Vuoristotaudista

Tiibetissä voi päästä hengestään muutenkin kuin polittisissa levottomuuksissa.

Olen tässä alkanut hiljalleen valmistautua lähtemään Kiinaan.
 

Fyysisestikin pitää valmistautua sen, minkä voi - olen rapakunnossa. Yritän liikkua sellaisen vähintään puolitoista tuntia putkeen joka päivä. Joko joogaa tai sitten jotain muuta. Eilinen flunssinen olokin saattoi johtua edellisenä päivänä aloitetusta intensiivisestä liikuntaharrastuksesta. Tulin nytkin juuri kahden tunnin kävelylenkiltä maastosta, jossa on niin laaksoa kuin kukkulaa. Loppumatkasta kävelin Maljalahden puiston viertä kotiin. Siinä sitä sitten on upeat istutukset! Mutta eikö jonkun huligaanin ollut pitänyt kaataa nelisen kappaletta vielä pientä puuta ja repiä isoja oksia muutamasta muusta?
 

Jonkun verran minua on alkanut häiritä vuorostotaudin mahdollisuus. Sitähän ei voi ehkäistä mitenkään, eikä sitä vastaan auta edes hyvä kunto. Se voi alkaa jo 2 500 metrissä päänsäryllä ja pahoinvoinnilla aina oksenteluun asti; siitä voi seurata unettomuutta ja ruokahaluttomuutta, joista jälkimäinen kylläkin tekisi kyllä hyvää linjoilleni. Pahimmillaan voi kehittyä joko keuhko- tai aivoödeema tai molemmat, ja niihin kuolee. Niissä aivot ja keuhkot turpoavat enemmän kuin niille on elimistössä varattu tilaa. Eikä näihin kaikkiin vaivoihin auta mikään muu kuin pikainen hankkiutuminen alemmas. Esimerkiksi lisähappi helpottaa oloa vähän, mutta vain niin vähän, että sen avulla voi kenties laskeutua korkeuteen, jossa voi yrittää toipua.
 

Lhasa on jo hitusta vajaa 4 000 metrissä. Lennämme sinne, ja olen juuri lukenut, että se on huonoin vaihtoehto. Pitäisi mennä hiljakseen junalla. Tarkoitus on käydä vähän yli 5 000 metrissä. (12.8.2012)