Abramović ja ihmisten epätodellisuus

...ja ihmiset järkyttyvät kyyneliin, jos voivat hetken katsoa toista ihmistä, joka katsoo takaisin.

Äsken tuli televisiosta ohjelma maailman toiseksi vaikutusvaltaisimmasta taiteilijasta, Ai Weiwein jälkeen, ja naispuolisten taiteilijoiden ykkössijan haltijasta Marina Abramovićista. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että taidemaailman vaikuttajista noin kaiken kaikkiaan mainittujen taiteilijoiden edellä on mahdottomasti porukkaa, ja nämä ovat suuren luokan galleristeja, keräilijöitä ja isojen taidemuseoiden johtajia.

Marina Abramović oli kova sana silloin, kun minä 80-luvulla olin nuori. Silloin hän teki vielä teoksensa Ulay-nimisen miehen kanssa, mutta yhteisille projekteille tuli päätepiste 1988 Kiinan muurin kävelyn yhteydessä. He lähtivät kävelemään tosiaan kohti Kiinan muurin eri päistä ja kohdatessan erosivat. Oli nimittäin käynyt niin, että Ulay, joka hoiteli aina pariskunnan juoksevat asiat, oli joutunut matkustelmaan Kiinaan useaan otteeseen yhtensä kahdeksan vuoden ajan ennen kun he olivat saaneet luvan performanssilleen, ja sinä ajassa Ulay oli kerennyt ryhtyä ryyppäämään, käyttämän huumeita ja tekemään kiinan kielen tulkkinsa raskaaksi.

Mutta sitten Marina Abramović rupesikin ottamaan iloa irti elämästä. Hänellä oli jo vähän rahaa, ja hän päätti saada sitä enemmän. Hänellä oli tv-ohjelman mukaan talo maalla ja upea minimalisitistyyllinen kaupunkikämppä. Hän pukeutui kalliisti ja tyylikkäästi, ja mitä ilmeisimmin oli panostanut myös kauneusleikkauksiin. Hän nimittäin oli ohjelmantekoaikaan 63-vuotiaana paremman näköinen kuin 80-luvulla. 80-luvulla hänellä oli kapeat tiukat huulet ja muuttenkin kovemmat kasvonpiirteet. Hän totisesti näytti silloin siltä sotilaalta, joksi hänen äitinsä häntä kasvatti. Mutta kuten sanottua, nyt hän näytti aivan erilaiselta.

Hän väittää tehneensä sellaista taidetta kuin on tehnyt, koska hänellä oli ankara kotikasvatus. Molemmat vanhemmat olivat kommunistisen Jugoslavian suuria sotasankareita, mikä ei kylläkän estänyt isää hylkäämästä perhettä. Abramovicin teoksista suurin osa on ollut selkeästi väkivaltaisia. Mutta juuri näkemäni televisio-ohjelma keskittyi vuoden 2010 retrospektiiviin New Yorkin Momassa, mihin taiteilija oli opastanut joukon nuoria taiteilijoita tekemään uudelleen joitain omia ja Ulayn kanssa tekemiään vanhoja performansseja ja johon hän teki yhden uuden itse. Uusi teos oli nimeltään The Artist is Present. Näytely oli auki kolme kuukautta, ja jokaisena päivänä koko näyttelyn aukioloajan Abramović istui tuolilla vastapäätä toista tuolia, jolle näyttelyvieraat saivat istua.

Performanssissa oli turvallisuusriskinsä, ja kahden ensimmäisen kuukauden ajan Abramovićin ja näyttelyvierasistujan välillä oli pöytä, mutta viimeisen kuukauden ajaksi se jätettiin pois. Joitain hörhöjä kuulema kävi ja pari tapausta näytettiinkin. Joissain tapauksissa Abramović oli tuntenut itsensä uhatuksi, joten oli pakko sopia joku merkki, jolla hän saattoi viestiä vartijolle, että nyt on jotain pielessä. Päivän istumisen jälkeen ilta kuluikin sitten kropan kuntoon saattamiseen seuraavaksi päiväksi.

Suuri osa häntä vastapäätä istumaan tulleista ihmisistä itki.

Kävin pienenä tyttönä ennätysmäisen määrän elävän mallin piirustuksen kursseja, ja muistan, kun erään kuluessa opettajana ollut Jan Kenneth Weckman totesi, että pitäisi piirtää puupölkkyjä eikä ihmisiä, sillä ihmiset ovat nykyisin niin epätodellisia.

 

Luultavasti ihmisten vieraantuminen toisistaan oli syynä siihenkin, miksi ihmiset itkivät istuessaan taidemuseon suurnäyttelyssä vastapäätä Marina Abramovićia. He olivat kohdanneet, vaikkakin vain valvotussa julkisessa tilassa, todellisen ihmisen, kenties ensimmäisen kerran elämässään. Moiseen ei nykyisin ole enää aikaa, ja on tullut erittäin epätodelliseksi olla muutama minuutti hiljaa, keskittyä katsomaan toista ihmistä ja olla itse toisen ihmisen keskittyneisyyden kohteena. (30.12.2013)