Bauhaus-kritiikkiä

Ranke, Lydia. Bauhausin maailma 1-3. Yle Teema 2019.

Klee, Paul. Pedagoginen luonnoskirja & Modernista taiteesta. Jyväskylä 1997.

Svansbo, Ann-Sofie & Lindqvist, Anna. Kirjontaa 50–60-luvun tyyliin. Painopaikkakuntaa ei ole ilmoitettu, mutta luultavasti Keuruu 2016.

Televisiosta on tullut viime aikoina runsaasti Bauhaus-dokumentteja. En ole katsonut niitä juurikaan, paitsi siitä yhdestä kolmiosaisesta sarjasta kaksi osaa. Siinä sarjassa ei ehkä ole ollut aineksia kokonaiseksi sarjaksi, mutta siinä on ollut jonkin verran kritiikkiä Bauhausia kohtaan. Äsken sain tietää, että ensi vuoden alussa on alkamassa aiheesta jopa draamasarja.

Hullu juttu, että Bauhausiin voidaan tarttua kriittisesti vasta nyt. Yksi syy varmaan on se, että henkilöiden osalta vasta nyt alkaa olla kulunut se 50 vuotta heidän kuolemastaan, ja ainakin joidenkin tekstejä ja kuvia tuottaneiden kuolemasta 70-vuotta, mikä merkitsee tekijänoikeuksien raukeamista. Eli vasta nyt on mahdollista tehdä jotain kriittistä. Tähän asti ollaan oltu vain julkisten asiakirjojen, lehtiuttujen tai heidän itsensä tai heidän tuttujensa itse julkisuuteen saattamien – esimerkiksi haastattelujen tms. muodossa –  tietojen varassa.

Tämäkin on siis yksi esimerkki siitä, miten kuolleet eivät suinkaan lakkaa vaikeuttamasta elävien elämään, vaan riesa jatkuu vähintään 50 vuotta, ja jos he ovat tuottaneet jotain tekijänoikeuksienalaista, se jatkuu niiltä osin 70 vuotta. Tällä pyritään tietenkin suojaamaan vainajia , toisin en ymmärrä miksi, ryvättämiseltä, ja varjelemaan heidän jälkeläistensä taloudellisia etuja, mutta Bauhausin kohdalla on paljon sellaistakin, mitä nämä normit estävät tuomasta esiin positiivisessakaan mielessä.

60-luvulla syntyneenä minä olen funktionalismin jälkimmäisen aallon lapsi. Kun minulle noin 5-vuotiaana rakennettiin leikkimökkiä Uukuniemelle, olisin halunnut tasa- tai edes viistokattoisen, mutta ymmärsin kyllä itsekin, että se ei olisi sopinut muuhun tontin rakennuskantaan. Varsinkin rakennusprojektiin osallistunut Supe-setä olisi halunnut laittaa leikkimökin verannan kaiteisiin koristeristikot, mutta minä en olisi halunnut kaiteita ollenkaan. Ne nyt kuitenkin tulivat, siis ilman ristikoita. Minulle olisi riittänyt, että siinä olisi ollut samanlaiset kantavat pylväsryppäät kuin isossa mökissä.

60-luvun uudelleen lämmitetty funktionalismi 'rappeutui' konkretismiksi ja betonibrutalismiksi 70-luvun lähestyessä. Henkilökohtaisesti en tuomitse tuota betonibrutalismiakaan, vaikka monet niin tekevät, mutta laitoin silti tuohon tuon sanan 'rappeutui' lainausmerkkeihin. Lienen paljastanut tällä blogilla ennenkin, että jossain vaiheessa elämääni kuvittelin tekeväni väitöskirjaa 60- ja 70-lukujen kaupallisista julisteista, ja syynä tähän oli se, että noiden vuosien julisteiden katsottiin edustavan 50-luvun jopa taiteeksi korotettuhin julisteisiin verrattuna rapeutumista. Minua kiinnosti, mitä tämä rappeutuminen oikein oli, miten se näkyi, miten se määriteltiin yms.

Bauhaus oli hämmästyttävän lyhytaikainen koulu, vuodesta 1919-1933. Se oli aikalaistensa monipuolisen kritiikin kohde. Se joutui tästä syystä muuttelemaan, ja tuona lyhyenä aikana se toimi kolmessa eri paikassa. Lopulta natsit lopettivat koko lystin, ja opettajat ja oppilaat siirtyivät viemään asiaansa eteenpäin etenkin Yhdysvaltoihin. Kun toinen maailmansota oli käyty ja amerikkalaiset rupesivat rahoittamaan europpalaisen kulttuurin jälleenrakennusta, tukea saivat nimenomaan bauhausilaisilta linjoilta lähtevät hankkeet. Itse asaissa amerikkalaiset perustelivat jopa ihan omiaankin, mistä löytyy juttua toisaalla tällä blogilla.

60-luvun lopulla nousi uusi krittinen aalto, joka sai hyvin monenlaisia piirteitä. Näitä ei ole riittävästi tutkittu. Osa kriikistä kohdistui siihen, miten funktionalismi oli 'myyty' amerikkalaisille kapitalistipedoille, ja osa kohdistui tarkalleen päivastoin funktionalismiin oletettuihin vasemmistolaisiin tendensseihin. Viimemainitut olivat kyllä vahvasti liioiteltuja perustuen lähinnä yhden ainoan Bauhaus-opettajan poliittisiin mielipiteisiin ja semminkin kun funktionalismin ja sen taiteellisen vastineen, konstruktivismin, suurimmat nimet olivat niitä, jotka nimenomaan pakenivat Neuvostoliitosta. Funktionalismiin liittyi kyllä sosiaalisia päämääriä, vaikka enemmän kyllä kaupallisia, ja sosialistisiksi nämä sosiaaliset tarkoitusperät ehkä tulkittiin siksi, että funktionalismin kätilö, Arts and Crafts Movement, oli johtajansa William Morrisin kautta vahvasti sidoksissa yhteen lajiin aikakauden sosialismeista, joista sitten marksilainen (jota Morris siis ei edustanut) versio voitti. 60-luvun lopulla syntyi jopa vastaslogan "form does not follow function",  vaikka se slogan, jota vastaan tämä lause asetettiin, eli 'form follows function', oli funktionalismin esi-isän, amerikkalaisen arkkitehti Sullivanin suusta. Sekavia, edelleen tutkimattomia aikoja….

Itse aloin suhtutua bauhauslaiseen funtionalismiin krittisesti joutuessani opettamaan muotoilun historiaa 80/90-lukujen vaihteessa. Sillä kyllähän se, että muoto seuraa funktiosta, oli jossain vaiheessa muuttunut muotoon, että funtio pakottaa muodon johonkin yhteen ainoaan. Sehän ei pidä paikkaansa, sillä sama funktio voidaan täyttää mitä erilaisimmilla muodoilla ilman, että funktiota ei hämärretään. Mutta kun syntyy uusia, aatteellisia aspekteja sisältäviä keksintöjä, niitä innoissaan sovelletaan sellaisiinkin alueisiin, joihin ne eivät käy. Bauhausissa esimerkiksi oltiin funktionlasimin nimissä hyvin kiinnostuneita tuotteiden valmistettavuudesta, mutta silti pidettiin kiinni pakkomielteestä, että geometriset perusmuodot olisivat teollisuudessa kaikkein helpoimpia valmistaa. Bauhausin tunnuksiksikin tulivat muodostumaan ympyrä, neliö ja kolmio sekä niiden kolmiulotteiset vastineet. Paskapuhetta, että pallot, neliöt ja tetraetrit tai kartiot olisivat kätevimpiä teollisesti valmistaa, on näin sata vuotta jälkeenpäin aivan mahdotonta käsittää –  sillä kyllähän Bauhausissakin vaikkapa nyt valmistettiin muotteja tai oltiin tietoisia terävien kulmien ongelmista, joten asiassa ei olisi pitänyt olla mitään epäselvää.

Samantyyppisten harhojen vallassa ollaan nyt digitalisoitumisen kanssa. Se on aiheuttanut valtavia sosiaalisia ongelmia, joista kurjin on se, että sosiaalipalvelut on siirretty nettiin, mistä ne, joilla on pahimmat ongelmat, eivät niitä saa. Kun ihminen joutuu liemeen, häneltä menevät luottotiedot, ts. hän ei saa puhelinliittymää – ja sosiaali- ja terveyspalvelut toimivat nimenomaan takaisinsoittoperiaatteella – eikä pankitunnuksia, joiden takana esim. Kelan palvelut ovat. Ongelmiin joutuessaan ihminen ei myöskään ole älyllisesti terävimmillään, mikä sosiaalitoimesta vastaavien, asiaan korkeasti koulutettujen henkilöiden pitäisi tietää. Mutta kun ihminen ei toimi tietonsa mukaan. Eivät toimineet bauhauslaisetkaan.

Vääristymän aiheuttaa hullaantuminen uutuuksista, ja kun siinä hullaannuksessa lähdetään väärien uskomusten perustella kovaa vauhtia liikkeelle, suuntaa on tuonnempana enää vaikea korjata. Olin vuoden 2000 alussa töissä eräässä silloin uusmediafirmaksi kutsutussa toimistossa, ja kun ihmettelin joitain pöhköjä käyttöliittymiä, minulle vastattiin, että käyttäjät ovat tottuneet sellaisiin. Käyttäjät tottuneet? Vuonna 2000?

Tosiasiassa tyyppejä vain hotsitti tehdä niin kuin tekivät.

Jotkut hullaantuneet nörtiti olivat kenties tottuneet omiin hotsituksiinsa, ja hotsittelijat väittivät, että heidän hotsituksensa olivat yleismaailmallisia – perustuivat ihmisen yleiseen intuitioon, vaikka ne perustuivat vain hullaantuneiden nörttien yksityisiin hotsituksiin. Ja nyt koko maailma saa kärsiä hullaantuneiden nörttien hotsituksista kuten huonoista käyttöliittymistä. Eikä vain niistä, vaan kokonaisuudessaan siitä, että nettiä on ruvettu pitämään sopivana paikkana minkä tahansa asian hoitamiseen samalla kokemuksenvastaisella logiikalla kuin Bauhausissa oltiin vakuuttuneita, että geometriset perusmuodot muka ovat teollisesti kaikkein valmistettavimpia.

Nyt Kelassa on viimein älytty, että ne, joita varten sosiaaliturva on ylipäätään syntynyt, eivät enää pääse siitä osallisiksi. Kirjoittelin aiheesta takavuosina Petosen Lehteen, ja huomasin pari päivää sitten etsiessäni ihan muita asioita, että yhtä niistä jutuista, omasta mielestänikin parasta, oltiin käyty verkossa äskettäin taajaan lukemassa. Tosin Kelassa on median tietojen mukaan tehty sellainen johtopäätös, että saavutettavuuden ongelma piilee netissä käytetystä kielessä. Toki sitä kapulakieltäkin voi helpommin ymmärrettäväksi muuttaa, mutta ongelma on kuitenkin enemmän käyttöliittymässä. Ja kaikkein suurin ongelma on siinä, että Kelan toimintaa ei voida kaikin osin toteuttaa netissä ollenkaan. (29.12.2019)

 

Lisää Bauahus-kritiikkiä

 

Eilen tuli sitten kolmas eli viimeinen osa telkkarissa esitetystä Lydia Ranken Bauhausin maailmasta. Valmistusvuotta sarjalle, jota en nimittäisi dokumentiksi, ei löydy, mutta selvästihän kyseessä on kunnianosoitus Bauhausin 100 vuotta sitten tapahtuneelle perustamiselle.

Jo aiemmin olen ilmaissut tyytymättömyyteni sarjaan, sillä se osallistuu siihen yksipuolistavan Bauhaus-kuvan luomiseen, joka vakiinnutettiin toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisella rahalla. Tällä Ranken tulkinnalla ei omaa kapeaa sirkamaansa lukuunottamatta ole paljonkaan tekemistä sen kanssa, mikä Bauahus itsessään oli. Ranken näkökulmassa ei oikeastaan ole edes funktionalisminkaan häivää, vaikka se niiin väittää, vaan sen edustama muotoilukuva tulee emotionaalisessa tyhjyydessään lähemmäs konkretismia ja sittemmin kansainvälisenä tyylinä tunnettua ilmiötä.

Ohjelmasarjassa toistuivat kiitettävästi Bauhausin sosiaaliset tendenssit, mutta ne oltiin redusoitu aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen vieläpä tavalla, jossa arkitehdit, nuo insinöörien ala-lajin ylimielisimmät edustajat, propagoivat olevansa kykeneviä suunnittelemaan ihmiselämää ihan vain arkkitehtuurilla.

Jos ihminen muodostaa kuvansa Bauhausista tuon sarjan mukaan, se on auttamattoman väärä, ja tuohon Ranken uskomukseen hurahtanut tulee yllättymään, jos joskus törmää Bauhausin opettajien kirjoihin kuten Kandinskyn teokseen Taiteen henkisestä sisällöstä tai Paul Kleen Pedagogiseen luonnoskirjaan. Nämä henkilöt olivat kuitenkin ne, jotka Bauhausin muoto-opin loivat, sillä he toimivat siellä nimenomaan 'muodon mestareina'. Tässä Ranken tv-sarjassa ei taidettu mainita Kandinskya tai Kleetä kertaakaan…

Sitä vastoin Hannes Meyer mainittiin moneenkin kertaan.

Elämä Bauahusissa ei ollut millään muotoa rauhaisaa ja seesteistä niin kuin Ranke antaa ymmärtää. Ei ollut edes perustaminen, sillä tosiasiassahan Bauhaus ei syntynyt tyhjiöön vaan siten, että Weimarissa yhdistettiin kaksi koulua,  taideteollisuuskoulu sekä kuvataiteen korkeakoulu, johon oltiin lisäämässä arkkitehtiosastoa. Ensinmainittu oltiin perustajansa Henry van de Velden ulkomaalaisuuden tähden kylläkin lakkautettu jo 1915, mutta se haluttiin nyt tekohengittää takaisin eloon sakalaisin voimin, ja Walter Gropiusta esitettiin rehtoriksi. (Sakassa nyt silloin tällöin esiintyy ulkomaalaisvihaa…) Gropius oli kova sana yhdistettyjen koulujen johtoon, sillä hän oli jo vuodesta 1912 eli hyvän aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa ollut mukana 1907 perustetussa Deutsche Werkbundissa, jossa 'taiteen, teollisuuden ja käsityön liitolla' valtakunnan johtavat teollisusmiehet taitelijoiden avustuksella pyrkivät saamaan saksalaista teollisuutta johtoasemaan planeetallamme. Asialla oli vähän kiire, sillä britit olivat Arts and Crafts Movementillaan jo päässeet hyvään vauhtiin teollisen tuotantonsa saattamisessa esteettisesti ja sosiaalisesti kestävämmälle pohjalle, ja brittiaate oli ikävästi levinnyt jo ihan Saksan porteille eli Wieniin viimeistään 1903, kun sinne oltiin perustettu Wiener Werkstätte. Wienistä Gropiuskin oikeastaan rekrytoitiin. Wien varmaan oli hänelle yksi etu lisää, sillä hän ei ollut ryvettynyt aiemmissa Weimarin sotkuissa. Eli Bauhaus ei ehkä ollut siinä mitassa yksittäisten sankarimuotoilijoiden juttu kuin Ranke antaa ymmärtää vaan takana olivat vahvat kaupalliset ja valtiolliset voimat, eikä pidä unohtaa, että Bauhausin virallinen nimi perustettaessa oli Staatliches Bauhaus in Weimar.

Ranke pitää hämmästyttävän kovasti esille Hannes Meyeriä Bauhausin rehtorina Gropiouksen jälkeen. Hän ei muista mainita, että Meyer oli hyvin lyhytaikainen rehtori, vuodesta 1928 vuoteen 1930, ja hänen kaksivuotinen uransa Bauhausissa päättyi erottamiseen. Ennen rehtoriksi nimittämistäänkin hän oli ollut Bauhausissa opettajana kuin vajaan vuoden, joten Ranke on suuresti yliarvioinut hänen merkitystään. Ja tästä, että hän on halunnut korostaa Meyeria yli matemaattisen totuuden, hän on joutunut jättämään sellaisen Meyerin kannalta ikävän isomman asian sivuun kuin Wassily Kandinskyn.

Kun tietää, että Meyer oli sveitsiläinen syntyjään ja Kandinsky venäläinen, niin voi kyllä jo tällä perusteella kuvitella, miten temperamentit ovat iskeneet yhteen. Kun Meyer vielä oli totinen toveri ja Kandinsky tullut Bauhausiin vuonna 1922 Neuvotoliitosta, minne hän oli ensimmäisen maailmansodan alta palannut Saksasta nimenomaan sosialismia rakentamaan (Kandinsky oli Neuvostomaan taideinstituutioita organisoidessaan tullut kokemuksen kautta toteamaan, että siitä ei tule sillä tavalla mitään), niin onkin selvää, että Meyer ja Kandinsky olivat auttamattomat viholliset. Kandinsky ei suvainnut minkäänlaisia kommunismiin viittaaviaakaan sävyjä, mutta kyllähän Bauhausiin muodostui kommunistiopiskelijoiden ryhmä.

Ranke antaa kaikin puolin liian seesteisen kuvan Bauhausista. Että siellä vain kokeiltiin ja leikittiin. Gropius on jossain todennut, että 90 % kaikesta ajasta ja energiasta kului erilaisiin ristiriitoihin, koulun sisäisiin ja ulkopuolisiin, ja Gropius itse vietti runsaasti aikaa ihan käräjäsaleissakin, sillä koulua vastaa hyökkäiltiin jatkuvasti. Luovaan työhön pystyttiin panostamaan vain 10%:esti. Opiskelijat eroilivat koulusta aaltoina, eikä kaikille Bauhausin opiskelijoille suinkaan käynyt hyvin, surullisimpana esimerkkinä Wols. Meyerin ohella Ranke korostaa, toki syystä, Gropiusta, mutta kyllä hänestä olisi voinut ylistyksen seassa mainita, että naisilla ei ollut asiaa Gropiuksen omakätisesti johtamalle Bauhausin arkkitehtiosaastolle. Tulikirjaimilla ovat sieluuni kirjoitetut Bauhausin opettajan Oskar Schlemmerin sanat, jotka pystyn siteeramaan suoraan vaikka unissani: "Siellä, missä on villaa, on myös nainen joka kutoo, vaikka vain ajankulukseen". Eli kun Bauhausin miehet suunnittelivat uutta maailmaa maaimansodan raunioille, naiset tappoivat aikaansa kangaspuiden ääressä.

Mistä  saadaan aasinsilta Paul Kleehen sitä kautta, että Kuopion kaupunginkirjaston uutuushyllyyn oli ilmestynyt alkujaan Östergötlands museumin ja parin kotiteollisuusjärjestön julkaisema Ann-Sofie Svansbon ja Anna Lindqvistin teos Kirjontaa 50–60-luvun tyyliin. Jostain minulle tuntemattomasta syystä Paul Klee halutaan unohtaa Bauhausin yhteydessä, vaikka hänen muotokielellään oli valtava merkitys varsinkin sotien jälkeiseen niin taiteeseen kuin taideteollisuuteenkin. Yllä on aukeamat Paul Kleen Pedagogisesta luonnoskirjasta & Modernista taiteesta sekä ed. Svansbon ja Lindqvistin kirjasta. Kleen kirjat on julkaistu suomeksi samoissa kansissa 1997, ja ensinmainittu eli Pädagogisches Skizzenbuch on ilmestynyt ensimmäisen kerran alkuperäiskielellä Bauhausin Bauhausbücher-sarjassa 1925.

 

Paul Kleen opetuksessa haettiin esittävyyden ja ei-esittävyyden rajakohtaa ja pohdittiin, mikä figuratiivisuuden tuolla puolen aiheuttaa vaikkapa nyt liikkeen tai äänen tunnun. Svansbon ja Linqvistin kirjan kuvassa on Ingrid Franzén-Weissin kirjontatyö nimeltä Papukaija vuodelta 1954. Paljon saa silmiään siristää, jos yrittää nähdä työssä nimenomaan papukaijan (tai useampia), mutta suuremmitta vaivoitta kokee kyllä papukaijamaisen koristeellisuuden, ehkäpä äänen sekä alkuperäisen viidakkoympäristöinkin. Ja tämä perustuu pääasiassa epäesittäviin viivan liikeisiin ja sille, miten pinnat syntyvät.

 

Mitä Svansbon ja Lindqvistin kirjaan tulee, se ei ole vain historiateos, vaikka esittelee kyllä joitain ruotsalaisia kirjontamalleja suunnitelleita tekstiilitaitilijoita 1950- ja -60-luvuilta. Nimittäin kirjassa on myös näitä malleja itse toteutuettavaksi. Aikanaan, kun kirjonta vielä oli muodissa, näitä malleja valmiiksi aloitettuina myytiin runsaastikin. Kirjan mallit ovat sovellutuksia tähän päivään. Ihan kiinnostavia, ja värit ovat mahtavia. Tosin kirjoittajat ovat joutuneet toteamaan, että lankoja tarkoitukseen ei enää saa yhtä runsaasti kuin ennen vanhaan...

Oheistan tähän vielä Wikimedia Commonsista löytyneen kokonaisen kuvan Paul Kleeltä rakennettuna edelläkuvatulla periaatteella.

Kleemäinen muotokieli levisi laajasti massatuotantoon esim. painokangasteollisuudessa toisen maailmasodan aikana ja jälkeen aina 60-luvulle asti.

Jään nyt odottamaan ensi viikkoa, kun alkaa fiktiivinen sarja Bauhausista. (1.1.2020)