Terveisiä Valamosta

Ikoniteologian syventävä kurssi. Valamon opisto, Alexander Wikström. 29.–31.8. 2020.

Ikoni & kulttuuri, 1/2020. Päätoim. Serafim Seppälä. Julkaisija Suomen Ikonimaalarit ry. Tallinna 2020.

Vietin epäkeskisen viikonlopun Valamossa. Olin Alexander Wikströmin pitämällä Ikoniteologian syventävällä kurssilla, jolla perehdyttiin ortodoksisen kirkon suurten juhlien ikoneihin, jotka ovat tapahtumaikoneita: ikoneihin, joissa on paljon henkilöitä ja runsaasti yksityikohtia. Vanhakantaisessa kielenkäytössä ikoneita ei maalattu vaan kirjoitettiin, ja englanninkielisessäkin, jopa uudehkossa kirjallisuudessa, voi törmätä ilmauksiin kuten 'icon written by Andrei Rublev'. Ja kirjoituksessahan merkit ovat nimeomaan sovittuja merkkejä. Meilläkin viimeistään ekaluokan opettaja tekee lapsien kanssa sopimuksen siitä, että tämä merkki, A, tarkoittaa tiettyä äännettä. A-kirjaimen ulkonäöstä ei voi mitenkään intuitiivisesti päätellä, mitä se merkitsee. Myös ikoneissa tietytyistä merkeistä, vaikka vaikuttaisivatkin esittäviltä, on olemassa tietyt, sovitut merkitykset, jotka on vain opeteltava.

Kurssi oli mahtavan hyvä. Opettaja Alexander Wikström hallitsee asiansa niin hyvin, että häneltä voi kysyä välissä mitä tahansa ilman, että hän putoaa oman luentonsa kärryiltä, ja jo viime syksyn kymmenen viikon ikonilinjaa käydessäni totesin, että maailman ikonit muodostavat hänen aivoissaan globaalin kirjaston, josta hän vetelee esiin kuvia miten mielii, ja kun omasta päästään niitä ei muiden näkyville saa, häntä on siunattu myös visuaalisella muistilla, jonka mukaan hän löytää ne Valamon opiston ikonistudion kirjakaapin kirjoista erehtymättömällä varmuudella.

Wikström puhuu venäjää ja kirkkoslaavia, ja jo viime syksynä kysyin häneltä, pystyykö hän lukemaan glagolitsaa ja kirillitsaa ensimmäisiä slaavilaisille kielille laadittuja aakkostoja, ja koska hän pystyy, ihailuni on suurta. Glagolitsa on sitä vanhinta, sellaista, jossa kirjainmuotoihin kuuluu pieniä palleroita, jotka (minun tulkintani mukaan) ovat sittemmin siirtyneet koristekoukeroiksi myöhempiin aakkostoihin kuten kirkkoslaavin, joissa ne eivät enää ole osa kirjainten perusmuotoja.

Tämä kirjainmuoto-ongelma tulee akuutiksi, jos innostuu maalaamaan tapahtumaikoneita. Ikonissa pitää aina olla otsikko, ja pääsääntöisesti myös niille henkilöille, joilla on sädekehät, pitää kirjoittaa nimet. Nykykäytäntö on, että tekstit tulevat sillä kielellä, mikä on ikonin käyttöpaikan jumalanpalveluskieli, ts. Suomessa ne pitäisi laittaa suomeksi, mutta kun kirkkoslaavi on niin mukavannäköistä… Otsikon sanamuodot eivät ole juhlaikoneissa millilleen vakiintuneita eli ne vaihelevat, mikä tarkoittaa sitä, että jos kirkkoslaavitaidottomana löydät yhden mallin tekstistä, mutta siitä on kulunut osia pois, et välttämättä voi ottaa loppuja merkkejä toisesta mallista, koska otsikko voi olla sanamuodoltaan eri ja lisäksi kirjainmuodoista et tiedä, mikä niissä on koristetta, erikoista taiteilijan muotoilua ja mikä varsinaista kirjaimen perusmuotoa, semminkin kun kirjainten kehityksessäkin tapahtui yhtä jos toista yleiselläkin tasolla, ei vain tekstaajan makutottumusten mukaan. Eli ikonimaalauksessa tarvitaan kyllä opettajaa monessa kohden.

Kurssi oli siis ihan mahdottoman hyvä. Jokaikinen asia katsottiin kuvien kanssa, ja koskaan ei tyydytty yhteen esimerkkiin vaan nimeomaan katsottiin hirmuinen määrä niitä kuvia, joista sitten vertailtiin, onko tässä nyt sen vai tämän verran enkeleitä tai mirhaa tuovia naisia kun tuossa toisessa oli toisin, miten tunnistetaan se tai tämä hahmo, miten jokin on taivaan merkki tai valon säde, vaikkei äkkiseltään uskoisi, tai miksi periaatteessa kaikkein kirkkain valo on käytännössä joskus tummansinistä.

Jos saa valittaa, niin kurssi oli hitusen liian lyhyt. Tosiasia tietenkin toisaalta on, että ihminen ei pysty puhumaan ympäri vuorokauden, ja niinpä meillä oli aika lyhyet päivät, mihin kyllä vaikutti sekin, että Valamon opiston opetus ei saa kilpailla kirkollisten tapahtumein kanssa, ts. jos kirkossa tapahtuu tiettyyn aikaan jotain, opistolla ei tapahdu. Asiaa oltiin kyllä hoidettu niin, että saimme hyvää itsenäistä lukemista monisteina.


Mieleeni kylläkin tuli, että opettajien äänen säästämiseksi voisi samasta aihepiiristä olla yhtaikaa useampi kurssi. Ihan hyvin voisi olla samanaikaisesti ikoniteologain kurssin kanssa yhtaikaa jonkinlainen ikonimaalauksen työpajakurssi vaikka samankin opettajan pitämänä, kun hänen äänensä ei koko päivää äärilleen rasittuisi luennoimisessa. Toinen päivän puolikas olisi aina teoriakurssia, toinen ikonimaalausta. Tällöin opettaja on läsna puoli päivää ikonityöpajassa, jos kirkossa ei tapahdu mitään, ja jos tapahtuu, se olisi itsenäistä maalaamista. Silloin voisi valita joko molemmat kurssit, jos on ahkera, tai vain toisen. Ikonimaalauksen alkeiskurssit nimittäin ovat aina täynnä, ja ne kansoittuvat henkilöillä, jotka ovat tosiasaissa käyneet jo kymmenkunta ikonimaalauksen alkeiskurssia. Sitä vastoin erikoiskurssit kuten kasvo- tai vaatevaalennusten kurssit usein peruuntuvat osanottajien puutteesta.

Minulle merkittävin valaistumiskokemus oli nyt kuvariidan keston (725–845) tajuaminen. Pitkälti yli sata vuotta! Sinä aikana kuvat tuhottiin perusteelliseti, ja se, mitä jäi jäljelle, jäi vahingossa lähinnä Siinaille Pyhän Katariinan luostariin. Siellä säilyi mm. 500-luvulta peräisin oleva, kaiketi tunnetuin Kristus Kaikkivaltias -ikoni, joka on suoran sanottuna aika naturalistinen tyyliltään (kuva Wikipediasta).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Emme siis tiedä, millaisia muut ikonit  ennen kuvariitaa olivat, mutta olettaisin, että yhtä naturalistisia, mutta kun 1960-luvulla alettiin viritellä ikonimaalausta uuteen nousuun, "alkuperäiseksi esikuvalliseksi ikonimaalukseksi" valittiin kuvariidan jälkeiset, kieltämättä viehättävän arkaaisen näköiset ikonit tyyppiä Vladimirin Jumalanäiti, joka on 1100-luvulta. (kuva Wikipediasta)

Valamossa on kauppa, jossa myydään uskonnollisesti motivoitunutta kirjallisuutta. Myymälässä on kaupan esimerkiksi Ikonimaalari-lehden perillistä, julkaisua nimeltä Ikoni ja kulttuuri. Ensimmäinen numero ilmestyi viime syksynä. Se oli kyllä ihan jees, mutta ehkä vähän varovainen. Keväällä ilmestyi lehden  toinen numero eli vuoden 2020 ensimmäinen, ja nyt lehti on suorastaan järkyttävän hyvä. Päätoimittaja on Serafim Seppälä, pappismunkki ja Itä-Suomen Yliopiston (Joensuu) systemaattisen teologian ja patristiikan professori. Tämän numeron minun näkökulmastani parhaat jutut olivat juuri Seppälän omasta kynästä.

Toinen niistä on artikkeli nimeltä Kandinsky – abstrakteja ikoneita? Mielenkiintoista minulle, sillä minähän pohdin viime syksynä kymmenen viikkoa tätä abstraktin ikonin asiaa, ja pääädyin maalaamaan jotakuinkin esittävän, mutta suprematistisvaikutteisen ikonin Herran ristiinnaulitseminen. Suprematismin päänimi, Kasimir Malevits, sitä paitsi oli jotakuinkin ortodoksikristitty. Mutta tässä Seppälän artikkelissa väitetään, että Wassily Kandinskykin olisi ollut ortodoksikristitty, ja siitä minä olisin kyllä halunnut lähdeviitteen. Yleisen käsityksen ja etenkin hänen omien kirjoitustensa perusteella hän oli lähinnä teosofi. Seppälän artikkelista kuultavat hyvin Kandinskyn Taiteen henkisestä sisällöstä -teoksen lausumat. Ikoniteologian kurssilla keskusteltiin hiukan siitäkin, mikseivät kuulla teoksen Punkt und Linie zu Fläche… mutta juttu on kyllä hyvä, etenkin kysyessään, olisiko abstrakti ikoni henkisempi kuin esittävä.

Seppälä olisi kuitenkin voinut mainita siitä Kandinskyn maalausten piirteestä, että niissä voi erottaa ikoneille tyypillisiä 'sovittuja' symboleita, paitsi että ne eivät ole sovittuja siinä mielessä, että niiden merkitys olisi yleisesti tiedetty vaan siinä, että ne toistuvat Kandinskylla itsellään. On sipulikupoliryppäitä symboloimassa Moskovaa, mikä on aika selkeääkin, mutta on myös soutuveneitä sotkusine airoineen myrsyisessä ympäristössä – nämäkin huomaa, mutta vain, jos osaa etsiä. Toistuva kuvanosa on myös pariskunta.

Toisessa jutussaan Seppälä kysyy, voisiko ikoni olla liikkuvaa kuvaa. Siinä hän analysoi elokuvaa, jota en ole nähnyt, mutta josta on kuvituksena asiaa tuntemattoman näkökulmasta aika hyvältä vaikuttava valikoima still-kuvia. Artikkelissa Kun ikonit heräävät eloon kerrotaan Sergei Parajanovin elokuvasta Granaattiomenien väri. Muodollisesti elokuvassa on kyse armenialaisesta runoilija-laulajasta ja georgialaisesta prinsessasta ja heidän rakkaudestaan. Elokuvan ikonimaisuus tulee esille muutamissa ominaisuuksissa kuten toistossa, rituaalimaisessa näyttelijäntyössä ja siinä, että eri henkilöitä, etenkin pää-, esittää yksi ja sama näyttelijä muodosten ihmisen arkkityypin. Viimemainitusta rakkauden teeman osalta Seppälä toteaa hiukan Marin Buber -maisesti: "Yksi näyttelijä ikään kuin esittää rakkauden ideaalimuodon: Sinä joka on minä".

Viimeisellä aukeamalla on Jyrki Lammin juttu Jouko Ollikaisen näyttelystä Kulttuurikeskus Sofiassa. Siellä näyttää olleen esillä erilaisiin alkuperäisestä käytöstään poistuneisiin esineisiin maalattuja ikoneita. Siinä ei pitäisi olla ortodoksisessa perinteessä mitään ihmeellistä, jos perimätiedon mukaan maailman ensimmäisen ikonin maalasi Luukas pyhän perheen vanhaan pöytälevyyn. Ja minäkin maalailen ikoneita Valamon päärakennuksen tulipalosta selvinneisiin lattialankkuihin, joiden puiden kasvun on Valamon puuseppä lustoista laskenut alkaneen 1600-luvulla.

 

Erityisen mielenkiintoinen on Lammin aloitus jutulleen, hän kun toteaa, ettei hän oikein tiedä, mikä on taidekritiikin tehtävä nykyään.

Se on kyllä hyvä kysymys. Nykyisinhän ei saa kirjoittaa enää mitään, mistä jollekulle tulee paha mieli. Taiteen kohdalla tämä on sangen problemaattista, sillä taide on tunnetusti pitkä kun elämä puolestaan on lyhyt, joten sen pysyminen taiteena vaatii jatkuvaa kritiikkiä, hioutumista ajassa, riskien ottamista ja itsensä likoon laittamista niin taiteilijoilta kuin kriitikoiltakin. Prosessi on suurin piirtein sama kuin tieteessä. En ylipäätään ymmärrä, miksi valita ammatiksi sellainen julkinen tehtävä kuin taiteilijan, jos ei halua varautua myös siihen, että teokset tulevat julkisesti ehkäpä suorastaan teilatuiksi.

Itse tykönäni olen aprikoinut, että tämä johtuu siitä, että yhteiskunta jostain syystä aikoinaan salli sellaisen perverssin käsitteen syntymisen kuin "taideterapia". En tiedä, miksei valittu sanamuodoksi vaikkapa visuaalinen terapia tai maalausterapia tai jotain. Hyväksyn taideterapian heti, kun yhteiskuntaan on syntynyt "tiedeterapia". (1.9.2020)

 

Ikonikeksintöjä – tai jotain sinne päin

 

Toissapäivänä pohdiskelin sitä (kaikissa muissa suhteissa) paremman puoliskoni ounastelua siitä, miksi vanhojen taideteosten "väärentämistä" ei pidetä hyvänä asiana, vaikka siinähän voidaan korjata kaikki noiden ikivanhojen maalausten rapistumiset ja värien tummumiset sun muut. Totesin toissapäivänä, että toisintaessa hyväkin teos yleensä junttiutuu. Ortodoksiessa kirkossa tosiaankin pidetään jalona tekona toisintaa vanhoja ikoneita, ja tästä syystä ikoneita ei saakaan signeerata omiin nimiinsä. Jos haluaa, että ikoni on ikoni, pitää hyväksyä se, että sitä toisinnetaan ja että se siinä prosessissa korruptoituu paljon enemmän kuin uniikkina teoksena ajan hampaissa.

Tämä on alkanut olla ikoneidenkin kohdalla problemattista. 1970-luvulla suoranainen valtakunnan virallinen ikonimaalari oli Petros Sasaki. Hän siis itse maalasi ikoninsa nimenomaan ikoneiksi, ts. käytännössä toisinnettaviksi kirkon yhteiseksi omaisuudeksi. Hänen perillisensä ovat nyt sitten kimpaantuneet, kun niitä onkin toisinnettu. Sasakin perilliset ovat siis ikään kuin sitä mieltä, että heidän sukulaisensa maalaukset eivät ole ikoneita vaan jotain heidän mielestään hienompaa, ts. länsimaista maalustaidetta eli teoksia länsimaisen tekijänoikeuskäsityksen mukaan – eivätkä ikoneita ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan. Ja molempiahan ei voida saada.

En itse satu pitämään Petros Sasakin ikoneista. Jotakuinkin ainoa asia, jota niissä arvostan, on se, että hän ei käyttänyt kultaa. Kultaaminen on mielestäni aika selkeästi ainakin synoptisten evankeliumien vastaista toimintaa. Sasaki korvasi kullan tympeällä okralla. Olen kyllä itse yrittänyt opetella eri kultaustekniikoita, joita on siis aika monia. Menestykseni on vaihdellut. Kultaamisessakin asiat ovat usein vähästä kiinni. On nimittäin ihan hyvä opetella sellaistakin, mitä ei erityisemmin arvosta – jos ei muusta syystä niin siksi, ettei menisi pihlajanmarjoiksi ketulle.

Sasakia pidetään sangen luovana ikonimaalarina, ja väitteessä on perääkin. Hänen ikoniessaan on vahvahkoja japanilaisia vaikutteita etenkin pinnanjaoissa. Sasakin ikoneita ei siis voi pitää juntti-ikoneina, vaikka ei sattuisikaan tykkäämään niistä.

On vaikea haastaa ikoniperinnettä, ja jos sitä on tehty, se on tapahtunut niin syrjässä, että kontrollimekanismi ei ole ulottunut sinne.  Eräs syy siihen, miksi modernismin uudet virtaukset tavoittivat sellaista vastakaikua Venäjällä kuin tavoittivat, ovat kansanikonit. Niissä on hyvinkin picassomaisia piirteitä, paitsi että Pablo Picasso ei ollut vielä edes syntyntyt, kun niitä maalattiin. Esimerkiksi kasvot Willamon kokoelman Kaplunov-Kazanin Jumalanäidissä 1800-luvun alkupuolelta ja samaan kokoelmaan sisältyvässä Kazanin Jumalanäidissä vuodelta 1842 ovat hyvin samantapaiset kuin sellaisissa Picasson teoksissa kuten Maalaistanssit (1921) tai Kirjettä lukemassa (1921). Vaatteita on molemmissa mainituissa ikoneissa käitelty hyvinkin kubisoivaan tyyliin, joskaan ei välttämättä kubistisesti – kubismissahan samaa asiaa kuvattiin yhteen ja samaan kuvaan monelta suunnalta. Mutta ulkoinen vaikutelma on sama. Molemmat ikonit ovat ns. kansanikoneita, ja viimemainittu vieläpä kuuluisaa Mstjoran kylässä maalattua lajia. Joskus kansanikoneiden muutokset ovat olleet niin suuria verrattuna siihen kuvaan, jota on pidetty esikuvana, että nimeen on tehty lisäys tyyliin Kaplunov-Kazanin Jumalanäiti.

Mainitut Jumalanäidin ikonit ovat aitoja toisintoja Kazanin Jumalanäidistä, ts. eivät juntti-ikoneita. Nissä on maalarin oma aito tulkinta. Ne eivät siis jäljittele tai kopio sen enempää hyvin kuin huonostikaan vaan ovat länsimaisen tulkinnan mukaan itsenäisiä teoksia. Ortodoksisen tulkinnan mukaan ne eivät ole itsenäisiä teoksia, koska ne ovat ikonikäytössä. "Ikoni" ja "teos" ovat toisensa poissulkevia käsitteitä.

Mutta se, että tällainen visuaalisen ilmaisun tyyli oli ollut olemassa jo 70–80 vuotta ennen kubismin ja muiden modernismin suuntien rantautumista Venäjän maaperälle, on helpottanut näiden läntisten ilmaisutapojen vastaanottamista. Väitänkin, että näitä uusia virikkeitä ei niin sanoaksen "omaksuttu" ollenkaan vaan niistä saatiin ikään kuin lupa käyttää jo entuudestaan olemassaolleita omia ilmaisutapoja. Esimerkiksi kubistisilta näyttävät venäläisen avantgarden teokset eivät tosiasaissa ole kubistisia siinä mielessä, mitä Picasso ja Braque ajoivat takaa kubismia synnyttäessään.

Itselläni on tällä hetkellä tulossa Kaplunov-Kazanin Jumalanäiti pienehköön 95mm x 112mm kokoon Kuulemma alkuperäisessä on käytetty kultausta imitoivaa metallia, tinaa tai jotain, joka on sitten värjätty kullanväriskesi niin taitavasti, että eroa on vaikea asaintuntjankaan erottaa kuin irrttamalla pala pinnasta. Koska minä en köyhyyttänikään voi käyttää kultauksia, turvaudun viime kurssilla minulle paljastettuun luonnon titaanivalkoiseen noissa metallikohdissa.

Ortodoksisenkin perinteen piirissä on siis esiintynyt haastavia virtauksia, ja ne ovat syntyneet periferai-alueilla. Kun minä oln nuori, minulle opetettiin kansatieteen peruskurssilla, että innovaatiot syntyvät aina keskuksissa, ja ne leviävät alueellisesti vähän niin kuin vesirenkaat loitontuvat. Ja sosiaalisesti leviämisestä käytettiin käsitettä gesunkenes Kulturgut, ts. sosiaalisesti kulttuuriset keksinnöt oletettiin ylimmistä kerroksista alempiin vajoaviksi. Nämä teoriat tulivat oikeastaan jo tuolloin 1980-luvulla haastetuiksi camp-teorioiden myötä. Helsingin yliopisto oli vähän jälkijunassa...

Kun viimeksi kävin Valamossa, kirjastoon oli ilmestynyt luostarin igumenin, arkimandriitta Sergein Pietarin tuliaisena valitettavasti vain venäjänkielinen kirja kummallisista ikoneista. Teos oli todellakin aika ällistyttävä. Vaikka pidetään kiinni noista toissapäivänä kirjaamistani ikonin ehdoista, liikkumavaraa todellakin jää, jos ei ole syntyjään maalikylistä.

Kirjan kuvaamiin kummallisuuksiin kuuluu ehkä vähän yllättävästi Valamon Jumalanäiti. Ilmeisesti siksi, että sillä on paljaat jalat. Valamon opiston kursseilla sanotaan, että olisi toisintoihin parempi maalata Valamon Jumalanäidillekin ne vakiomalliset punaiset silkkitossut. Monet kurssilaiset ottavat vinkistä mieluusti vaarin, sillä varpaiden maalaaminen vaatii jonkin verran visuaalista prosessointikykyä. (2.11.2021)