Viimeinen joulu

Tämä tuli sitten olemaan äidin viimeinen joulu. Onneksi leivoin karjalanpiirakat.

No mitäs ne nämä ovat? – No nämähän ovat ihan itse tekemiäni karjalanpiirakoita. Äsken tein, ja huomenna ne syödään.

Olen nimittäin alkanut tässä arvostaa perinteitä. Jouluruoat ovat hyvä idea juuri siksi, että jos ja kun vieraita tulee jouluna syömään, kaikki tietävät, mitä on odotettavissa eikä tarvitse nyrpistellä nenäänsä ja loukata emäntää. Nykyisinhän mikään tarjoomus ei kelpaa kenellekään. Karjalanpiirakat olivat meillä lapsuuteni kodissa aina juhlapöydässä niin jouluna kuin juhannuksena, ja säväys on näissä äidin reseptillä ja mallilla tehdyissä aivan eri kuin kaupan versioissa.

Yritin näillä päästä vähän lapsuuden joulujen tunnelmaan. Muistellakseni. Ja näiden kanssa oli myös sen verran askaretta, että pääsi toisaalta ajattelemaan vähän muutakin kuin viime aikojen suuria kärsimyksiä, mikä oli toinen syy urakkaan ryhtymiseen.

Viime aikojen helvetistä kylläkin on ollut se hyöty, että olen vihdoinkin käsittänyt, miksi Raamatun tekstit ovat olleet niin suosittuja halki vuosituhanten. Elämä on hirviömäisyydessään juuri sellaista kuin Raamatussa sanotaan. Prikulleen. Tämä kertomusperinne luultavasti selittää juutalaisten ja kristittyjen voittokulun, kun elämä raaimmillaan pysyy aina sen ansiosta aina muistissa. Toki paha aina yllättää, mutta Raamatun kertomusten nojalla sitä voi 'lohduttautua' sillä, että sen paha on tehnyt aina ennenkin.

 

Saattaa olla, että Raamatun lukemisesta on turhaan luovuttu kouluissa. Saattaa olla, että sitä luettiin liian varovasti jo meikäläisen kouluaikoina. Jutut ovat hyviä pitää mielessä, vaikka ei olisikaan harras juutalainen tai kristitty. Ne opettavat varautumaan hirviömäisyyteen.

Jouluaterian jälkiruoaksi piti olla metsämansikka-hunaja-jäätelöä, sillä se on ollut joitain vuosia meidän oma perinteemme, mutta koska se ei nyt mahdu pakastimeen vatkattavaksi, sen syöminen siirtyy vajaamman pakastimen aikakauteen. (23.12.2015)

 

 

Elämäni pahin jouluyö

 

On meneillään elämäni pahin jouluyö.

Käytiin veljeni haudalla. Veimme neljä kynttilää, yksi äidiltä, yksi siskoltani, yksi minulta ja yksi paremmalta puoliskoltani. Ja havukranssin lämmikkeeksi ja puolukan piristykseksi. Pakottauduin pukemaan ylleni Gudrun Sjödeniltä ostamani puseron, jota käytin viime kesänä katastrofin paljastumisen aikaan. Gudrun Sjöden assosioituu minun elämässäni tästä pitäen syvään, läpitunkemattomaan, voittamattomaan pahaan. Ei voi mitään.

 

Veljeni soitti aina jouluaattoiltana. Yleensä jopa aika varhain.

Olen saanut hienoja joululahjoja, joista yhtä aion kokeilla heti kohta. Nimittäin sain pussillisen huolinukkeja (pakattuna käsin iirispainettuun paperiin. Kiitos, KM.). Kuulema jos sellaisen laittaa yöksi tyynyn alle, se imee huolet kuin sieni ja aamu on sitten parempi.

 

Toivon kaikille, myös itselleni, edes rauhallista joulua. (24.12.2015)

 

Ystävällisiä muistoja

 

Pahoina aikoina tulee mieleen helpoiten pahoja muistoja niiltäkin ajoilta, jotka olivat periaatteessa onnellisia. Tänään olen oikein keskittymällä keskittynyt kirjoittamaan päiväkirjaan lapsuuden hyviä muistoja, joissa veljeni oli mukana. Meillä nimittäin oli onnellinen ja rauhallinen lapsuus, vaikka sitten tapahtui paljon onnetontakin.

Ehkäpä kirjoitan niistä ja siitä, kuinkas sitten kävikään, pikku kirjasen. Minulla nimittäin oli jo lapsena tapana kirjoitella kirjoja, joita luin veljelleni ääneen…

Tässä yhteydessä voin jo kertoa, että kun sisareni vielä nukkui vanhempiemme makuuhuoneessa häkkisängyssä, siinä huoneessa oli lasten pöytä- ja jakkararyhmä. Sillä pöydällä pelasimme varsinkin joulun alla jääkiekkopeliä ja lauloimme joululauluja. Valitsimme vuorotellen laulettavan laulun. Minun suosikkini oli "En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan…", ja sen mukaan olen elänyt, vaikka viime aikoina onkin juolahtanut mieleeni, että kultaan kenties olisi voinut kiinnittää hiukan enemmän huomiota.

Olimme hyvin erilaisia luonteita. Veljeni oli se lupsakka, sosiaalinen ja sopeutuva, minä olin vetäytyvä, ujo ja varautunut. Suhtauduimme kuitenkin toisiimme hyvin herkästi. Kerran sitten tuli se päivä – ja se oli eräs uusi vuosi – kun huomasin tilanteen hiukan muuttuneen. Uskontotieteen opintojeni kylkiäisenä olin nimittäin jossain vaiheessa ruvennut laskeskelemaan vanhan hyvän ajan astrologisia tähtikarttoja. Eräänä uuden vuoden aattona minulle soitti Helsinkiin jonkun savolaisen paikallisradioaseman toimittaja ja kysyi, voiko hän haastatella minua uuden vuoden aattoyönä ohjelmaansa horoskoopeista. Suostuin.

Ohjelman tultua radiosta veljeni ja hänen silloinen tyttöystävänsä, sittemmin ex-vaimonsa, soittivat minulle nauraa räkättäen, että olivat kuulleet ohjelman ja että he olivat jopa suositelleet minua siihen haastateltavaksi. Ja puhelun naurunräkätyksestä ja sanamuodoista saattoi päätellä, että tarkoitus oli ollut nolata minut julkisesti.

Asiassahan ei sitten käynyt sinne päinkään kuin mihin he olivat pyrkineet, mutta itse tykönäni ihmettelin silti, sillä me emme veljeni kesken koskaan olleet pilailleet toistemme kustannuksella, emme edes hassutellaksemme. Yhtä kaikki, juuri tässä yhteydessä huomasin tykkääväni jutskailla toimittajien kanssa. Minähän en ole mikään small talk -tyyppi vaan minulla pitää aina olla kevyeeseen arkirupatteluunkin vähän asiantynkää. Seuraavana uutena vuotena sama toimittaja uusi ehdotuksensa ja niin tehtiin toinen haastattelu astrologiasta. Kun soitin veljelleni ja kerroin, että näin oli käynyt, hän totesi vain että ai jaa.

Niin tulin sitten tehneeksi toista kymmentä vuotta toimittajan hommia, jopa parissa pikku tapauksessa päätoimittajana.

Buddhalaisen käsityksen mukaan teon ystävällisyys ei riipu teon tekijän tarkoitusperistä. Esimerkiksi dalai lama on sanonut, että kiinalaiset kommunistit olivat hyvin ystävällisiä hänelle, sillä dalai lamat olivat ennen miehitystä ajautuneet kauas kansastaan, mutta maanpakoon jouduttuaan dalai lama sitten pääsi yhteyteen tämän tavallisen kansan kanssa. Kiinalaiset tekivät dalai lamalle siis ystävällisen teon.

Veljeni oli minulle aina ystävällinen ja auttavainen. Hän teki paljon enemmän minun hyväkseni kuin minä hänen. Hän oli minulle ystävällinen sen ainoan kerrankin, kun oli suostunut yrittämään minun nolaamistani.

Minä jäin veljelleni niin paljosta velkaa. Tämän blogin koodaajankin sain veljeni kautta. Minä kun en syvistä ideologisista syistä voinut kuvitellakaan ottavani Bloggerin blogia, niin ilmaisia kuin ne ovatkin. Ja hyvä se olikin, sillä Kiinassa mikään Googlen palvelu ei toimi, enkä olisi saanut blogiani sieltä päivitettyä, jos se olisi ollut muotoa blogspot.com. Veljeni myös levitti aktiivisesti sanaa blogistani.

Oheisen kuvan punapaatsaman oksat olin ottanut maljakkoon pari viikkoa sitten. Ne ovat siis samaa materiaalia, jota käytin veljeni hautajaisten kukkalaitteeseemme (joka esiintyy tuossa joulun ajan headerissa). Niihin eivät ole parissa viikossa ilmaantuneet vain hiirenkorvat vaan jopa pikkuiset kukkanuput. Joissain muodoissa elämä on yritteliästä. Ainakin alussa. Sillä kyllähän nämä nuput kuivuvat kuoliaiksi.

 

PS. En tiedä, minkä verran olin puheena veljeni perheessä, tuskinpa kovinkaan paljon, mutta olen antanut kertoa itselleni, että veljeni nuorempi tytär aikoo ryhtyä opiskelemaan tähtitiedettä ja että hän on kiinnostunut Kiinasta. Geneettis-memeettinen hyppäys. Ehkä hän innostuu myös 'tähtitieteen' viihdesovellutuksista. (25.12.2015)

 

Elämä on suuri huijaus

 

Olimme joulunpyhät Suonenjoella. Kun tulimme eilen illalla kotiin, olivat punapaatsaman hiirenkorvat kasvaneet parikymmensenttisiksi versoiksi, ja latvojen nuput olivat levittäytyneet tällaisiksi.

Tässä elämää huijataan…

Vai huijataanko? Ajatus edellyttää, että elämällä olisi joku vakiintunut tarkoitus, päämäärä, joka jokaisen elämänmuodon pitää jotenkin aina saavuttaa. Jolloin olisi jotenkin periaatteessa väärin ottaa punapaatsaman oksia maljakkoon veljensä muistoksi, koska ne voivat alkaa tietämättömyyttään versoa ja tehdä jopa kukkanuppuja. Onko punapaatsaman nupuilla joku tarkoitus? Minun tietääkseni punapatsama ei lisäänny kukistaan. Kukat varttuvat marjoiksi todella harvoin, itse olen nähnyt ilmiön vain kerran, ja olen sentään vahtinut niiden vieressä monta kesää.

Ehkä ei ole muuta tarkoitusta kun kukoistaa hetkinen, ja ellei pääse edes kukoistamaan, elää toivossa hetkinen.

Olen välillä tässä pohtinut elämän arvottomutta pahan rellestyksen keskellä.

Mutta on ollut hyvääkin. Olisi jotenkin helpompaa nähdä maailma yksivärisenä, pelkkänä pahana, ja melkein harmittaa, kun joutuu välillä äkisti huomaamaan yhtä jos toista hyvää, hilpeää ja kaunistakin. Totta kai paha pyrkii turmelemaan sen, mutta jotenkin hyvä, hilpeä ja kaunis onnistuvat välillä murtautumaan esiin, ehkä vain hetkeksi, mutta kuitenkin jotenkin mukavasti pahasta piittaamatta. En tiedä, harmittaako se paha. Luultavasti ei, saahan se näin lisää tuhottavaa. Mutta me pienet hyväsydämiset ihmsipolot saatamme hyvinkin ehtiä saamaan vähän iloa ennen kuin paha kiirehtii taas apajille.

 

...eikä se sitten kauan kestänytkään

 

Tunti edellisen kirjoittamisen jälkeen olin tullut yrittäneeksi soittaa kahdesti äidille. Ei vastausta. Siispä menin paikalle. Siellä oli ovi auki valmiiksi, nimittäin ambulanssille.

 

Kaksi hoitopaikan hoitajaa oli paikalla. Kumpaakaan en ollut koskaan ennen nähnyt. Kuulemma äiti oli kaatunut. Ihmettelin tätä, sillä äidillä on vain yksi jalka, ja hän on vakituiseen pyörätuolissa. Miten pyöratuolista kaadutaan? Ei selitystä. Esitin hypoteesin, että onkohan pyörätyolin tuvavyö ollut kiinni. Kumpikaan hoitaja ei ollut koskaan kuullut, että ketään laitettaisiin turvavyöllä kiinni pyörätuoliin. Äitini on ollut näin kiinnitettynä viimeiset lähes kaksi vuotta. Hoitajien argumentti oli, että he eivät olleet koskaan ennen hoitaneet äitiäni.

 

Toinen hoitaja sanoi, ettei ollut nähnyt tuolissa mitään turvavyötä. Eipä tietenkään. Minä löysin sen lattialta.

 

Jos vanhuksia halutaan pitää elossa, hoitajien pitäisi ehkä olla hieman vakituisempia.

 

Nyt äti on sairaalassa. Minun vastoinkäymiseni elämässä eivät osoita laantumisen merkkejä. (29.12.2015)