Uusjako

En usko,

että kyseessä on suoranainen Länsimaiden perikato, mutta kyllä tässä uusjakoa on syntymässä.

Seuraan osin huvittuneena, osin järkyttyneenä arvopohjan hajoamista. Koska media on tehokas, erilaiset erikoiset jopa julmuuden muodot tulevat yleiseen tietoisuuteen paremmin kuin ennen - en siis usko, että maailma olisi ollut ikinä kovinkaan vähän julma. Mutta ihmisiä on viimeiset reilun puoli vuosisataa ajanut jonkinlainen solidaarisuus myös erilaisia ja vähäosaisia kohtaan, niitäkin, jotka eivät itse pysty tekemään mitään itsensä puolustamiseksi.
 

Nyt tilanne on muuttunut, ja mitä erilaisimpia näkemyksiä, myös kovia, on mahdollista propagoida yhteiskunnassa, mikä ei viimeiseen viiteen, kuuteen kymmeneen vuoteen ole oikeastaan ollut mahdollista.
 

Mitään hegemonista diskurssia ei ole. Meillä on silmäänpistäviä wahlrooseja, halla-ahoja ja brejvikejä, mutta toisaalta meillä on myös lisääntyvää esimerkiksi kulutuskriittisyyttä. Ihmiset riitelevät jopa siitä, mitä saa syödä ja mitä ei. Sikäli kun muoti leviää Saksasta, kuten meille päin on usein levinnyt, uskonnot, myös normiluterilaisuus, tulevat piakkoin hyvin suosituiksi. On meneillään valtava diskurssien taistelu, kaikilla mahdollisilla tasoilla suurista linjoista pikkuruisiin yksityiskohtiin.
 

Kukaan ei ole voittanut eikä ole edes lähelläkään voittoa. Ne, joilla on rahaa, elävät sellaisessa uskossa, että sillä mällää edelleenkin, onhan rahan riemuvoitto ollut käynnissä viimeistään 80-luvulta lähtien, kolmisen kymmentä vuotta.
 

Rahan merkityksestä kertovat myös viime aikojen perhesurmat. Niissä varsinkin viimeisimmässä menestyvän liikemiehen firmalle oli käymässä huonosti, ja hän ratkaisi ongelman tappamalla ensin perheensä ja menemällä itse rekan alle.
 

Minua säälittää eniten se rekkakuski.
 

Tästä tulee mieleeni 90-luvun laman aamusta eräs menestyneen liikemiehen rouva, jonka kanssa jouduin tekemisiin työasioissa. Niihin aikoihin kännykät olivat vasta tulollaan, ja kerran hänet jouduttiin sitten pyytämään puhelimeen. Rouva poistui paikalta heti puhelun jälkeen. Hänen miehensä oli tappanut itsensä, kun firmalla oli alkanut mennä huonosti.
 

Siihen jäi äiti neljän pienen lapsen kanssa.
 

Tuo ennen niin muodollisen elegantti rouva muutti elämäntapaansa ettenkö sanoisi hiukan boheemihtavaksi. Jonkinlainen muutos oli varmasti pakollinenkin, mutta näin ulkoa päin nähtynä hän alkoi elää aika paljon antoisammalta vaikuttavaa elämää kuin ennen.
 

Olen miettinyt, miksi miesten pitää koko perhe tappaa, jos heidän firmansa lakkaa toimimasta niin kuin he ovat odottaneet. Ymmärrän kyllä hiukan sitä, että jos firma on ollut elämäntehtävä, kyllähän se vähän tympii, jos se alta menee. Tympii minuakin, kun ammattini on juuri kadonnut työmarkkinoilta. Mutta miksi se perhe pitää tappaa?
 

Pointti saattaa piillä juuri tuossa kertomassani tapauksessa: jos vaimo ja lapset jäävät henkiin sen firmansa mählänneen miehen jälkeen, he saattava onnistua keskenään kehittämän jopa mielenkiintoisemman elämän kuin se, jota menestyneenä perheenä elivät. Ja sehän ei käy. Miehen, varsinkin liikemiehen, logiikan mukaan ken on kerskakulutusta kerran maistanut, sen ei pidä siitä sen koommin luopua. Sehän on kuin ehtoollisen suustaan sylkisi.
 

Mutta meillä on muitakin eliittejä. Kaikenlaisia, jotka ovat sulkeutuneet vain omaan sisäiseen suosioonsa.
 

Luultavasti nuo ankaria sisäänpääsykriteerejä ylläpitävät eliitit, niin raha- kuin muut, eivät voita pelkästään siitä syystä, että ne sulkevat suuren enemmistön arvottomien luokaan. Eristäytyvät. Pahimmassa tapauksessa - eliittien kannalta - syntyy jonkinlainen vastareaktio. Eliittejä aletaan vastustaa ihan vain siksi, että ne ovat eliittejä, koska noilla aikansa eläneillä eliiteillä ei ole enää todellista valtaa, vain entisen valtansa jälkikuvajainen. Eräs tällainen eliitti on rahaeliitin lisäksi tieteen eliitti, sillä kyllähän se nyt on armoton tosiasia, että yliopistokoulutus ei enää takaa ihmisen tulevaisuudelle yhtään mitään paitsi jollekin superlahjakkaiden murto-osalle. Lääketiedekin on lähinnä aiheuttanut valtavat yhteiskunnalliset ongelmat, eettisistä nyt puhumattakaan - esimerkiksi itse aion kieltäytyä mistä tahansa pysyvästä lääkityksestä koskipa se miten mitätöntä vaivaa tahansa, sillä aion raivoisasti puolustaa oikeuttani kuolla silloin kuin 'kuolettaa'.
 

Jos kovien arvojen vastustaminen vielä yhdistää voimansa jonkinlaisen uskonnollisen sisällön kanssa, se on erittäin merkittävä vastavoima.
 

Toinen erikonen juttu on se, kun väitetään, että ihmiset muka puhuvat toisilleen nykyisin rumasti. Minä väitän, että ennen puhuttiin paljon rumemmin, mutta ihmiset eivät vain olleet saaneet nuppeihinsa, että siitä voisi loukkaantua. Päinvastoin terävääkin sanailua pidettiin kiinnostavana, ikään kuin urheilulajina. Nykyinen nokkiinsa ottaminen on myös osa diskurssien taistelua, jossa hajanaisessa tilanteessa riidellään ja katsotaan, kuka voittaa. Loukkaantumista käytetään siis pelimerkkinä ja kilpaillaan, kuka onnistuu loukkaantumaan eniten. (18.4.2012)