Sotapropagandajulisteita

Aulich, James. War Posters. Weapons of Mass Communication. Singapore 2011.

Tässä James Aulichin kirjassa War Posters meillä on kelpo kirja sotapropagandajulisteista. Kirjoittaja tietää, mikä on juliste ja että julsiteiden käytössä kyseessä on päämäärähakuinen yhteiskunnallinen toiminta.

Pääasiassa kirja sisältää kuvia, mutta toki hiukan myös osuvaa tekstiäkin.

Mutta on sitten paljon sellaistakin, mihin kirjoittaja ei puutu, mutta mikä pisti minun silmääni.

Ensimmäinen maailmansota näyttää olleen ensimmäinen sota, jossa käytettiin julisteita massiivisesti propagandatarkoituksiin. Juliste kun on urbaanisen ympäristöjen viestin - ei kannata liimailla julisteita minnekään, missä ei liiku ihmisiä - ja toisekseen se edellyttää, että näillä urbaaneilla julkisilla paikoilla liikuskeleva väestö on lukutaitoista. Nämä ehdot alkoivat olla täytetyt ensimmäsen maailmansodan tienoilla. Julisteilla pyrittiin saamaan väestö, niin sanotut massat, suopeiksi sotatoimille. Viestin lähettäjä oli siis eliitti.

Sitä tässä kirjassa ei mainita, että kaikin paikoin tässä ei onnistuttu, ja esimerkiksi sellainen taiteen suunta kun dadaismi käytti myös runsaasti julisteita välineenään, ja dadaismin pääväittämä oli irtisanoutuminen sodasta, johon pidettiin syyllisinä porvareita. Nämä halusivat sotaa ja lähettivät rahvaan rintamalle kuolemaan puolestaan.

Se minut yllätti, että ensimmäisen maailmansodan aikaisissa julisteissa seikkaili niin brittien kuin ranskalaistenkin tekeleissä eräänlainen sotamies Svejk, pikemminkin lupsakka kuin kurinalainen veijari.

Sen sijaan saksalaisissa julisteissa ei seikkaile mitään hupaisia hahmoja. Toinen silmäänpistävä seikka onkin se, että ensimmäisen maailmansodan aikaiset saksalaiset sotapropagandajulisteet olivat hengeltään aivan samanlaisia kuin toisen maailmansodan. Visuaalisesti ne ovat muiden aikaansaannoksiin nähden aivan ylivoimaisia, joskin pateettisia. Niissä on tehokasta kuvan ja tekstin integrointia samoin kuin ikonisen kuvan ja muiden symbolisten merkkienkin kuin kirjoituksen integrointia - esimerkkinä vaikkapa Richard Kleinin Opfertag-juliste vuodelta 1917.

Mihin tässä kirjassakin kiinnitetään huomiota, niin siihen, että kaupallisessa mainonnassa hyödynnettiin sotatilaa. Britit myivät sodan avulla vaikkapa pyöränrenkaita ja lihaliemitiivistettä, ranskalaiset jopa shampanjaa, tupakasta nyt puhumattakaan. Mitä saksalaisiin tulee, pistää todella hurjasti silmään Ludvig Hohlweinin 'Bulgarialainen sankari' -savukkeiden juliste, jossa meillä on mannekiinina heppu, joka on jo täysi esikuva kansallissosialistiselle sotilashenkilölle. Esimerkiksi mainitussa vuosille 1914-1918 ajoitetussa julisteessa on jo käytössä Hohlweinin tekniikka varjostaa silmät pois.

Hohlweinilla oli pitkä ja menestyksekäs ura, ja hänen kaupallisten julisteidensa erityispiirre oli sävyjen pelkistäminen niin, että varjo, joka yleensä on 'raskainta' väriä, olikin taustan väriä eli assosioitui 'tyhjään'. Massat, tila ja niiden manipulointi kiinnostivat häntä ilmeisesti johtuen arkkitehdin koulutuksesta. Nämä Hohlweinin sotapropagandajulisteet eivät ole sävypelkistettyjä, ainakaan yhtä vahvasti kuin kaupalliset,  vaan pikemminkin kohtalaisen realistisesti kuvitettuja, ja silmien varjot ovat tummat eivätkä taustan väriä. Sama silmien pois varjostaminen näkyy myös vuodelta 1918 olevassa Hohlweinin julisteessa, jossa haetaan tukea sodassa vammautuneille. Ja aivan valmis on Hohlweinin natsi sotien välisinä vuosina julkaistussa Jung Stahlhelm -julisteessa, ja tässäkin tietenkin silmät pois varjostettuna. Silmättömäksi varjostamisen idea oli 30-luvulle tultaessa levinnyt jo niin, että joku tuntemattomaksi jäänyt julistesuunnittelija on käyttänyt sitä jopa valokuviin perustuvassa julisteessa, jossa kehotetaan äänestämään Führeriä.

Silmien jonkinlainen poistaminen kuvasta oli 90-luvun alussa keskustelun aiheena, kun amerikkalainen Camille Paglia kirjoitti  kansainvälisesti menestyneen kirjan nimeltä Sexual Personae: Art and Decadence from Nefertiti to Emily Dickinson, jossa hän julisti esimerkiksi, että tapa kuvata naiset niin, että heidän katsettaan ei voi kohdata, on eräs tapa pitää naiset objektin asemassa. Objekti kun on se, joka ei voi vastata katseeseen. Toinen Paglian arvostelema kuvallinen keino on läski. Lihava ihminen kun ei pääse liikkumaan. Ja kolmas on pienet jalat, samasta syystä. Kaikki nämä kolme seikkaa yhdistyivät jo ammoin Willendorfin Venuksessa, jonka katse on näkymättömän alas luotu, joka on lihava ja jonka jalat ovat pikkuruiset ja jalkaterättömät.

Rouvain vaatehtimo Ajatar käytti tosi pitkään, aivan parin vuoden sisällä on tilanne vasta muuttunut, ilmoituksissaan kuvia, joissa naisten kasvoista oli rajattu silmät kokonaan pois. 90-luvulla ihmeteltiin, että kehtaavatpa pitää kiinni käytännöstä maailmassa jälkeen Camille Paglian. Minäkin kävin kerran oikein Ajattaren myymälässä töllistelemässä, millainen on firma, joka näin naisia alistaa mainonnassaan.

Yleensä katseettomaksi käsittelemistä ei sovelleta miehiin, ja siksipä tämä Hohlweinin ratkaisu onkin mielenkiintoinen. Natsimies oli objekti?

 

Mutta Hohlweinin ura päättyi aikanaan siihen, että natsit hajottivat hänen työhuoneensa - huolimatta siis kaikista palveluksista, joita Hohlwein oli heille tehnyt.

Brittiläiset sotapropagandajulisteet paranevat dramaattisesti toisen maailmansodan puolen välin tienoissa, aikaisintaan suurin piirtein vuodesta 1941 lähtien. Kuitenkin huolimatta tarkoituksestaan ne ovat aivan samannäköisiä kuin ne lukuisat julisteet, joita tehtiin Lontoon Undergroundiin. Eräs maanalaisessa paljon mainostanut taho oli Shell, ja monet 40-luvun brittiläiset sotapropagandajulisteet ovat aivan Shellin julisteiden näköisiä, ja elleivät ole, ne ovat sitten BP:n julisteiden näköisiä. Osittain näitä kaikkia tekivät samat henkilöt.

Mutta sitten saatiin kylmä sota, ja julisteista häipyvät totisesti kaikki sotamies Svejkit. Kylmän sodan propagandajulisteet ovat läpikotaisin ankaran viholliskuvan leimaamia. Kun 'kuuman' sodan aikaisissa julisteissa haettiin myös tulevaisuuden uskoa - esim. kuvassa esitettiin vihollisen sijaan, mitä halutaan sodalta säilyttää  - mitään tällaista ei ole havaittavissa kylmän sodan aikaan eikä sen jälkeen.

Kylmän sodan jälkeen propagandajulisteita ovat tehneet lähinnä vallitsevien yhteiskuntajärjestysten vastustajat. Vihollisena on esimerkiksi ollut konsumerismi ja epätasainen tulonjako. Toisena teemana on ollut viimeaikaisten sotien (Irak, Afganistan) vastustaminen.

Tämä kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 2007, ja siksipä tässä onnistutaan suhtautumaan positiivisesti verkkoviestinnän mahdollisuuksiin propagandakäytössä. Tänä päivän tiedossa on Arabikevään viestintätappio ja se, että ne, jotka modernein viestimin sen masinoivat, poistuivat kuvioista, kun hommaa ei enää voinutkaan hoitaa pitkien maantieteellisten välimatkojen päästä tietokonetta tai puhelinta näpelöimällä, sohvalla makaillen. Niinpä koko vallankumous jäi niiden käsiin, jotka olivat tahtomattaa fyysisesti paikalla ja joiden näpelöinti suuntautui tietokoneiden ja puhelinten sijaan aseisiin, koska ne sattuvat olemaan heille tutumpia kuin moderni viestintätekniikka. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että näitä Arabikevään Twitter- ja Facebook-masineeraajia pitäisi voida syyttää heitteillejätöstä.

Nykyisinhän suhtaudutaan sosiaaliseen mediaan jo hyvin kriittisesti. Esimerkiksi ihan kotimaisen peruskoulun opettaja kertoi vastikään, etteivät koululaiset enää juttele välitunneilla vaan näpelöivät kaiken maailman vehkeitä. Tämän seurauksena peruskoululaisten sosiaaliset taidot ovat heikentyneet niin, että opettajat joutuvat selvittelemään sellaisia ristiriitatilanteita, joita aiemmin ei missään tapauksessa olisi edes opettajien korviin kantautunut. Nykyajan koululaiset ovat siis jo täysin kykenemättömiä tulemaan toimeen oikeiden ihmisten kanssa, oikeassa elämässä, ja mitättömätkin tilanteet saavat nykyperuskoululaisen suunniltaan ja raivon valtaan. Tieto on peräisin parin viikon takaa, ehdalta kokeneelta peruskoulun opettajalta. (20.3.2013)