Saul Bass

Bass, Jennifer & Kirkham, Pat. Saul Bass: A Life in Film & Design. China 2011.

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat ei ole kovin hyvä tuottamaan designereita, vaikka siellä on valtava väestö. New Yorkissa syntynyt Saul Bass (1920-1996) on harvoja Amerikan mantereen tuottamia kelvokkaita graafisia suunnittelijoita, joskin hänenkin juutalaiset vanhempansa olivat tulleet Venäjältä. Varsinaisen uransa Bass teki Hollywoodissa.
 

Käsillä oleva teos, Jennifer Bassin ja Pat Kirkhamin teos Saul Bass: A Life in Film & Design kertoo tästä ennen kaikkea filmiteollisuudessa ja yrityskuvagrafiikassa uransa luoneesta enemmän tai vähemmän itseoppineesta graafisesta suunnittelijasta.
 

Sanotaan, että Bass oli se, joka loi modernin elokuvagrafiikan ikään minielokuvina toimivine alkuteksteineen (engl. title sequence). Kuuluisi Bassin työ lienee paperileikeanimaatiografiikka Otto Premingerin elokuvaan The Man with the Golden Arm vuodelta 1955.
 

The Man with the Golden Arm ei ollut Bassin ensimmäinen tällainen työ, mutta kylläkin huomiota herättänein. Jo elokuvan aihe oli tabu sen ilmestymisaikanaan, sillä aiheena on huumeriippuvuus. Otto Preminger oli useampaankin otteeseen pienissä ristiriidoissa elokuviensa ja maccartylaisen valvonnan kanssa. Esimerkiksi Premingerin eräästä elokuvasta olisi pitänyt poistaa sanat 'neitsyt' ja 'viettely', että se olisi vastannut 50-luvun amerikkalaista virallista moraalia.
 

Paras puoli tässä käsillä olevassa teoksessa onkin se, miten tehdään selkoa siitä, millaista oli graafisen suunnittelijan työ Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikaan ja välittömästi sen jälkeen. Monet näistä graafisista suunnittelijoista - Bassin ohella vaikkapa nyt Paul Rand ja Helmut Krone - olivat varsinaisia supertähtiä. Yksi oleellinen tekijä tässä erikoisessa ilmiössä varmaan oli se, että Euroopasta oli tullut sotaa ja vainoja pakoon valtavat määrät lahjakkaita ihmisiä hedelmöittäen täten amerikkalaista muuten köyhää desigmaaperää. Modernismin vaikutteet löivät läpi myös alkuperäisväestössä. Lisäksi jahka sota saatiin sodittua loppuun, oli halukkuutta rakentaa uuttaa, parempaa maailmaa. Tässä uudessa luovassa keitoksessa oli sitten sattumia itse kullekin, ja jos sattui olemaan ulospäin suuntautunut ahkera veikko kuten Bass, uudet ihmiset uusine ideoineen toivat mukanaan valtavat mahdollisuudet.
 

Minun kategorioissani Bass ei kuulu A-sarjaa, mutta kylläkin hyvään B-sarjaan. Hänen työnsä ovat vähän liian pinnallisia minun makuuni. Pikkunäppäryydssään ne toki sopivat toisen maailmasodan jälkeiselle maailmalle kuin nenä naamaan. Niissä oli hitusen modernismia, muttei liian syvällisesti ymmärrettynä. Monet Bassin työt ovat kivoja, mutta eivät sitten oikeastaan sen enempää.

 

Bassin tuotanto ei ole kovin omaperäistä. Aika paljonhan hän oli omaksunut Savignacilta, ellei suorastaan kopionut hänen hattupäistä miestään. Hän kierrätti omiakin ideoitaan - esimerkiksi sama aurinkokuva on erään valaisinfirman yrityskuvassa ja sittemmin eräissä uimapukujen display-materiaaleissa; Bette Davisin tähdittämän Storm Center -elokuvan julisteen kuva toistuu tarkalleen samana sittemmin Human Rights 1789-1989 -julisteessa. Etenkin pisaramallinen muoto toistuu mielestäni kohtuuttoman monessa paikassa. Ja kun savignacmainen piirustustyyli meni muodista, Bass hyppäsi seuraavaan muotiin eli 60- ja 70-lukujen pullatyyliin, jota harrastivat kaikki siinä mitassa, että kuvat olisivat voineet olla kotoisin samasta kynästä. Eurooppalaiseen, luettavuutta korostavaan äärifunktionalismiin eivät oikein sovi Bassin järjettömän pitkät versaalitekstit, usein vieläpä outline-leikkauksina, ja pahimmissa tapauksissa vielä keskitettyinäkin.
 

Parhaimmillaan hersyvä mutta jämpti Bass oli vaikeissa asiakassuhteissa. Niitä piisasi elokuvamaailmassa, mutta myös yrityksissä, jolle hän teki yrityskuvagrafiikkaa. Hän teki suuren luokan projekteja, esim. Bellille, sittemmin AT&T:lle, joissa suunnitellut materiaalit sisälsivät kaiken mahdollisen lomakkeistoista pakkauksiin, liikelahjoista työmaaopasteisiin ja suojakypäriin, autoteipeistä ja rakennusten tunnisteista nyt puhumattakaan. Näiden yrityskuvien manuaalitkin koostuivat useista niteistä. Ja sellaiseen työhön tarvitaan ihmisiä, jotka eivät hörhöile.
 

Bass ei hörhöillyt, eikä hän halunnut firmaansa tyyppejä, jotka eivät tajunneet, että se on hänen firmansa. Ihmiset, jotka kuvittelivat voivansa kehittää omaa luovuuttaan Bassin toimistossa, erehtyivät, ja lähtivät aina melko nopeasti Bassin ymmärtävällä myötävaikutuksella. Bass ymmärsi, että ihmiset haluavat etsiä omaa tyyliään, mutta sitä ei tehty hänen toimistossaan, jossa noudatettiin hänen tyyliään. Ja firma toimi tällä periaatteella erittäin hyvin. Kerran toimistoon ilmaantui assariksi nuori nainen, jonka kanssa Bassin yhteistyö sujui erinomaisesti, jopa ideointitasolla, mutta ennen pitkää Bass siirsi tämänkin muihin tehtäviin eli nai hänet.
 

Tämä tuntuu olevan jonkinlainen trauma käsillä olevan kirjan kirjoittajille. Nääs kun Saul Bassin työt on aina nimetty vain tämän nimiin, vaikka niihin olisi osallistunut myös Elaine, tämä naitu assari. Tämä antaa vaikutelman, että Saul Bass ei olisi ollut kovinkaan edistyksellinen, ainakaan henkilökohtaisessa elämässään, tai ei ainakaan niin edistyksellinen kuin joistain hänen varsinkin elokuvamaailmalle tekemiensä palvelusten perusteella mielellään ymmärrettäisiin. Asia korostui kun Bassin tuttavapiiriin kuuluivat Charles ja Ray Eames, joiden firmasta ei ikinä puhuttu muuten kuin molempien firmana.
 

Tässä saattaa kyllä olla niinkin, että yhteistyöhön kulunut aikakin ratkaisee. Nimittäin lasten synnyttyä Elaine keskittyi äitiyteen ja eikä enää osallistunut firman toimintaa muuten kuin elokuvien osalta. Toisekseen Eamesin pariskunnan töistä on erotettavissa kummankin itsenäisiä töitä. On siis olemassa vain esim. Ray Eamesin designeja. Sen sijaan ei ymmärtääkseni ole olemassa itsenäisiä Elaine Bassin suunnittelemia töitä.
 

Toinen trauma näyttää olevan se, että Alfred Hitchcoc ei antanut kunniaa Bassille Psychon kuuluisan suihkukohtauksen suunnittelusta ja kuvauksesta. Bass nimittäin toimi useankin eri ohjaajan elokuvien visuaalisena konsulttina, ja suunnitteli filmeihin muitakin kuin alku- ja lopputekstijaksoja, ja tämä konsultoiniti ulottui usein aina itse toteutukseen eli kuvaamiseen asti. Muita kuuluisia elokuvia, joihin Bass toimi laajemminkin visuaalisena konsulttina ovat mm. Stanley Kubrickin ja Anthony Mannin Spartacus ja Jerome Ribbinsin ja Robert Wisen West Side Story. Näissä kahdessa viimeksi mainitussa myös Elaine Bass oli mukana.
 

Koska tämä on graafista suunnittelua käsittelevä kirja, lienee paikallaan sanoa, että tässä on onneton taitto. Kirjainvalinnat kylläkin ovat kohdallaan. Tämän tyyppisessä kirjassa niiden on viisasta olla neutraalit, etteivät ne syö esiteltävänä olevia tuotoksia. Mutta leipätekstin kappalejakona on kokonainen tyhjä rivi, joka ei oikein ole kirjagrafiikan keino.
 

Taiton on tehnyt joku, jolla on ollut hirveästi aikaa sommitella joka aukeama erikseen - tässä ei siis ole minkäänlaista gridiä, ja se on eurooppalaisesta müller-brockmannilaisesta näkökulmasta kauhea synti. Kun ottaa huomioon Saul Bassin kohtalaisen hyvät sommittelulliset jännitteet, olisi toivonut, että jännitettä oltaisiin käytetty myös hänen tuotantoaan esittelevässä kirjassa, mutta se on oliut liikaa toivottu. Kuvat löllyvät jännitteittä, grideittä pitkin sivuja miten sattuu. Vaikuttaa jopa siltä, että taittajalla ei ole ollut koulutusta asiaansa.
 

Kirjan on taittanut Saul Bassin tytär Jennifer -  omena voi näköjään pudota aika kauas puusta. (14.5.2012)