Uudenlaisen kevään ensimmäinen mökkireissu

"Muuttuko ihminen, ja mihin suuntaan, voi käydä, huomispäivän tie..."

Tulimme eilen illalla Uukuniemelle. Läksimme tälle pikavisiitille, vaikka emme saaneet niin sanoakseni maksimaalista määrää päiviä käyttöön. Kuopiosta
lähdettäessä olivat hiirenkorvat juuri sen kokoiset, että koivikot olisivat periaatteessa näyttäneet vihreältä udulta kuten silloin, kun lukioaikoinani kävelin aamulla kouluun pitkin Taivaanpankontietä. Kun viime talvena suoritin pitkiä terapiakävelylenkkejäni osin samalla kadulla, saatoin havaita, että ne metsät oli kaadettu rakennusten alta. Eli sitä koivikkoutua ei olisi tänä keväänä ollut, vaikka veljeni ja äitini olisivat säilyneet elossa.

Ajomatkalla tänne koivikkoutu ei näyttänyt 'oikeanlaiselta', sillä ilta-aurinko värjäsi koivikot likaisiksi.

Illalla otimme saunan peilin reunalta ne kolme sydämenmuotoinen kynttilää, jotka olivat olleet siinä aina hamasta tämän pikkumökin valmistumisesta saakka. Varmaan Tiimarista ostettu. Ehkä niitä oli kerran poltettu. Kenties vuonna 1992 tai ehkä hiukan aikasemmin. Silloin kaikki oli vielä hyvin, erinomaisesti!

Pistimme palavat sydämen muotoiset kynttilät kellumaan tyynellä järvelle. Yksi jokaiselle talven vainajalle. Veljelleni. Äidilleni. Anopilleni.

En saanut yöllä oikein nukutuksi.

Kesällä veljeni oli tuonut kumpaankin mökkiin täytetyt minkit. Kuvassa pikkumökin minkki veljeni pyyhkeellä,
joka jäi tänne syksyn viimeisellä reissullamme.

Äsken kävimme soutelemassa. Oli peilityyntä, kuin viime syksynä, paitsi
että veljeni ei nyt ollut kyydissä kuten silloin. Välillä tuntui pienin
hetkisin siltä kuin yleensä keväisin, mutta pääasiassa oli murheellista
kuin silloin syyskuussa, joskus 10. tai 11. päivä tai jotain...

En tiedä, miten tälle mökille nyt käy. Äidin lempiruno oli Aale Tynin Kaarisilta, ja äiti taisi toisiaan olla silta ihmisten välillä. Kiinteistöistä on kaikenlaista huolta ja murhetta kuten taloudelliset kiinteistövero, vakuutukset ja jätemaksut sekä sellaiset rasitteet kuin tieosuuskunnat, ja jos perikunta ei pysy kasassa ja maksuja voida maksaa
perikunnan tililtä, jolla tosiaan on rahaa, tämä mökki on käsittääkseni pakko myydä.

Ja meillä on hoidettavanamme vielä se toinen, toisen perikunnan huusholli Savossa...

Minä en ole ikinä halunnut kiinteää omaisuutta, mutta jotenkin olen joutunut nyt siitä vastuuseen, mikä ihmetyttää minua. Olen ollut mahdoton antimaterialisti lapsuudesta asti, ja kun ennen Kuopioon muuttomme poltin vanhoja päiväkirjojani tuossa saunan uunissa, luin 16-vuotiaana kirjoittaneeni, ettei minulla tule ikinä olemaan mitään kiinteistötyyppistä omaisuutta. En myöskään muista lapsena saamiani joululahjoja kuten veljeni muisti esimerkiksi junaradan.

Mutta muistanpa aikuisena saamiani joululahjoja kuten umpiointitölkin, jossa oli vodkakonvehteja. Kerran veljeni se tyttöystävä, jonka perheen myötävaikutuksella tämä pikkumökkinon ylipäätään on olemassa, oli meillä äitini taloudessa jouluaattona. Sain sen häneltä. Purkki on minulla edelleen, ja sinä säilytetään glögimausteita.

Se suhde sitten kariutui jostain syystä.

Eilen illalla pohdin siis taas sitä veljeni tapausta. Sitä, että hän tunsi itsensä arvottomaksi, vaikka tiesi hyvin, että ihmiset pitävät hänestä. Hän oli arvostettu sekä opettajana että kuorolaulajana. Tästä meillä oli usein puhetta hänen viimeisten neljän elinkuukautensa aikana. Eli ihmistä ei tee onnelliseksi tai edes tyytyväiseksi se, että on
rakastettu ja arvostettu. Hänellä oli kaiken maailman talot ja tavarat, jotka hän halusi, aina viimeistä huutoa, joten nekään eivät tee onnelliseksi. Hän ainakin väitti, että hänestä hänen työnsä oli huippukivaa ja että hänestä oli merkillistä, että mistään niin mukaavasta hommasta maksettiin palkkaa. Mutta sekään ei sitten tehnyt onnelliseksi tai saanut elämää tuntumaan edes siedettävältä.

Ainoa, mitä hän ei näyttänyt saavan, vaikka miten halusi, niin joitain ihmisiä eli perheensä jäseniä sellaisiksi kuin halusi. Näissä kieltämättä olikin toivomisen varaa.

 

Mutta ihmiset nyt eivät kertakaikkiaan vain muutu sellaisiksi kuin joku toinen haluaa. Ihmiset kyllä saattavat muuttua ajan kuluessa, mutta omaehtoisesti ja vain siihen suuntaan kuin itse haluavat. Vaatii hirvittävää manipulointia pakottaa ketään kenenkään toisen tahdon mukaiseksi. Eikä veljeni ollut tällainen manupulaattorityyppi. Veljeni vaimo puolestaan oli, ja hän saikin aikaan tulosta, vaikken ole varma, oliko se sitten hänen omastakaan mielestään halutunlainen, vaikka mistäpäs minä tiedän. Veljeni osaksi jäi vain kärsiä aivan hirvittävästi.

Joskus, kun hän oli käynyt äidin luona, hän ihmetteli minulle sitä, että äiti oli niin tyytyväinen. Äiti tosiaankin oli. Hän kiinnitti huomionsa siihen hyvään, mitä vielä oli eikä kaikkeen siihen, mitä ei voinut saada. Esimerkiksi kun olimme käyneet sen viimeiseksi jääneen kerran yhdessä äidin kanssa mökillä ja hän oli kaatunut ties miten monesti ja minulla oli aina ollut kauhea työ ja tuska saada hänet ylös, hän tyytyi tilanteeseen. Hän myönsi, ettei hän enää pärjännyt mökillä ja sanoi seuraavana keväänä, ettei hänellä enää ollut tänne ikävä. (6.5.2016)

 

 

Paluu käynnistä helvetistä

 

Tulimme eilen illalla myöhään tänne Suonenjoelle, ja mikä helpotus oli saapua vihdoin taas paikkaan, joka ei liity veljeeni ja äitiini mitenkään!

Olin spennannut kevään ensimmäistä mökkireissua, ja kyllähän se tuskallinen tietenkin oli. Mökki on äidin ja veljen paikka jo siitä yksinkertaisesta syystä, että äiti on kotoisin Uukuniemeltä, sen rajan taakse jääneestä osasta Mensuvaarasta, ja mökki on aikoinaan rakenettu niin lähelle hänen entistä kotiaan kuin saatettiin.

Tontti on ostettu äidin siskon kasvattivanhemmilta. Perheessä oli paljon lapsia, ja kilteintä 'rangaistiin' eli hänet annettiin pois vieraaseen paikkaan, sille lapsettomalle pariskunnalle, jolta meidän mökkitonttimme sitten ostettiin ilmeiseen kohtuuhintaan – vanhempamme olivat tuolloin hyvin nuoria. Tätini kasvattiäiti, Sandra-täti, tuli olemaan myös veljeni sylikummi, ja veljeni nuoremman tyttären nimi on Sandra.

 

Lapsuutemme kesät kuluivat suurelta osin tuon pariskunnan pellonreunojen kivillä leikkimästä kotia – isoista kivistä kukin edusti eri huoneita, ja astiat sun muut olivat kasvien lehtiä, kaarnanpaloja ja pieniä kiviä (eikä tämä johtunut siitä, etteikö meillä olisi ollut teollisesti valmistettujakin leluja vaan siitä, että meillä oli nykylapsia parempi mielikuvitus. Nykyajan lapsethan eivät osaa tehdä mitään, ellei heitä koko ajan ohjata ja ellei heillä ole hirveästi mitä kalleinta, ostettua välineistöä.). Sama meno jatkui yhdessä valtavassa, vänkkyräisessä, 'moniosaisessa' koivussa, ja muuten vain kiipeiltiin Isossa petäjässä, joka oli niin iso, etten minä koskaan uskaltanut kuin alimpaan etappiin. Serkkuni pääsi hirveän korkealle… Noihin paikkoihin vaellettiin usein kallion kautta, ja niihin vei useita reittejä, joiden valinasta aina neuvoteltiin. Kaikki ne olivat 'vaarallisia'. Yksi kävi yhden jyrkänteen syrjää, jonka toisella puolella kasvoi valtava katajapuska, eli piti päästä äkkiputouksen ja piikkisen pensaan välistä.

Ja se saunamökki, missä me isännän kanssa aina edelleenkin elämme ja yövymme sisareni emännöidessä päärakennusta, tuli rakennetuksi minun ja veljeni yhteispelissä, kun veljeni halusi opetella hirsirakentamista ja hän sattui silloin seurustelemaan tytön kanssa, jonka perheellä oli alan yritys. Pieneksi katkeruudekseni tuo suhde kariutui, vaikka eipähän asia minulle kuulunut, ja samalla veljeni kiinnostus rakennukseen hiipui, joten sain hoidella homman loppuun, esim. keittiön, omia aikojani. Viimemainitusta en ole vähääkään katkera, sillä minähän sitä mökkiä olen lähinnä käyttänytkin.

Veljeni kävikin mökillä sitten naimisissa olessaankin pääasiassa yksin. Saattavat yhden käden sormille mahtua ne kerrat, kun hän kävi siellä perheineen (aviolitto kesti 19 vuotta).

Tuon 'hirsirakennustytön' isän ja veljien kanssa veljeni opetteli myös metsästämään. Veljeni alkoi täytätellä ampumiaan otuksia, ja mielessäni on käväissyt, että ne minkit, jotka veljeni viime kesänä toi meille mökille muistoksi itsestään, olivat kenties peräisin jo tuolta ajalta eli ennen hänen katastrofiavioliittoaan.

Soudellessamme nyt viime reissulla tyyninä aamuina ja iltoina muistelin yhteisiä käyntejämme mökillä. Me isännän kanssa ja veljeni. Esimerkiksi mieleeni tuli yksi tosi mukava, jona löysimme kuikan pesän. Ja mökin seinustan pystyssä olleen koivunrungonpätkän päälle oli joku pikkulintu tehnyt pesän, missä se hautoi kaikessa rauhassa, kun me grillailimme metrin päässä. Se reissu, muistan sen ajankohdan blogikirjoitusteni perusteella, tapahtui kuitenkin aikana, jona hän jo nieleskeli masennuslääkkeitä, vaikken sitä silloin tiennyt.

Veljeni oli mukava tyyppi, josta kaikki tykkäsivät ja jolle oli tärkeää, että kaikki sujui lupsakasti.

Ihmisten hyväksytyksitulemisen tarve ilmeisesti vaihtelee siten, että joillekin on tärkeää ellei suorstaan letaalia, että kaikki, kertakaikkiaan kaikki, ihmiset pitävät heistä. Veljeni kohtasi vaimossaan varmaan ensimmäisen kerran eläessään ihmisen, joka alkoi suhtautua häneen ynseästi.

Olemme kasvaneet samassa perheessä, mutta silti minulle on aina ollut itsestäänselvyys, että ihmiset nyt eivät vain kertakaikkiaan tykkää minusta, ja olen oppinut olemaan suuremmin häiriintymättä siitä. Minulle ei toisaalta myöskään ollut aikaakaan paneutua tykkäämisiinsä tai tykkäämättäjättämisiini, sillä se olisi vienyt ajan piirtämiseltä, lukemiselta ja kirjoittamiselta, jotka olivat minulle paljon tärkeämpiä asioita kuin ihmisten tykkäämiset. Tulin myös valitsemaan ammatin tai ammatteja, joissa arvostelun kohteena oleminen kuuluu työn luonteeseen. Eli minä olen aina ottanut annettuna, että juuri kukaan ei pidä mistään, mitä teen, ja se, onko työni hyvää vai ei, perustuu joillekin muille kritteereille kuin kaiken maailman väestön tykkäämisille. Varmaan tähän vaikutti osaltaan myös tutustumiseni buddhalaisuuteen joskus siinä kuudentoista korvissa, ja buddhlaisuuteenhan kuuluu, että eletään niin sanotusti puhtaasti, vaikka se sitten merkitsisi halveksituksi joutumista, niin kuin se kokemukseni mukaan väistämättä merkitsee.

Veljeni puolestaan joutui aivan tolaltaan, kun yksi ihminen ja tämän vanavedessä muutama muu alkoi halveksia häntä. Minua halveksii ja on aina halveksinut puoli maailmaa eikä tilanne ole muuttumassa, mutta jotenkin olen onnistunut elämään sen kanssa.

Muistan, kun veljeni viime heinäkuussa itki ja sanoi, että hän on yrittänyt aina olla hyvä. Varmaan oli tehnyt kuten sanoi. Mutta on ihmisiä, joille mikään hyvä ei riitä ja jotka ovat kyvyttömiä näkemään hyvää toisessa. Minua kohtaan veljeni kyllä oli aina hyvä, absoluuttisesti, yksiselitteisesti aina ja joka pikkuruisimmassakin tapauksessa. Ja hänen kohtalostaan olen sitä mieltä, että hänelle mitattiin liian ankaralla kädellä.

Buddhalaisen käsityksen mukaan kaikki ongelmat johtuvat itsekeskeisyydestä. Vastoinkäymiset kuulemma näyttäytyvät vastoinkäymisinä vain siksi, että ne ovat tapahtumia vastoin meidän itsekeskeistä tahtoamme. En täysin allekirjoita tätä, sillä minulle tässä sen viiden kuukauden pätkällä tapahtuneet kolmen läheisen menetykset olivat kovia iskuja ihan yleisesti eivätkä vain minun itsekkäästä vinkkelistäni.

Itse asiassa pahan kierre elämässäni alkoi jo jokseenkin tarkkaan vuosi sitten, sillä se oli näitä aikoja, kun sairastuin myyräkuumeeseen. Se kylläkin meni ainakin lääkärin mielestä hämmästyttävän nopeasti ohi, muutamassa viikossa, kun sen lääkärin mukaan olisi pitänyt piinata minua vähintään kaksi kuukautta.

Onpa tosiaan ollut kova vuosi… Eikä tämä kenties edes ole vielä tässä. Minä uskon mustiin joutseniin.
Itse asiassa minä olen sitä mieltä, että joutsenet ylimalkaan ovat mustia.


Mutta selvisin tuosta tuskallisesta mökkireissusta. Sää oli suosivinaan, mutta tosiasiassa aurinkoiset kelit tekivät kokemuksen vain tuskallisemmaksi, sillä ne olivat samanlaiset kuin syksyn viimeisellä mökkireissulla, veljeni elämän viimeisellä. Viimeisellä yhteisellämme. Jo heti, kun olimme tehneet päätöksen viettää juuri kuluneen viikonlopun mökillä, oikea jalkateräni kipeytyi. Jouduin välttämään kävelemistä. Mutta kun olimme tekemässä viimeistä joka kertaisista kävelyretkistämme Uukuniemellä, jalkateräni parani.

Yllä oleva kuva kuvastaa hyvin noita mökkitunnelmia: kova, kirkas auringonpaiste ja synkät, nurinkuriset värit seljan oksissa, joissa kukkanuput ovat heleän vihreät ja lehdet mustanpuhuvan punaiset. (9.5.2016)