Terveisiä Valamosta

Ikoniteologian syventävä kurssi. Valamon opisto, Alexander Wikström. 29.–31.8. 2020.

Ikoni & kulttuuri, 1/2020. Päätoim. Serafim Seppälä. Julkaisija Suomen Ikonimaalarit ry. Tallinna 2020.

Vietin epäkeskisen viikonlopun Valamossa. Olin Alexander Wikströmin pitämällä Ikoniteologian syventävällä kurssilla, jolla perehdyttiin ortodoksisen kirkon suurten juhlien ikoneihin, jotka ovat tapahtumaikoneita: ikoneihin, joissa on paljon henkilöitä ja runsaasti yksityikohtia. Vanhakantaisessa kielenkäytössä ikoneita ei maalattu vaan kirjoitettiin, ja englanninkielisessäkin, jopa uudehkossa kirjallisuudessa, voi törmätä ilmauksiin kuten 'icon written by Andrei Rublev'. Ja kirjoituksessahan merkit ovat nimeomaan sovittuja merkkejä. Meilläkin viimeistään ekaluokan opettaja tekee lapsien kanssa sopimuksen siitä, että tämä merkki, A, tarkoittaa tiettyä äännettä. A-kirjaimen ulkonäöstä ei voi mitenkään intuitiivisesti päätellä, mitä se merkitsee. Myös ikoneissa tietytyistä merkeistä, vaikka vaikuttaisivatkin esittäviltä, on olemassa tietyt, sovitut merkitykset, jotka on vain opeteltava.

Kurssi oli mahtavan hyvä. Opettaja Alexander Wikström hallitsee asiansa niin hyvin, että häneltä voi kysyä välissä mitä tahansa ilman, että hän putoaa oman luentonsa kärryiltä, ja jo viime syksyn kymmenen viikon ikonilinjaa käydessäni totesin, että maailman ikonit muodostavat hänen aivoissaan globaalin kirjaston, josta hän vetelee esiin kuvia miten mielii, ja kun omasta päästään niitä ei muiden näkyville saa, häntä on siunattu myös visuaalisella muistilla, jonka mukaan hän löytää ne Valamon opiston ikonistudion kirjakaapin kirjoista erehtymättömällä varmuudella.

Wikström puhuu venäjää ja kirkkoslaavia, ja jo viime syksynä kysyin häneltä, pystyykö hän lukemaan glagolitsaa ja kirillitsaa ensimmäisiä slaavilaisille kielille laadittuja aakkostoja, ja koska hän pystyy, ihailuni on suurta. Glagolitsa on sitä vanhinta, sellaista, jossa kirjainmuotoihin kuuluu pieniä palleroita, jotka (minun tulkintani mukaan) ovat sittemmin siirtyneet koristekoukeroiksi myöhempiin aakkostoihin kuten kirkkoslaavin, joissa ne eivät enää ole osa kirjainten perusmuotoja.

Tämä kirjainmuoto-ongelma tulee akuutiksi, jos innostuu maalaamaan tapahtumaikoneita. Ikonissa pitää aina olla otsikko, ja pääsääntöisesti myös niille henkilöille, joilla on sädekehät, pitää kirjoittaa nimet. Nykykäytäntö on, että tekstit tulevat sillä kielellä, mikä on ikonin käyttöpaikan jumalanpalveluskieli, ts. Suomessa ne pitäisi laittaa suomeksi, mutta kun kirkkoslaavi on niin mukavannäköistä… Otsikon sanamuodot eivät ole juhlaikoneissa millilleen vakiintuneita eli ne vaihelevat, mikä tarkoittaa sitä, että jos kirkkoslaavitaidottomana löydät yhden mallin tekstistä, mutta siitä on kulunut osia pois, et välttämättä voi ottaa loppuja merkkejä toisesta mallista, koska otsikko voi olla sanamuodoltaan eri ja lisäksi kirjainmuodoista et tiedä, mikä niissä on koristetta, erikoista taiteilijan muotoilua ja mikä varsinaista kirjaimen perusmuotoa, semminkin kun kirjainten kehityksessäkin tapahtui yhtä jos toista yleiselläkin tasolla, ei vain tekstaajan makutottumusten mukaan. Eli ikonimaalauksessa tarvitaan kyllä opettajaa monessa kohden.

Kurssi oli siis ihan mahdottoman hyvä. Jokaikinen asia katsottiin kuvien kanssa, ja koskaan ei tyydytty yhteen esimerkkiin vaan nimeomaan katsottiin hirmuinen määrä niitä kuvia, joista sitten vertailtiin, onko tässä nyt sen vai tämän verran enkeleitä tai mirhaa tuovia naisia kun tuossa toisessa oli toisin, miten tunnistetaan se tai tämä hahmo, miten jokin on taivaan merkki tai valon säde, vaikkei äkkiseltään uskoisi, tai miksi periaatteessa kaikkein kirkkain valo on käytännössä joskus tummansinistä.

Jos saa valittaa, niin kurssi oli hitusen liian lyhyt. Tosiasia tietenkin toisaalta on, että ihminen ei pysty puhumaan ympäri vuorokauden, ja niinpä meillä oli aika lyhyet päivät, mihin kyllä vaikutti sekin, että Valamon opiston opetus ei saa kilpailla kirkollisten tapahtumein kanssa, ts. jos kirkossa tapahtuu tiettyyn aikaan jotain, opistolla ei tapahdu. Asiaa oltiin kyllä hoidettu niin, että saimme hyvää itsenäistä lukemista monisteina.


Mieleeni kylläkin tuli, että opettajien äänen säästämiseksi voisi samasta aihepiiristä olla yhtaikaa useampi kurssi. Ihan hyvin voisi olla samanaikaisesti ikoniteologain kurssin kanssa yhtaikaa jonkinlainen ikonimaalauksen työpajakurssi vaikka samankin opettajan pitämänä, kun hänen äänensä ei koko päivää äärilleen rasittuisi luennoimisessa. Toinen päivän puolikas olisi aina teoriakurssia, toinen ikonimaalausta. Tällöin opettaja on läsna puoli päivää ikonityöpajassa, jos kirkossa ei tapahdu mitään, ja jos tapahtuu, se olisi itsenäistä maalaamista. Silloin voisi valita joko molemmat kurssit, jos on ahkera, tai vain toisen. Ikonimaalauksen alkeiskurssit nimittäin ovat aina täynnä, ja ne kansoittuvat henkilöillä, jotka ovat tosiasaissa käyneet jo kymmenkunta ikonimaalauksen alkeiskurssia. Sitä vastoin erikoiskurssit kuten kasvo- tai vaatevaalennusten kurssit usein peruuntuvat osanottajien puutteesta.

Minulle merkittävin valaistumiskokemus oli nyt kuvariidan keston (725–845) tajuaminen. Pitkälti yli sata vuotta! Sinä aikana kuvat tuhottiin perusteelliseti, ja se, mitä jäi jäljelle, jäi vahingossa lähinnä Siinaille Pyhän Katariinan luostariin. Siellä säilyi mm. 500-luvulta peräisin oleva, kaiketi tunnetuin Kristus Kaikkivaltias -ikoni, joka on suoran sanottuna aika naturalistinen tyyliltään (kuva Wikipediasta).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Emme siis tiedä, millaisia muut ikonit  ennen kuvariitaa olivat, mutta olettaisin, että yhtä naturalistisia, mutta kun 1960-luvulla alettiin viritellä ikonimaalausta uuteen nousuun, "alkuperäiseksi esikuvalliseksi ikonimaalukseksi" valittiin kuvariidan jälkeiset, kieltämättä viehättävän arkaaisen näköiset ikonit tyyppiä Vladimirin Jumalanäiti, joka on 1100-luvulta. (kuva Wikipediasta)

Valamossa on kauppa, jossa myydään uskonnollisesti motivoitunutta kirjallisuutta. Myymälässä on kaupan esimerkiksi Ikonimaalari-lehden perillistä, julkaisua nimeltä Ikoni ja kulttuuri. Ensimmäinen numero ilmestyi viime syksynä. Se oli kyllä ihan jees, mutta ehkä vähän varovainen. Keväällä ilmestyi lehden  toinen numero eli vuoden 2020 ensimmäinen, ja nyt lehti on suorastaan järkyttävän hyvä. Päätoimittaja on Serafim Seppälä, pappismunkki ja Itä-Suomen Yliopiston (Joensuu) systemaattisen teologian ja patristiikan professori. Tämän numeron minun näkökulmastani parhaat jutut olivat juuri Seppälän omasta kynästä.

Toinen niistä on artikkeli nimeltä Kandinsky – abstrakteja ikoneita? Mielenkiintoista minulle, sillä minähän pohdin viime syksynä kymmenen viikkoa tätä abstraktin ikonin asiaa, ja pääädyin maalaamaan jotakuinkin esittävän, mutta suprematistisvaikutteisen ikonin Herran ristiinnaulitseminen. Suprematismin päänimi, Kasimir Malevits, sitä paitsi oli jotakuinkin ortodoksikristitty. Mutta tässä Seppälän artikkelissa väitetään, että Wassily Kandinskykin olisi ollut ortodoksikristitty, ja siitä minä olisin kyllä halunnut lähdeviitteen. Yleisen käsityksen ja etenkin hänen omien kirjoitustensa perusteella hän oli lähinnä teosofi. Seppälän artikkelista kuultavat hyvin Kandinskyn Taiteen henkisestä sisällöstä -teoksen lausumat. Ikoniteologian kurssilla keskusteltiin hiukan siitäkin, mikseivät kuulla teoksen Punkt und Linie zu Fläche… mutta juttu on kyllä hyvä, etenkin kysyessään, olisiko abstrakti ikoni henkisempi kuin esittävä.

Seppälä olisi kuitenkin voinut mainita siitä Kandinskyn maalausten piirteestä, että niissä voi erottaa ikoneille tyypillisiä 'sovittuja' symboleita, paitsi että ne eivät ole sovittuja siinä mielessä, että niiden merkitys olisi yleisesti tiedetty vaan siinä, että ne toistuvat Kandinskylla itsellään. On sipulikupoliryppäitä symboloimassa Moskovaa, mikä on aika selkeääkin, mutta on myös soutuveneitä sotkusine airoineen myrsyisessä ympäristössä – nämäkin huomaa, mutta vain, jos osaa etsiä. Toistuva kuvanosa on myös pariskunta.

Toisessa jutussaan Seppälä kysyy, voisiko ikoni olla liikkuvaa kuvaa. Siinä hän analysoi elokuvaa, jota en ole nähnyt, mutta josta on kuvituksena asiaa tuntemattoman näkökulmasta aika hyvältä vaikuttava valikoima still-kuvia. Artikkelissa Kun ikonit heräävät eloon kerrotaan Sergei Parajanovin elokuvasta Granaattiomenien väri. Muodollisesti elokuvassa on kyse armenialaisesta runoilija-laulajasta ja georgialaisesta prinsessasta ja heidän rakkaudestaan. Elokuvan ikonimaisuus tulee esille muutamissa ominaisuuksissa kuten toistossa, rituaalimaisessa näyttelijäntyössä ja siinä, että eri henkilöitä, etenkin pää-, esittää yksi ja sama näyttelijä muodosten ihmisen arkkityypin. Viimemainitusta rakkauden teeman osalta Seppälä toteaa hiukan Marin Buber -maisesti: "Yksi näyttelijä ikään kuin esittää rakkauden ideaalimuodon: Sinä joka on minä".

Viimeisellä aukeamalla on Jyrki Lammin juttu Jouko Ollikaisen näyttelystä Kulttuurikeskus Sofiassa. Siellä näyttää olleen esillä erilaisiin alkuperäisestä käytöstään poistuneisiin esineisiin maalattuja ikoneita. Siinä ei pitäisi olla ortodoksisessa perinteessä mitään ihmeellistä, jos perimätiedon mukaan maailman ensimmäisen ikonin maalasi Luukas pyhän perheen vanhaan pöytälevyyn. Ja minäkin maalailen ikoneita Valamon päärakennuksen tulipalosta selvinneisiin lattialankkuihin, joiden puiden kasvun on Valamon puuseppä lustoista laskenut alkaneen 1600-luvulla.

 

Erityisen mielenkiintoinen on Lammin aloitus jutulleen, hän kun toteaa, ettei hän oikein tiedä, mikä on taidekritiikin tehtävä nykyään.

Se on kyllä hyvä kysymys. Nykyisinhän ei saa kirjoittaa enää mitään, mistä jollekulle tulee paha mieli. Taiteen kohdalla tämä on sangen problemaattista, sillä taide on tunnetusti pitkä kun elämä puolestaan on lyhyt, joten sen pysyminen taiteena vaatii jatkuvaa kritiikkiä, hioutumista ajassa, riskien ottamista ja itsensä likoon laittamista niin taiteilijoilta kuin kriitikoiltakin. Prosessi on suurin piirtein sama kuin tieteessä. En ylipäätään ymmärrä, miksi valita ammatiksi sellainen julkinen tehtävä kuin taiteilijan, jos ei halua varautua myös siihen, että teokset tulevat julkisesti ehkäpä suorastaan teilatuiksi.

Itse tykönäni olen aprikoinut, että tämä johtuu siitä, että yhteiskunta jostain syystä aikoinaan salli sellaisen perverssin käsitteen syntymisen kuin "taideterapia". En tiedä, miksei valittu sanamuodoksi vaikkapa visuaalinen terapia tai maalausterapia tai jotain. Hyväksyn taideterapian heti, kun yhteiskuntaan on syntynyt "tiedeterapia". (1.9.2020)