Vanhukset pitää keskittää

Vanhusten keskittäminen samaan paikkaan tehostaa heidän luonaan vierailemista.

Aamun Hesarissa oli jälleen uutisia. Näiden juttujen mukaan yhteiskunnassamme alkaisi esiintyä tervettä kritiikkiä vallitsevaa vanhustenhoidon mallia vastaan.

Nykyinen ihanne, jonka mukaan vanhusta pidetään kaikin käytössä olevin keinoin hengissä niin pitkään kuin mahdllista, täysin inhimillisestä kärsimyksestä piittaamatta, ja vielä kotona yksikseen, perustuu ensinnäkin sille, että

1)  hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee diplomatiakäyttöön hienoja kuolleisuustilastoja, jolla perustellaan valtakuntamme ylivoimaisuutta muihin valtakuntiin nähden, ja toiseksi sille, että

2) vallalla on edelleen myytti vanhaksi eävästä tervaskantovanhuksesta. Myyttiin uskovien ja siihen jo uskonsa menettäneiden jakauma syntymäaikojen mukaan menee niin, että jos on syntynyt 1950-luvulla tai ennen, uskoo tähän myyttiin kuin Jumalan sanaan, mutta jos syntymäaika lipsahtaa 60-luvun puolelle, ihminen pitää sitä pöhkönä kuin neitseellistä sikämistä.

Vielä 50-luvun puolella syntyneiden kokemus elämäntaipaleen lopusta on, että se tuli kohtalaisen nuorena. Heidän isovanhempansa ja kenties vanhempansakin kuolivat usein jo viisikymppisinä sydänvaivoihin, viinaan tai syöpään, ja prosessi oli nopea. Kun mainittu syntymäajan rajapyykki tulee ohitetuksi, näkemykset muuttuvat radikaalisti. Yleinen kokemus meillä 60-luvun puolella syntyneillä nimittäin on, että ihmiset eivät kuole oikeastaan mihinkään, sillä lääketiede on kehttynyt aivan epämoraaliseen tahtiin. Seurauksena ihmisiä pidetään väkisin elossa mitä merkillisimmillä keinoilla niin, että vanhuus on erittäin, erittäin pitkä, vuosikymmenen mittainen ellei useamman, ja tuskallinen, harhojen täyttämä ja kivulias.

Päivi Revon kirjoituksessa hastateltu Helsingin sosiaali- ja terveysviraston osastopäällikkö Juha Jokinen sanoo: "Lähtökohta on, että koti on paras ympäristö pitämään yllä hauraan vanhuksen toimintakykyä".

Tässähän tietenkin herää kysymys, miksi hauraan vanhuksen toimintakykyä pitää asiakseen pitää yllä. Sitä toimittaja ei valitettavasti kysynyt. Mutta kysymykseen tavallaan vastaa saman jutun erästä vanhusta esittävän kuvan kuvateksti, jossa sanotaan, ettei tämä uskalla liikkua kotonaan, koska pelkää kaatuvansa. Niin että se toimintakyky ei kyllä pysy siellä kotona yksikeen yllä yhtään millään tavalla, oli sen toimintakyvyn ylläpitoon ylipäätäänkään sitten syytä tai ei.

Minulla on hypoteesi siitä, miksi vanhukset halutaan pitää kotona, ja se on se, että siten heidät voidaan eristää toisistaan. Ongelmahan koskee nimenomaan käytännössä liikuntakyvyttömiä vanhuksia. Jos vanhus pystyy liikkumaan - siis todella käytännössä liikkumaan - hänen tietenkin kannattaa asua kotona ja varmaan haluaakin. Mutta jos vanhukset asuisivat paikoissa, joissa eri vanhuuden vaiheissa olevat (lähes) liikuntakyvyttömätkin ihmiset olisivat tekemisissä toistensa kanssa, nämä saattaisivat pärjätä osin hyvinkin. Kaikkein pahimmassa visiossa he saattaisivat kehittää omaa kulttuuria. Ja että tältä hirviömäiseltä visiota valtyttäisiin, vanhukset pidetään eristettyinä koteihinsa kerrotalojen viidensiin kerroksiin tms.

Esimerkiksi entinen opettaja, joka on koko työuransa yrittänyt keksiä, miten opettaa erilaisia asioita oppilaille, joiden halu ja kyky vaihtelee, saattaa nyt muistisairaana kehittää systeemin, joilla voi tunnistaa rahat, vaikkei enää muista, miten numerot muodostavat järjestelmiä kymmeniksi, sadoiksi ja tuhansiksi, mutta muistaa, minkänäköisiä ovat yksittäiset merkit. Ja sehän on kauhea asia! Sillä jos hän ei asuisikaan eristettynä jonkun kerrostalon kaksioon vaan asuisi jossain, missä on muitakin vanhuksia, hänhän saattaa typeryyttään mennä pullauttamaan keksintönsä jollekin toiselle vanhukselle, jolla on sama ongelma. Apua! Miten silloin käy lääketeollisuuden! Siinähän menetetään työpaikkoja! Jos vanhukset rupeavat kehittämään omaa kulttuuria, hehän voivat ryhtyä kapinaan hyvinvointivaltiogestapon järjestelmää vastaan! Hehän saattavat alkaa halveksia virkamiesten laatimia järjestelmäkaavioita ja kieltäytyä asettumasta niihin pelinappuloiksi! Hehän voivat asettaa kyseenalaisiksi hoidotkin ja kehittää omia terapioitaan! Hirveää! Muistisairaiden salaliitto!

Tai he voivat kehittää omaa yhteistyötä, ihan virkamiehistä piittaamatta ja hoitohenkilökuntaa kaipaamatta. He voivat organisoida vaikkapa huonekasvienhoitorenkaan, jossa ne, jotka joutuvat joksikin aikaa sairaalaan, voivat viedä orkideansa jollekin toiselle, joka ei tiettävästi oles sairaalaan joutumassa. Ja mikä hirveintä, he saattavat pitää toisiinsa yhteyttä, noina sairaalajaksoinakin, kysymättä lupaa omaisiltakaan! Mikä voi olla katastrofaalisempaa kuin se, että vanhat ihmiset ystävystyvät! Ihan noin vain rupeavat keskenään kommunikoimaan! Kieltäytyvät mädätyttämästä aiaojaan mielialalääkkeillä ja rupeavat sosiaalisiksi vanhoilla päivillään! Omanikäiset kaverit on nuorten etuoikeus. Vanhusten pitää olla yksinäisiä, se on normi, josta ei voida neuvotella, sillä se kaataa koko hyvinvointivaltion ideologian. Siunatkoon! Ei, kyllä vanhukset on pidettävä eristeettyinä toisistaan.

Olen sitä mieltä, että vanhukset pitää päinvastoin keskittää samaan paikkaan jo omaistenkin takia. Vanhuksiahan on yleensä neljä per huusholli, ja jos vanhukset on ripoteltu sinne tänne, on tavattoman työlästä kierrellä kaikkien luona. Vanhusten keskittäminen tehostaa vanhusten luona vierailua. (22.11.2013)