Arabialaista typografiaa

Arabesque - Graphic Design from the Arab World and Persia. Ben Wittner, Sasha Thoma & Nicolas Bourquin. Berliini 2009.

Arabimaailan kalligrafisen/typografisen elämän kehitystä on yleensä joutunut seuraamaan netistä, mutta nyt onnistuin saamaan käsiini vallan kirjan. Kirjan toimittajat paljastavat itsensä vasta kolofonissa, joten tätä teosta pitänee etsisä sen nimellä, Arabesque - Graphic Design from the Arab World and Persia.

 

Jo esipuheessa todetaan, että arabialainen typografia sotketaan usein arabialaiseen kalligrafiaan, vaikka typografialla ja kalligrafialla on vissi ero. Kalligrafian kauneus on epäsäännöllisyydessä, jota erityisesti korostetaan käden jäljellä ja siihen panostetulla emotionaalisella sisällöllä. Typografia puolestaan perustuu mekaaniseen prosessiin, täsmälliseen toistoon ja järjestykseen.

 

Vaikka kalligrafia on arabimaalimassa (kuten Kiinassakin) taiteenlaji ylitse muiden, typografia on siellä kehittymätöntä. Käsillä oleva teos rakentuu pitkälti suunnittelijoiden haastatteluihin, ja jo ensimmäinen haastateltu, Mouneer El Shaarani (hiukan ihmetyttää tämän kirjan translitterointi…) toteaa, että arabimaailmassa tehtiin virhe jo heti kirjapainotekniikan sinne saapuessa, kun painokirjainten lähtökohdaksi otettiin elävä naskh-tyyli.

 

Miksi ongelmaa ei sitten ole ratkaistu, onhan tässä ollut vuosisatoja aikaa? Libanonin osalta Pascal Zoghbi vastaa, että muutamakin toisiinsa liittyvä syy. Ensinnäkin pienessä kansakunnassa on koulutettu aivan liikaa graafisia suunnittelijoita, ja tämä on johtanut siihen, että graafisten suunnittelijoiden palkat ovat laskeneet. Tämä puolestaan on johtanut siihen, että porukka lähtee muualle.

 

Muut haastatellut valittavat kuitenkin, että arabimaailmasta on aika vaikea löytää graafisen suunnittelun koulutusta, ja toisekseen edes Kairosta ei löydy suunnittelutoimistojakaan - kun ei ole asiakkaita, jotka haluaisivat suunnittelusta maksaa.

 

Tunnetuinta arabialaista aakkostoa käyttävää typo- tahi kalligrafiaa tehdään Iranissa, mutta sielläkin suurin osa suunnittelijoista on luonut nimensä lähinnä kulttuuritapahtumien promovoimisessa eivätkä niinkään kaupallisessa työssä.

 

Arabimaalimassa on käyttögrafiikassa tapana viljellä sekä latinalaista että arabialaista typografiaa rinnakkain - yleensä arabialaisen tekstin lisäksi tarvitaan englanninkielistä heti viereen. Tästä on syntynyt tarve kehittää kirjaintyyppejä, joissa olisi hyvin samanoloinen sekä arabialainen että latinalainen versio. Tämä on tarpeen esimerkiksi opastejärjestelmissä - jos niissä eri kirjoitusjärjestelmillä kirjoitetut tekstit ovat kovin eri näköisiä, veistin vastaanottajalle ei välttämättä synny käsitystä, että niissä on sama asia.

 

Parhaiten onnistunut tässä kirjassa esitellyistä, yllä kuvatulla periaatteella laadituista kirjaintyypeistä on kirjantyyppi nimeltä Big Vesta. Sen on piirtänyt Nadine Chahine, beirutilaissyntyinen, Englannissa opiskellut ja nyt Saksassa Linotypelle työskentelevä naispuolinen typografi.

 

Big Vestan latinalainen versio on luokiteltavissa päätteettömäksi antiikvaksi, jonka kaarimuodot perustuvat ellipsiin, mutta joka on silti avonaisen oloinen johtuen kerrassaan valtavasta x-korkeudesta. Kun kyseessä ovat kirjaimet, jossa runkoviivan vahvuus vaihtelee, joudutaan ongelmiin, sillä arabialaisessa ja latinalaisessa aakkostossa ohennukset ja paksunnokset osuvat eri kohtiin. Latinalaisessa aakkostossa vaakaviivat ovat ohuita, kun taas arabialaisessa ne ovat paksuja. Joten siihen nähden hommassa on Big Vestassa onnistuttu vähintäänkin hyvin.

 

Toinen tapa ratkaista tätä multikulttuurista ongelmaa on valita arabialaisesta aakkostosta latinalaisen näköiset merkit ja antaa niille latinalainen äännearvo.

 

 

 

Äännearvot eivät mitenkään voi olla molemmissa aakkostoissa samat jo siitäkään syystä, että arabialaisessa aakkostossa on vain konsonantteja. Esimerkiksi tuossa yllä a:n näköinen merkki on tosiasiassa h. Vaikka arabialaisessa aakkostossa on enemmän perusmerkkejä kuin latinalaisessa, joitain merkkejä on jouduttu konstruoimaan silti erikseen latinalaiseen käyttöön, esimerkiksi k, vaikka arabiassa on kyllä vastaava äänne.

 

Yllä olevan kirjiantyypin nimi on Talib, mikä tarkoittaa opiskelijaa. Substantiivi tulee verbistä, joka tarkittaa vaatimista. Opiskelija on siis arabilogiikan mukaan henkilö, joka vaatii opetusta... Kirjaintyypin takana on eps51-niminen yhteenliitymä ja sen kaksi suunnittelijaa, myös tämän kirjan toimittajiin kuuluvat Ben Wittner ja Sasha Thoma.

 

Kolmanneksi on yritetty tehdä pieniä palasia, kirjainten osia, joista voisi koota niin latinalaisia kuin arabialaisia kirjainmerkkejä.

 

Eräs arabialaisen typografian ongelmakohta on se, että kirjaimet sidotaan vahvasti toisiinsa. Kysymyksessä eivät ole vain ligatuurit. Kaikkia kirjaimia ei sidota yhtä vahvasti, mutta monista joudutaan tekemään kolme eri versiota. Käsillä olevasta kirjasta löytyy pari esimerkkiä, joissa on yritetty päästä eroon tästä sitomisesta, mikä yksinkertaistaisi kovasti typografista suunnittelua kokonaisuudessaan, ei vain kirjaintyyppisuunnittelua.

 

Mutta kenellekään ei näytä juolahtaneen mieleen kokeilla sitä, mitä minä Femakossa. Siinähän olen ryhtynyt ikuisuusprojektiin, jossa yritän tehdä kirjaimiston, joka sopisi sekä latinalaiseen, arabialaiseen että heprealaiseen käyttöön. Lähtökohtana on napsia parhaat palat mainittujen aakkosten historiasta alkaen protokanaanilaisesta aakkostosta, joka on kaikkien mainittujen esivaihe. Femakossa kirjaimia ei sidota. Arabiassa on reilusti ligatuureja sekä muitakin tapoja sitoa kirjaimet toisiinsa, latinalaisessa kirjoituksessa voidaan typografiassakin käyttää jonkin verran ligatuureja, mutta niitä ilmankin pärjätään, ja hepreassa ei ole ligatuureja laisinkaan.

 

Tämän kirjan kansi on hiukan imelä minun makuuni. Se on painettu neljällä PMS-värillä, pronssilla, joka on hallitseva väri, sekä pinkillä ja kirkkaanpunaisella - mustaa on vain ean-koodissa. Kannen teksteissä on ääriviivat, mikä liittyy minun luokittelujärjestelmässäni amerikkalaisuuteen. Kirjaan on pantu rahaa. Sen sisäosat on painettu viidellä värillä, ja viides on PMS-pronssi, jota siis on myös kannessa.

 

Leipätekstin kirjaintyyppi on minulle aiemmin tuntematon Sabon, jonka on kolofonin antamien tietojen mukaan piirtänyt itse Jan Tschichold. Onpa Garamondin näköinen kirjain. Mutta nämä Tschicholdin myöhemmät tuotokset nyt eivät olleet mitenkään radikaaleja muutenkaan. Minusta Tschicholdin Uhertypekin on ihan samannäköinen kuin Gill Sans. (14.11.2010)