirveä määrä. Kuten jo aiemmin monesti todettua, tarkoitukseni oli lopettaa viljeleminen tässä elämässä viem vuoteen, mutta pussien pohjalla oli vielä siemeniä. Ja sitten tuli ostettua lisää…Ei tosin tomaatin-. Taloudessamme ei ole tällä hetkellä enää yhtään tomaatin siementä, ja se on hyvä, se. Tomaatit eivät yksinkertaisesti vain ehdi kypsyä ilman kasvihuonetta näillä leveyksillä, joten ilman kyseistä ulkorakennusta niiden kasvattaminen on aika turhauttavaa. Tosin olen kyllä sitäkin mieltä, että tomaatinkasvatuksen tarkoitus ei ole saada tomaatteja vaan kasvattaa tomaatteja.

Ja autossakin on taas alla kesäkumit. Olipahan melkoinen talvirengassesonki… Renkaanvaihtoreissulla ostimme myös suolaa vanhojen rättien värjäämiseksi.

Kirjonnalla ei ole käytännöllisiä funktioita sen enempää kun harrastelijamaisella tomaatinkasvatuksella. Kirjonta on ollut aikonaan paitsi mukavaa ajankulua ja kädellisen aivoille välttämätöntä silmän ja käden yhteispelin harjoittamista, myös välittämistä niistä ihmisistä, joille kirjotut työt oli tarkoitus lahjoittaa, tai jos ei suoranaisesti lahjoittaa, niin saattaa nähtäville. Ne olivat rakkaudenosoituksia.

Mutta sitten ihmiset kuolivat: ne jotka osoittivat rakkauttaan ja ne, joille sitä osoitettiin, ja jäljelle jäi mm. kauheasti valkokirjailtuja liinavaatteita.

Tänään värjäsin kaikki valkokirjailut vihreiksi. Sinne menivät. Ja ovat nyt kuivumassa.

Kohta lähtee virkattu pitsi oheisen kuvan arkipöytäliinasta meiltä kotoa. Äitihän sisusti kotinsa uusiksi, kun viimeinenkin pesueesta oli muuttanut omilleen, ja koko huushollista hävisivät komeroiden uumeniin kaikki oheisen pyöreän pöytäliinan kaltaiset ruskeat tekstiilit. En muista, minkä värinen reunapitsi on alkujaan ollut, mutta ei ainakaan tuollainen vaaleanpunainen. Se on haalistunut vanhetessaan. Se irtoaa kankaasta tänä iltana ja muuttuu piakkoin virkatuiksi nilkkasuksiksi. Ja kankaasta tulee matonkudetta.

Oheinen jugend-tyylinen punakuvioinen kirjomus on meillä nyt sohvan sillä käsinojalla, jolle nojataan päätä, kun sohvalla löhötään katsomassa telkkaria Suonenjoella.

Meitä lapsetonta pariskuntaa ei kukaan peri, joten kaikki tavara pyritään seuraavan, jos luoja suo, kahdenkymmenen vuoden sisällä kuluttamaan loppuun. Minun jälkeeni ei tässä suvussa enää ole ketään säälimässä vanhoja rättejä, joten terve menoa, kaikki Emma-tädin ja äidin kirjontatyöt… (18.4.2016)

 

Funktioiden vaihtelua

 

Huomasin, että Kaisulta oli tullut hätääntynyt kommentti muutama päivitys takaperin julkaistuun kirjoitukseen, jossa uhkasin värjätä valkokirjaillut perintötekstiilini. Varoitus tuli liian myöhään, ja tässä on tuloksia. 



Eilen käytiin Isänmaallisen seuran luennolla, jolla Sanna Ihatsu -niminen arkkitehti esitteli Kuopion tuomiokirkon rakennuksen historiaa liittyen juuri valmistuneeseen uudistukseen. Luento oli hyvä, mistä kiitos Sanna Ihatsulle.

 

Kyseinen kirkko on sangen puritaaninen, yleisön keskuudessa käytettiin termiä körttiläinen, ja tuntui kuin ainakin jotkut kuopiolaiset olisivat kaivanneet sitä lyhytaikaista vaihetta, jona tuomiokirkossa oli kansallisromanttista koristelua, sellaista kuin Kauppahallissa. Siihen vaiheeseen kirkkoa ei siis korjattu, vaan mahdollisimman alkuperäiseen.

No, sehän on aina aika aikaa kutakin, mutta kysyin Ihatsulta, mitä hän tuumi tästä renoveerausperiaatteesta, että pyritään korjaamaan aina siihen alkuperäisimpään muotoon. Hän vastasi, että riippuu tapauksesta, ja korosti, että tekniikassa pyritään kuitenkin aina uudistamaan. Eli vähän esi-morrisilainen periaate: pidetään kiinni vanhasta estetiikasta ja piilotetaan uusi tekniikka näkymättömiin ihan kuin sitä ei olisikaan. Kyllä tässä meikäläinen, omanlaatuiseni puritaani minäkin, kaipaan niitä aikoja, joina julistettiin, että form follows function. En oikein ymmärrä tätä tällaista 'uudistamista'. jolla pyritään mahdollismman varhaiseen, ikään kuin alkuperäiseen estetiikkaan, mutta survotaan sekaan kaikennäköisiä uusia härpäkkeitä, jotka sitten piilotetaan kuin pissa sukkaan.

Lausuin toisenkin kommentin, ja alustin sitä sanomalla, että ei alkukirkkoonkaan urkuja kuulunut, mutta kyllä ne sittemmin on esteettisesti nivottu kirkkorakennuksiin, ja kysyin, milloin arkkitehti arvelee, että miksauspöydät saavat saman käsittelyn. Arkkitehti arveli, että sitten, kun ne ovat jonkun mielestä hienoja. Tjaa, aika hyvin vastattu, mutta itse arvelen, että sitten, kun saadaan uusi morrisilainen esteettinen liike, jonka seurauksena miksauspöydät tunnustetaan osaksi kirkkojen elämää myös esteettisessä mielessä ja niitä aletaan designata kuhunkin arkkitehtooniseen kokonaisuuteen sopiviksi – vaikkeivät ne olisi kuuluneet 1800-luvun alusta peräisin oleviin arkkitehtipiirustuksiin. Ja kun ne on ensin totuttu sovittamaan uusien kirkkorakennusten sisuskaluihin merkityksessä muoto seuraa tarkoitusta. (20.4.2016)

 

 

Vanha koristetyynynpäällinen + hajonneen Samsonite-repun sisätaskut + appivainaan trenssin vyö = kesäolkalaukku

 

Jotkut ihmiset, niin kuin minä, onnistuvat kehittämään ongelman ihan mistä tahansa, vaikka olisi oikeitakin ongelmia, ja minä, kuten sanottua, olen kehittänyt ongelman vanhoista räteistä.

Oheisessa kuvassa on uusi kesäolkalaukkuni.

Toissa päivänä kohtasin sellaisenkin ongelman, että läppärireppuni hajosi, tarkkaan ottaen kaksi sen vetoketjuista, joten kävi sitten sillä tavalla, että lompakkoni putosi siitä, kun olimme sunnuntaina Valborgin päivänä lähdössä kotiin Suonenjoelta. Oli siinä ja siinä, että huomasin tapahtuneen. Niinpä marssin eilen heti aamutuimaan Laukkukeskukseen, mistä ostin uuden tukevan läppärirepun mallia käsimatkatavalaukku, paitsi että kyseessä on reppu.

Kotiin palattuani ryhdyin hajottamaan vanhaa reppua osiin, sillä kaikkihan pitää kierrättää.

Olin jo aiemmin ajatellut, että voisin tehdä yhdestä äidin virkkaamasta tyynynpäällisestä laukun. Tyynynpäällinen oli alkuperäiseen tarkoitukseensa varmaan äidinkin mielestä paljastunut liian pieneksi ja jäänyt siksi käyttämättä. Olin värjännyt sen taannoin vihreäksi samalla kuin muutakin valkoista vanhaa rättiä alkaen niistä aiemmin mainituista valkokirjailluista pöytäliinoista ja nyplätyistä pitseistä.

Nyt hokasin, että vanhan Samsonite'in sisätaskuista saa oivalliset sisätaskut, itseasiassa koko sisäosan ynnä vetoketjun, tuohon virkattuun tyynynpäälliseen, tulevaan kesälaukkuun. Samsonite'in sisäosien väri oli siniharmaa, joten varjonmuodostuksen tähden se tuli näyttämään pitsin rei'istä tummansiniseltä – jos sisäosat olisivat tummansiniset, ne näyttäisivätkin pitsin läpi umpimustilta. Olin tuonut Suonenjoelta mökillä matonkuteeksi leikkaamista varten isännän isävainaan tummansinisen trenssin, sillä nyt isännän äidinkin kuoltua emme arvelleet kenenkään enää sitä takkia kaipaavan. Ja tein appiukon vanhan trenssin vyöstä laukkuuni hihnan.

Hieno kierrätyskesäolkalaukku, joka ennen kaikkea helpottaa vanhoista räteistä kokemaani tuskaa. (3.5.2016)

 

 

Ruskeita rättejä

 

Toissa iltana värjäsin - tällä kertaa ruskeiksi - viimeiset perintörätit, jotka aion siirtää toiseen käyttöön eli matonkuteeksi. Pari leikkasin jo, nimittäin viimeiset jäljellä olleet Emma-tädin kutomat pellavalakanan samoin kuin hänen kutomansa pellavaisen kilpikangaspöytäliinan. Molemmissa oli nimikointi, mutta ne olin leikannut pois, ja liitän ne toistaiseksi vielä alkutekijöissään olevaan kansioon veljeni ja äitini elämistä ja kuolemista. Albumi on omatekemäni vuosien takaa, ja sen käyttöönottoa on tähän asti estänyt kansien synkkyys, mutta tähän tarkoitukseenhan tämä itämaisella sidoksella kokoonpantu albumi on oivallinen.

Ellen kuole jossain onnettomuudessa tai saa jotain nopeasti tappavaa tautia, minulla on sitten parikymmentä vuotta aikaa selailla albumiani…

Mikä seikka on saanut minut pohtimaan, pitäisikö jotenkin adoptoida joku, jolle nuo muistot jättää. Meillähän ei kummallakaan, minulla ja sisarellani, ole lapsia. Esimerkiksi se matto, joka on tehty veljeni ja sisareni puretuista neulepaidoista yhteen ketjusilmukalla virkatusta 'nyöristä' ja äitini jälkeensä jättämistä lakanoista on aika hieno johtuen paitsi materiaalien merkityksellisyydestä myös maton vähän erikoisesta sidoksesta, josta syntyy isohkoa ruusumaista kuviota. Itse en saa kulutettua sitä loppuun, vaikka se on meillä välillä keittiön mattona, vaaleuttaan lähinnä talviaikaan.

Mutta onko maailmassa enää kierrätyshenkisiä, vanhoja tavaroita ja annalistista historiaa arvostavia nuoria ihmisiä? Eipä taida olla. On vain näitä tyhjäpäisiä älypuhelimien näpyttelijöitä, joista ei saa enää hyviä ihmisiä minkäänlaisella kasvatuksella.

Tänään taisi olla viimeinen päivä, jona saatoimme juoda aamukahvit ulkona. Ja syödä lounaan/päivällisen pihapöydän ääressä.

Harmi, että ostamani syyshortensia jäi Kuopioon, olisi ollut hyvä keli istuttaa se tuohon pihlajien tienoille. Nyt jaoin häränsilmää ja istutin sitä pariin eri paikkaan useamman möykyn. Jatkoin myös ikuista taisteluani pihlaja-angervoa ja koivuspireaa vastaan. (3.9.2016)

 

Lisää uusvanhoja hyntteitä

 

Oheinen kuva esittää tammikuun alussa edesmennyttä äitiäni serkkuni häissä kesällä 1991. Äitini toimi hääparin lapsenhoitajana. Lapsien saanti varmistettiin siis etukäteen, mikä tapa on kyllä pikemminkin pohjalainen kuin karjalainen. Pohjanmaallahan mentiin kristillisen yhtenäiskulttuurinkin aikoihin naimisiin vasta, kun morsian oli varmasti raskaana, joskin kyllä mieluummin ennen kuin lapsi suorastaan syntyi.

Äidillä on yllään mekko, johon ostin hänelle kankaan lahjaksi. Minulla sattui nimittäin menemään silloin taloudellisesti aika hyvin (sen jälkeen ei ole mennyt), ja rahathan pitää kiireesti käyttää ennen kuin ne loppuvat. Kangas on kotoisin siitä paremman rouvasväen kangaskaupasta, joka tuolloin oli vielä elossa siinä olisiko ollut Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmassa. Kyseessä on sveitsiläisvalmisteinen silkkikangas, joka maksoi useampia satoja markkoja metri. Mustavalkokuvassa eivät näy hehkuvat värit.

Aika pian noiden häiden jälkeen äitini sairastui syöpään. Leikkauksen yhteydessä hän laihtui melkoisesti ja pienensi sitten parannuttuaan tuon mekon uusin mittoihinsa sopivaksi. No, äiti siis parani syövästä, vaikka avanne jäi, ja eipä aikaakaan kun hän lihoi entiselleen, joten mekko jäi melko pitämättömäksi.

Äidin kuoleman jälkeen pelastin mekon ja teetin siitä itselleni puseron. Aika kauan sen valmistaminen kesti, vähän toista kuukautta… Ja aika paljon maksoikin. Ompeijatar totesi, että hommaan meni enemmän aikaa kuin hän oli ennakoinut – silkki tosiaan on vähän hankala materiaali koneellaompeluun, ja hyvin laskeutuvana se käyttäytyy vaikkapa puuvillaan nähden yllättävästi. Kaiketikin viimemainitusta syystä puseroa jouduttiin vähän korjaamaan vielä viimemetreillä, sillä hihat olivat sisäpuolelta pidemmät kuin ulkosyrjältään (ja taisivat sellaisiksi vähän jäädäkin) ja miehusta sivuista pidempi kuin keskeltä eli helmaa jouduttiin pyöristämään, mikä onnistui oikein hyvin. Eli olen tyytyväinen tulokseen. Aion kyllä käyttää tätä. Tästä tulee arkipuseroni. Kuva on otettu Daiga daiga duun mallinuken päällä, joten kiitos, että sain ottaa kuvan, sillä kyllähän siihenkin sähläykseen vähän yrittäjän aikaa meni. (29.9.2016)

 

Kual'lootoo ja yöpuku

 

Tein kual'lootoo. Kaalilaatikko on hyvää, varsinkin kun riittävän harvoin saa. Tämän erikoisuus on se, että riisi tai ohra on korvattu tattarilla.

 

 



Vuoka on äidin peruja. Meillä oli tässä kotonakin aina kaalilaatikkoa tai makaroonilaatikkoa tms. Kyseessä on mainio Stavangerflntin tuote 70-luvulta. Celadon-lasite ja sen alla alilasitevärimaalaukset Inger Waagen käsialaa. Tämän sarjan nimi on Sera. Liekö nimellä mitään tekemistä Lhasassa sijaitsevan Seran luostariyliopiston kanssa. Voisi ollakin.

 

Waage  teki myös esittäviä ornamentteja, joissa oli aika usein mantelisilmäisiä vähän niin kuin Modigliaanin sukulaistyttöjä. Kun olin lapsi, meillä oli tamperelainen tuttavaperhe, jonka rouva harrasti posliinimaalusta ja maalaili juuri tuollaisia Waagen tyylisiä naisia. Meillä oli kotona pari hänen maalaamaansa pientä koristelautasta modernistisine leideineen, ja siskoni otti ne, kun äidistä aika jätti.

Kaalilaatikon lisäksi olen tehnyt vaatteita. Minähän sain trauman kaikista äidiltä perityistä räteistä. Vaatteet vietiin kaatopaikalle, mutta otin kankaita, joita äiti oli säilytellyt vuosia. Minua jotenkin kauheasti säälittää, kun joku on säästellyt jotain vuosikymmenet ja sitten joku toinen heittää ne vain menemään. Kansalaisopiston ompelupäivilläkin eräs täti-ihminen kertoi, miten oli lahjoittanut tyttärelleen Arabian astioita, ja sitten tytär oli kertonut myyneensä ne kirpputorilla.

Olen nyt siis yrittänyt tehdä edes jotain äidin kankaista, ja siis jälleen kansalaisopiston ompelupäivillä. Tein trikoopaidan yhdestä kuviollisesta kankaasta ja trikoohousut toisesta, valkoisesta, jota on kauheat määrät. Viimemainitussa oli selvästikin useamman lajista kuitua, ja värjäsin tuosta kankaasta muutaman metrin pesukonevärjäyksellä, ja kyllä siinä selvästi keinokuitua on seassa, sillä se ei värjäytynyt. Mutta puuvillaakin oli, sillä siihen tarttui väri.

Kolmas trikoopaita samalla kaavalla kuin edellinen jäi kesken.

Noihin tarvittavan opastuksen lisäksi sain ompelupäivien nuorelta, hyvähermoiselta ja näppärältä ohjaajalta Katjalta vielä erinomaisia neuvoja yhden puseron korjaamiseen. Pusero on ajalta, jolloin olivat muodissa mahtavat olkatoppaukset. Kun oli ottanut ne irti, seurauksena oli paitsi olan tipahtaminen pitkälle käsivarteen myös hihan jatkuminen, ja puserossa sattui olemaan erittäin erikoiset nelinappiset hihansuut. Mitenkäs ne poikki pannaan? Siinä pulma, joka ratkesi. Kiitos kovasti, Katja!

Ja neljänneksi sain vielä lyhennettyä toisen lahkeen varmaan parikymmentä vuotta sitten Ellokselta tilaamistani collegehousuista. Kerkesin jo pitää niitä ennen kuin huomasin, että toinen lahje oli lähes kymmenen senttiä pidempi kuin toinen. En saanut aikaiseksi reklamointia, mutta nyt sain aikaiseksi sen toisen lahkeen lyhentämisen.

Kuviollisen puseron ja valkoisten housujen yhdistelmä on mainio yöpuku. Olisin ostanut sellaisen kaupasta, jos olisi ollut tarjolla. Olisin suostunut maksamaan ehkä jopa 50 euroa.

Saman funktion täyttäviä trikoopaitoja ja -housuja saa, kun sellaisia kohdalle sattuu, Lidlistä noin vitosella. Siispä kun ottaa huomioon kansalaisopiston parin päivän rupeaman ja tarvikkeiden hinnan (kaavapapereista ja saumurin langoista lähtien), ompeluksille tulee kyllä hintaa, jopa tässä minun tapauksessani, kun kankaat ovat perittyjä eli periaatteessa ilmaisia. Tosin siinä 'ilmaisuudessa' on tulkinnan varaa, kun ottaa huomioon, minkä verran työtä lähiomaisen kuolema teettää kämpänsiivouksineen ja perunkirjoituksineen sun muine asioiden hoitamisineen. Että jos niillekin tunneille hinnan laskisi…

Mutta ne ovat kyllä hyviä, ne kansalaisopiston ompelupäivät, ja siitä ilosta kyllä vähän maksaa, että koneet ovat valmiiksi esillä ja käyttökunnossa. Kun oman koneen kaivaa kapista, raivaa sille tilan ja hermoilee tuntikausia selvittäessään, että mitenkäs tämä nyt toimikaan, niin kyllä siinä aikaa kuluu. Ja hermoja.

Mutta kuten sanottua, nyt olen tehnyt niistä äidin säästelemistä kankaista edes jotain. Oikein vaatteita. Toki kankaita on edelleen jäljellä, ja yhden varmaan kymmenmetrisen leikkasin kesällä matonkuteeksi. Niin että äiti saa pilven reunalla olla nyt tyytyväinen. Eivät ole menneet hukkaan. (15.10.2016)