Tragediat teatterissa ja uskonnoissa

Perheet ovat vaikeita selvitä.

Viime lauantain Hesarissa oli Suna Vuoren teksti perheongelmista teatteriesitysten aiheena. Ja tosiaan, suurin osa klassisista näytelmistä käsittelee jotenkin traagisia perhesuhteita. Perheissä tapetaan, juonitellaan, petetään ja kostetaan, ja parhaimmillaankin kaivataan. Onnea teatterin perheissä ei juurikaan esiinny.

Tämä ei kuulunut Vuoren aiheeseen, mutta juolahtipahan mieleeni, että itse Iso kirjakin, etenkin sen osa nimeltä Vanha testamentti, käsittelee aivan samaa asiaa. Loppujen lopuksi se on yksi iso sukutragedia. Vanhan testamentin henkilöhahmot pelkäävät perheenjäseniään henkensä edestä. Ellen aivan väärin muista, Jaakob huijasi veljeltään tämän esikoisoikeuden ja joutui tästä hyvästä pelkäämään Eesaun kostoa lopun ikänsä. Jaakob oli suivaantunut siitä, että vanhempaa veljeä oltiin suosittu. Hän teki sitten itse omien poikiensa suhteen tarkalleen päinvastoin eli suosi silmittömästi nuorinta, ja Josefin veljet panivatkin sitten pystyyn maailman kirjallisuuden historian valtaisimman perheen sisäisen kostoprojektin. Itse Aabraham puolestaan taisi ennen näitä juonen käänteitä pyrkiä tappamaan toisen poikansa Iisakin – esikonen hänellä oli orjatar Hagarin kanssa, ja tämän esikoispoikansa äiteineen päivinneen Aabraham sitten ajoi kuolemaan erämaahan. Ja kaikkea tätä sitten pitäisi jotenkin pitää hyvänä ja oikeana. Daavidilla taisi olla ongelmia jälkikasvunsa kanssa, mutta Daavid nyt olikin varsinainen paskiainen.

Perheistä näyttää niin Vanhan testamentin kuin näytelmäkirjallisuudenkin valossa muodostuvan melkoisia valtataistelun tantereita.

Suna Vuori arvelee kirjoituksessaan, että perhesuhteiden painopiste näytelmissä tulee muuttumaan, ja nostossa arvellaan, että "Uuden sukupolven teatterintekijöille perhe on jotain, joka hajoaa, vaatii liikaa tai häiritsee yksilöiden minäprojekteja". Ja voi tosiaan olla. Kun keneenkään, edes perheen jäseniin, ei voi luottaa, ihmiset jäävät ajelehtimaan globaalille avomerelle. Mistä taas seuraa omat ongelmansa kuten yksinäisyys lieveilmiöineen. Voiko sitä edes elää, jos ei pysty luottamaan yhteenkään ihmiseen?

Perheinstitutio on rapautunut ellei se sitten ole käytännöllisesti katsoen lakannut olemasta olemassa. Vaikuttaa siltä, että ns. rakkausavioliitot ja ydinperheet ovat suoranainen uhka hyvinvointiyhteiskunnalla, kun ihmiset yliarvioivat suuresti kykyjään selvitä parisuhteista ja niistä seuraavista lapsista, mistä seuraavat lastensuojelu- ja muut mielenterveysongelmat. En muista, onko Vanhassa testamentissa puhetta äitien tekemistä lapsenmurhista, mutta tuossa meidän nurkilla hukutti vastikään – taisi olla viime vuoden puolella – yksi äiti kaksi pikkulastaan. Olen viime päivinä oppinut, että lasten hukutteleminen saattaa yleisemminkin juolahdella pienten lasten äitien mieleen.

Muinaisina aikoina ei voitu kuvitellakaan, että yksilöt olisivat ihan itse saaneet päättää, kenen kanssa perustavat perheen. Avioliitot olivat sukujen asioita, ja kontrolli oli kova. Äidit eivät voineet edes haaveilla, että voisivat kasvattaa lapsensa oman mielensä mukaan, vaan ne kasvatettiin anopin, lastenhoitajien, imettäjien, ja kaiken karvaisten sukulaisten kanssa. Yleensä näiden muiden sukulaisten kanssa oli sen verran toimeentulemista, ettei kerennyt suunnittelmaan lapsenmurhia, semminkin kun lapset olivat tae omasta asemasta suurperheen nokkimisjärjestyksessä.

Minua onkin alkanut hämmästyttää, miksi tämä yhteiskunta luottaa genetiikaan kaikessa muussa paitsi perheiden perustamisessa. Ennen vanhaan puolisoiden piti olla hyvästä suvusta. Nykyisin tuskin kukaan parisuhteeseen ajautunut on selvittänyt vastapuolen sukulaisia, mitä mielisairauksia siellä on tai on ollut, mitä rikoksia on tehty, ja nykypäivänä varsinkin sosiopatian ja narsismin esiintyminen suvussa kannattaisi selvittää hyvin tarkkaan. Jos naimisiin mentäessä toinen osapuoli ei pidä avioehtoa hyvänä idena, se on vakava syy perua kiireesti koko hanke.

Miksi on ollut olemassa esikoisoikeus? Ei liene kauankaan, kun vanhin poika oli ainoa, joka peri vanhempansa. Tämä takasi omaisuuden pysymisen kasassa, kun se saattoi olla se yksi suvun talo tiluksineen, mutta ainakin Vanhan testamentin mukaan esikoisoikeudet merkitsivät muillakin tavaoin etuoikeutettua asemaa muuhun lapsikatraaseen nähden. Olen ollut havaitseminani, että esikoisia saatetaan meidän päivinämmekin suosia koko elämänsä ajan, vaikkei kysymyksessä olisi omaisuuden koossa pitäminen. Onko ensimmäisen lapsen syntyminen psykologisesti niin dramaattinen kokemus, että seuravat lapset ovat vain läpihuutojuttuja? Onkohan olemassa tutkimusta siitä, miten lapsenmurhat tai niiden aikeet liittyvät lasten syntymisjärjestykseen? Onko synnytyksen jälkeinen masennus yleisempää muiden kuin esikoisten synnyttyä? Tuossa puolen kilometrin päässä lapset murhattiin toisen lapsen tultua maailmaan.

Menepä tietämään, vaikka saisin näihin kysymyksiin valaistusta huomenna, kun Filosofiakahvilassa keskustellaan otsikolla Tra­ge­di­an, etii­kan ja po­li­tii­kan kos­ke­tus­pin­to­ja. Aiheesta alustaa fi­lo­so­fi­an ja an­tii­kin tra­ge­di­oi­den tut­ki­ja, oikeustie­teen toh­to­ri Ari Hir­vo­nen Helsingin yliopistosta.

Sillä kyllähän se niin on, että perheet ovat äärimmäisen vaikeita sosiaalisia ympäristöjä. Vallan ihmetyttää, että olen onnistunut omassa parisuhteessani näinkin hyvin. (19.10.2015)