Typografiaa ehkä hiukan kevyesti

Baines, Phil & Hastam, Andrew. Type & typography. Kiina 2005.

Käsillä oleva kirja, Phil Bainesin ja Andrew Hastamin teos Type & typography, on ollut tiedossani pitkään ja olen silmäillyt sitä useampaankin otteeseen, mutta koska kirjan brittiltekijöillä on meikäläisen saksalaisesti virittyneestä kirjaintyyppiluokituksesta ja estetiikasta eroava asenne, kirja on jäänyt tarkemmin lukematta.

Siis näihin päiviin asti. Nyt päätin lukaista tämän Central Saint Martins College of Art and Design -nimisen koulun opettajien kirjan kannnesta kanteen.

Totesinkin jo, että olemme tykkänään eri mieltä monestakin asiasta näiden heppujen kanssa jo ensisilmäyksenkin perusteella, ja syvempi perehtyminen paljasti lisää erimielisyyksiä.

Tässä kirjassa lähdetään olettamuksesta, että kirjoitus/painettu sana on kopioitua puhetta.

En usko.

Ja se, etten usko, johtuu siitä, että kirjoitus ei ole sitä varten edes syntynyt. Se syntyi aivan muuhun käyttöön eli omaisuuden muistiin merkitsemiseen eli sanalla sanoen kirjanpitotarkoituksiin. Väitetään, että a-kirjaimen esimuoto olisi ollut häränpäätä esittävä merkki nopissa, joita pussista toiseen siirtämällä paimenpohjat onnistuivat samaan oikean määrän nautoja laitumelta kasaan. Ja sittemmin vastaavia merkkejä käytettiin muistiin merkitsemisessä esim. veronkannossa. Otti aikansa, ennen kuin kirjoitusmerkkejä alettiin käyttää sellaisiin tarkoituksiin kuin kaunokirjallisuuteen.

Toiseksi kirjoitus ja puhe eroavat toistaan. Kukaan ei puhu niin kuin kirjoitetaan, ja vielä meidänkin päivinämme ihmistä arvostellaan, jos hän julkista puhetta pitäessään pitää sen 'paperista'. Normi siis on, että pitää puhua jotenkin eri tavalla kuin kirjoitetaan. Ja päinvastoin.

Silloinkin, kun ihminen käyttää puhekieltä, vaikkapa murreta runoissaan kuten Heli Laaksonen, kukaan ei kuvittele, että runoilija sen enempää kuin kukaan muukaan puhuisi todellisessa elämässä niiden runojen tapaan. Niissä on sovellettu puhekieltä, murretta, kirjalliseen muotoon, runoon, ja jännite syntyy tästä puhekeilimäisyyden yhdistämisestä kirjallisuusmaisuuteen.

Kolmanneksi kieliopit, säännöt siitä, miten kieltä pitää käyttää, alkoivat syntyä vasta kirjapainon myötä siten, että kirjapainon ja uskonpuhdistuksen seurauksena alkoi kehittyä kansallisvaltioita, ja kansan käsitteeseen alettiin yhdistää jokin erityinen kieli, kansankieli, jolle piti saada Raamattu. Toki jo tätä ennen oli esiintynyt kansankielistä kirjallisuutta, mikä oli ollut radikaalia (esim. Boccaccio). Tätä ennen kirjoituksen kieli Euroopassa oli ollut latina, jota kukaan ei puhut enää keskiajalla äidinkielenään.

Neljänneksi: jos puhe ja kirjoitus olisivat jotenkin sama asia, meillä ei olisi puhetaitoisia lukihäiriöisiä keskuudessamme. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa lukihäiriöisistä puhuu kyllä ihan sujuvasti, vaikka kirjoittamisessa ja lukemisessa on ongelmia. Puhe ja kirjoitus ovat siis eri merkkijärjestelmiä.

Sen sijaan viittomakielestä olen valmis neuvottelemaan. Jo yksivuotiaat kuulovammaiset oppivat viittomia. Samanikäiset kuulovammattomat oppivat puhumaan. Mutta yksivuotiaat eivät opi lukemaan ja kirjoittamaan, oli kuulovammaa tai ei.

Puhe saattaisi siis olla viittomien tavoin laajennettuja eleitä tai ilmeitä vai vaikkapa alkeellisia huudahduksia  yms. Mutta kirjoitus ei.

Kirjassa on esitelty joitain kommunikaatioteorioita, mutta ne jäävät ikään kuin luettelomaisiksi, sillä niitä ei ole nivottu yhteen suhteessa toisiinsa eikä koko kirjaan muine sisältöineen. Herääkin kysymys, näkevätkö kirjoittajat todellakin jotain yhteistä Shannonin ja Weaverin mallin ja semiotiikan ja strukturalismin välillä ja miten.

Shannonin ja Weaverin malli on luotu puhelimen, radion ja sen sellaisten käyttöön. Mallin mukaan viesti lähtee informaation lähteestä, syötetään viestintäkanavaan signaalina, ja viestintäkanavassa siihen vaikuttaa kohina, joka vaikeuttaa viestin vastaanottamista. Viesti sitten otetaan vastaan lopullisessa päämäärässään.  Shannon ja Weaver olivat insinöörejä, ja heidän mallinsa 'kohina' tarkoittaa todellakin viestintävälineen konkreettiseen kohinaan, sitä, että viesti ei kuulu vaan peittyy teknisiin ongelmiin. Minua kiinnostaisi tavattomasti, mikä näiden kirjoittajien mielestä typografiassa vastaisi tätä.

Monet ovatkin arvostelleet mallia, sillä sehän ei ota huomioon mitenkään sitä, että viestin vastaanottaja ei yksinkertaisesti vain halua ottaa viestiä vastaan, ja tähän tarpeeseen Cal Swann on täydentänyt mallia kulttuurisella kontekstilla sekä viestin lähettämisen että vastaanottamisen päässä. Tämänkin Baines ja Hastam esittelevät, mutta yhtä kaikki, kun kirja tästä jatkuu, näitä teoreettisia taustoja ei oteta mitenkään huomioon. Kuitenkin graafisen suunnittelun raakaa todellisuutta on se, että suunnitellaan vaikka esite messuille, mutta ihmiset eivät edes ota esitettä, ja jos ottavat, esitteet löytyvät mesuukeskuksen roskiksista. Käyntikorttienkin suunnitteluun uhrataan aikaa ja vaivaa, mutta ihmiset eivät säilytä niitä, ellei ole todellista tarvetta. Tai en ainakaan minä säilytä.

Minulla luettavana ollut kirja on vuodelta 2005. Ensimmäinen painos on vuodelta 2002. Sähköinen viestintä on tässä kirjassa ymmärrettävästi aika vaatimattomassa osassa. Suurimmalta osaltaan kirja keskittyy rehelliseen painotekniikalla toteutettuun typografiaan aina klassisesta kirjagrafiikasta informaatiografiikaan opastejärjestelmineen.

Teos on oppikirja, ja ilokseni totesin, että tähän sisältyvät vielä vanhan hyvän ajan oikolukumerkit.

Kaikki olemme tottuneet siihen, että englanninkielisessä tekstissä otsikoista kirjoitetaan isolla kaikki muut sanat paitsi prepositiot, konjunktiot ja artikkelit. Tämän kirjan kirjoittajat ovat sitä mieltä, että tavasta pitää luopua. (27.11.2012)