Voimamieskisoissa

Mitä ihmeellisimmissä paikoissa voi törmätä uskontotieteellisessä mielessä mielenkiintoisiin asioihin.

On kieltämättä aikoihin eletty, kun minä menen voimamieskisoihin, mutta kyseessä sattuivat olemaan kyläjuhlat Oravikoskella Pub Vahan Kaivos -nimisessä paikassa.



Siellä soitti toistaiseksi kai nimetön ukulele-kitara-kontrabasso -bändi, jota siis menin varsinaisesti kuuntelemaan ja katsomaan, sillä herroista varsinkin kitaristin ja ukulelistin esiintymisessä on hyväntuulisen lupsakkaa letkeyttä, vaikkeivät he edes ole savolaisia vaan toinen on ranskalainen ja toinen Australiasta.

 

Kontrabasisti on ihan suomalainen, mutta jostain syystä hänestä ei muodostunut bitteihin kuin äärimmäisen yrmeitä ilmeitä.
 


Mutta yllätykseksi muodostui voimamieskisan tosimies-sarjan erityinen esiintyjäkaarti, joiden moottoripyörät olivat pelottavassa rivissä heti siinä bändin vieressä. Kun minä näen väestöä, joilla on tuollaiset nahkaliivit, minä peräännyn paikalta, mutta J. Nasaretilaisen kuva liivin selässä hämmästytti minua sen verran, etten malttanut olla tiedustelematta nahkaliiviäijiltä, mistä on kyse. Kuulema he olivat sekundakristittyjä, jotka eivät kirkonpenkkiä juuri kuluta vaan esimerkiksi vetelevät mieluumin autoja pitkin erilaisia kenttiä.

Tässä kahdeksisen vuotta sitten perustetussa moottoripyöräkerhossa Sons of Abraham on kahdeksan varsinaista jäsentä ja lisäksi joku hangari, mikä kuulemma merkitsee sitä, että nämä ovat koeajalla. Toiminta tapahtuu evankelis-luterilaisen kirkon syleilyssä, mikä hiukan ihmetytti minua – olisin olettanut, että taustalla olisivat olleet vaikkapa helluntailaiset. Kaikki po. moottoripyöräkerhon jäsenet ovat uskovia, joskaan kenelläkään ei kuulemma ole kristillistä kotitaustaa jos ei myöskään äkillisiä käntymyskokemuksia. Uskoon on pikemminkin kasvettu hitaasti ja mitä ilmeisimmin rankemman kautta. Toiminta koostuu erilaisesta hyväntekeväisyystyöstä, kuten tämäkin KYSin lastenosaston hyväksi tehty voimamieskisa.

Kuten olen monesti tällä blogilla todennut, olin noruuteni päivinä kiinnostunut jokseenkin kaikista muista uskonnoista paitsi kristinuskosta. Tässä vanhemmiten olen törmännyt näihin kristinuskon erikoisiin ilmiöihin kuten nyt tämä Sons of Abraham ja joku viikko sitten Kronstadtin Pyhän Nikolauksen Merikirkon ikonit.

Näistä ikoneista kirjoitin jo ajat sitten, mutta kuvaa en silloin saanut sekaan, ja se tulee nyt tässä. Kirkko itse on alkujaan vuodelta 1903. En ole onnistunut löytämään mistään tietoa, miten näihin ikoneihin on päädytty, sillä ne ovat selvästi jugendia. Jugend ei ole korkeataiteen vaan dekoratiivisen taiteen suunta. Ortodoksista kirkoista löytyy 1800-1900-luvuilla maalauttuja ikoneita, jotka näyttävät länsimaiselta 'valokuvamaiselta' ts. realistiselta tai kenties pikemminkin romanttiselta maalaustaiteelta, ja niitäkin on pidetty liian maallisina.

Minua eivät hämmästytä jugendia tai sen lähisuuntia edustava arkkitehtuuri kuten vaikkapa samalla reissulla nähty Terijoen luterilainen kirkko, joka toi mieleen Rennie Mackintoshin. Mutta jugendikonit minua hämmästyttävät. Jugendin piiristä ei löydy maalustaidetta. Muita jugend-kuvia kyllä on, ja ne  ovat joko sisällyksettömiä koristekuvia tai sitten mainoksia, ts. erittäin maallisia. Viereisen kuvan ikoni näyttää siis tuon aikakauden mainoskuvalta tai tapettikuviota tai miltä tahansa muttei 'henkevältä' maalaustaiteelta.

Hämmästystäni ei vähentänyt, kun luin sattumalta käsiini joutunutta tämän kesän Aamun koitto -lehteä. Apinalaatikossa sanotaan, että se on Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunnan ja Karjalan hiippakunnan seurakuntien lehti. Kyseinen numero on taiteen teemanumero, ja lehdessä korostetaan, että ortodoksisen taiteen pitää olla korkeatasoista. Jyrki Härkönen kirjoittaa otsikolla Kirkkolaulu voi olla vain vakava harrastus, että ortodoksinen kirkkolaulu on tehty keskiajalta lähtien vain osaavien laulajien esitettäväksi. Näin ollen ei sovellu kirkkokansan yhteislauluksi. Tästä huolimatta ortodoksiseen kirkkoonkin on joskus yritetty tuoda luterilaiselle kirkolle tyypillistä kirkkokansan laulua, mutta ortodoksiseen perinteeseen ei ole hyväksytty ajatusta kaikkien oikeudesta laulaa kirkossa. Tämä kuulemma olisi analogia sille, että jokainen piirtämistä harrastava saisi vaatia töitään esille kirkkoihin.

Miten sitten Kronstadtin Merikirkossa on mainoskuvan visuaalista genreä noudattelevat ikonit? Verratkaapa vain 1800-luvun jälkipuoliskon julisteisiin. Enkelin siipien sulat eivät jää kauaksi Alphonse Muchan sätkäpaperimainoksen spagettikiharoista kankaiden kuviopinnoista puhumattakaan.

 

Pyydän anteeksi kuvan laatua. Parempaa en kerennyt ottamaan, kun tuli täti ja käski lopettaa valokuvaamisen :-)

(25.7.2015)