Bauhaus

Bauhaus – uusi aika. Kraume, Lars. Saksa 2019. Yle TV 1, 8.1.2020.

Nyt se sitten eilen illalla alkoi, Lars Kraumen ohjaama kuusiosainen sarja Bauhausin perustamisvuosista 1919-1925, alkuperäiskieliseltä nimeltään Die Neue Zeit.

Oli aika hyvä. Gropiuksena oli kylläkin liian komea näyttelijä, mutta Itten oli melko tarkkaan näköinen , mutta näyttelijäsuoritus oli ehkä hieman hermostunut, mitä ainakaan minun lukemani lähteet eivät tue. Alma Mahlerkin vilahti, mistä tuli mieleeni, että minkähän verran tässä(kään) sarjassa otetaan huomiooon Bauahusin edeltäjiaä. Alma Mahlerhan liikuskeli toisinaan Wiener Werkstätten vetimissä. Ja kun weimarilaiset paheksuivat bauhausilaisten ilonpitoa, olisi ehkä syytä jossain vaiheessa muistuttaa, että Bauhaussa porvarisväestön ärsyttäminen ei kuitenkaan ollut ensisijainen päämäärä vaan lieveilmiö tosin kuin jo ensimmäisen maailansodan aikana eli ennen Bauhausia syntyneen dadaismin. Dadaismin ensisijainen päämäärä oli ärsyttää sen sukupolve taidearvoja, joita dadaistit pitivät syyllisenä ensimmäisenä maailmansotan tunnetuksi tulevaan sotaan. MIelenkiinolla odotan, tullaanko osoittmaan Bauahusin velka De Stijlille/neoplastisismille eli Theo van Doesburgille ja Piet Mondrianille.

Jostain syystä tähän oli alkuun laitettu meidän ajallemme ehdottoman tarpeellista romantiikkaa eli Gropius oli pantu liehittelemään jotain äärimmäisen pikkuporvarillsta taideopiskelijatypykkää, professorin prinsessaa nimeltä Dörte Helm, josta minulla ei ole itselläni mitään faktatietoa.

Mutta se kieltämättä oli hyvin osoitettu, miten Bauahusin ohjelma oli päätös rakentaa uusi maailma sodan jälkeen. Sellainen maailma, jossa sellaiselle sodalle ei olisi enää koskaan mitään sijaa.

Siinähän tultiin pettymään. Mutta jouduin suorastaan valvomaan illalla jonkun tunnin, kun oikein tajusin tajuamalla, luissani ja munskuissani, että Bauhaus oli vastareaktio ensimmäisen maailmansodan katastrofille, ja kun se oli saatu pelaamaan yhden sukupolven kasvaessa sodankäynti-ikään, seurasi toinen vielä pahempi katastrofi. Bauhaus perustettiin 1919 ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja toinenmaailmansota alkoi 1939, kun perustamisvuonna syntyneet olivat 20-vuotiaita.

Ja kun toisen maailansodan lopussa syntyneet olivat parikymppisiä, syntyivät 60-luvun opiskelijaliikkeet ja hitusen myöhemmin saksalainen terrorismi.

Saksassa sitä suoritellaan isänmurhia…

Yhtä kaikki, ainakin ensimmäisen jakson tunnelma oli jokseenkin sellainan kuin kaikesta Bauhausia käsittelevästä kirjallisuudesta olen lukenut. Saa nähdä, miten sarjan tekijät selviävät koulun opetusohjelman kuvaamisesta tänä iltana. Ittenin, tämän karismaattisen opetuksen uudistajan, kohdalla ensimmäisessä osassa epäonnistuttiin hieman, mutta tänään on päivä uus ja tilaisuus… Ehkäpä tänä iltana nähdään, miten Neuvostomaasta Saksaan palaava Wassily Kandinsky (1866-1944) sosialismin taideorganisaattorina kokemusta niittäneenä putoaa Bauhausin kuin häntä varten porattuun reikään. Nykyisin ei enää ole vakaumuksellisa opettajia, koska näistä valitetaan ankarasti, sillä asiaansa uskova opettajahan vaatii outoja ja vaikeita asioita – nykyisin oppimisen pitää olla helppoa.

Kandinskyn outo vaatimus oli taiteen henkinen sisältö. Hän oli abstraktin taiteen isä, jota huoletti, että abstrakti taide saattaa sivistymättömssä käsissä muuttua lähinnä ornamenteiksi, ja niin sille Jenkeissä tuonnempana kävikin.

Itseäni taiteen henkinen sisältö on aina kiehtonut. Henkinen ei tarkoita uskonnollista, joskin uskonnollinen voi hyvässä lykyssä olla myös henkistä, vaikkei usein ole. Henkisyys koskee viime kädessä ihmisen haavoittuvuutta, sitä, mikä tekee ihmisestä varsinaisesti ihmisen. Sitä, mikä vaikuttaa järjen valossa laitevialta, mutta jolle kauneus, viiltävä, yksilölliset eksistenssit ylittävä kauneus, perustuu.

Nykyisin on vallalla muoti, jonka mukaan haavoittuvuudesta pitäisi päästä eroon, ja jos on haavoittunut, syytetään helposti muita. Muita voidaan ehkä syyttää sellaisissa äärimmäisissä tapauksissa kuin keskitysleirit, mutta ei oikeastaaan muuten. Haavoittuvuus kuuluu ihmisyyteen.

Kristinuskolla on tähän aika napakka kanta korottamalla halveksitut aivan erikoisasemaan, ja saattaa olla, että masennusdignoosien määrän kasvu on suoraan verrannollinen kirkosta eronneiden (tai seurakuntien toimintaan osallistumattomien) määrän kasvuun. Mihin puolestaan on ehkä vaikuttanut se, että varsinkin luterilainen kirkko on suoraan sanottuna aika lälly. Kuka jaksaa käydä vaikeiden henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa kirkossa, jossa on vastassa oksennettua suklaata? Evankeliumithan eivät kuitenkaan ole oksennettua suklaata vähimmässäkään määrin.

Ortodoksisissa ikoneissa päästään joskus lähelle tätä haavoittuvuuden ydintä. Yritän välttää sanaa ikonitaide, sillä vaikka taide ei suoraan viittaa vain kuvataiteeseen, siis periaatteessa, ikonit teologisessa mielessä kirjoitetaan. Ei vain suomeksi vaan millä tahansa kielellä puhutaan kirjoittamisesta. Enlanniksikin sanotaan jostain Rublevin ikonista että "written by Andrei Rublev". Tässä on vissi idea, sillä aivan kuten kirjoituskin koostuu itsessään merkityksettömistä merkeistä, joita yhdistelemällä vasta luodaan merkityksiä, niin ikoniessakin on merkkijärjestelmä, jonka yksittäisistä merkeistä yhditelemällä syntyvät varsinaiset merkitykset. Jotkut ikoneiden merkkiyhdistelmät muistuttavat varhaisen kirjapainotaiden logotyyppejä ts. yhteen valettuja tekstinpätkiä vakiintuniesta, toistuvista merkeistä, ja näillä oli pääsääntöisesti sitten jo merkitys. Tällaisia ovat ikoneiden puolella tietyt vakiintuneet tavat kuvata esim. Jumalanäiti. Jumalanäiti ikonina ei ole mikä tahansa tapa esittää äiti lapsineen.

Kristinusko sopii tietyssä yksinkertaisuudessaan massoille, mutta Kandinskyn taide on kehittyneempi ratkaisu samaan problematiikkaan. Itse asiassa Kandinskyn varhisemmista töistä voi jopa huomata edellä kuvattuja, ikoneille tyypillisiä, standadimaisia merkkiryhmiä, jotak ovat jopa esitäviä kuten soutuvene myskysää tai Moskovaa merkitsevät sipulikupolit. Kandinskyn maalaukset koostuvat monista maailmoista ja niiden sisäisistä sekä keskinäisistä vuorovaikutuksista. Jotkut muodot tai muotoryhmät dominoivat kuin ihmisyhteisöissä ikään, mutta jotkut pienet tekevät yllätysvetoja ja onnistuvat elämään katveissa ja jopa muodostamaan omia universumeitaan, jotka ovat joskus paljonkin kauniimpia tai järjestäytyneempiä kuin rumat dominoivat muodot jne. Kun kristinuskossa on vielä vähän egotrippailun makua, Kandinskyn taiteessa ei ole häivääkään. Kandinskyn teokset ovat epäharmonian harmonioita. Haavoittuvien järjestelmien haavoittuvia kokonaisuuksia. Varovainen arvioni on, että Kandinskyn taide ei sovellu 99%:lle planeettamme väestöstä.

Tällaista Kandinsky sitten yritti saada Bauhausissa läpi, ja jään jännittyneenä odotamaan iltaa nähdäkseni, miten Lars Kraumer on sen elokuvallisesti ilmaissut. (9.1.2020)

 

Jatkoa...

 

Eilen tuli telkkarista toinen osa Die Neue Zeit -nimistä, Bauhaus-aiheista tv-sarjaa.

Tunnelma ja asenne olivat edelleen yhteismitalliset niin historiankirjaoittajien kuin aikalaisten kirjaamien tietojen kanssa. Siis tunnelma ja asenne.

Faktojen suhteen epäilyttää. Nimittäin eilisesta osasta sai kuvan, että Itten olisi jo alunalkujaan ollut hurahtanut mazdaznan-oppiin, mutta minun tietääkseni hän hurahti siihen vasta vuonna 1921. Sarjassa oltiin kuitenkin nyt varhaisemmassa ajassa. Mutta epäilemättä Itten oli tämänsuuntaisiin, siinä ajassa vilkkaasti liikuneisiin aatteisiin taipuvainen jo luonnostaan, joten annan tämän ajallisen epätarkkuuden nyt anteeksi. Toistan kuitenkin eilenkin ilmaisemani epäiyksen, mahtoiko Itten olla niin hysteerinen kuin sarja kuvaa. Jos olisi ollut, hän tuskin olisi luonut sellaista uraa, joka siis jatkui jouheasti hänen Bauhausista lähtönsä (1923) jälkeen. Sarjassa ei olla vielä päästy Ittenin lähtöön, mutta eilisestä osasta sai sellaisen käsityksen, että Gropiusta olisivat ottaneet pattiin erityisesti hänen mazdaznan-oppiin liittyvät vaatimuksensa kuten koulun ruokalan siirtyminen noudattamaan sen periaatteita. Toki Gropius tuli katsomaan, ettei hän rehtorina enää jossain vaiheessa pystynyt vastaaman Ittenin opetusmenetelmistä ja on vähän määrittelykysymys, lähtikö Itten käytännössä omasta aloitteestan vai ei, mutta kiistaan liittyi sekin pykälän verran vakavampi asia eli se, että kun Gropiuksen mielestä koulun ulkopuolelta tulevat tilaustyöt olivat välttämättömiä niin rahoituksen kuin opetuksenkin kannalta, mitä Itten piti ideologisesti ristiritaisena.

Mutta Ittenin ura jatkui siis muualla, ja minullakin on hyllyssäni Ittenin väriopi (Värit taiteessa), jonka malliesimerkejä Itten ilmeisesti kehitteli jo Bauhausin aikana, mutta jotka ovat kirjassa esitetyssä muodossa peräisin, ellen väärin muista, 1960-luvulta. Itteniä kiinnosti se, miten värit muuttavat toisiaan/ihmisen havaintomekanismi muuntaa niitä, ja itsekin käytin aikanaan opetuksessani Ittenin harjotustehtävää, jossa samanväristä, pientä neliötä liimailaan isompien, eriväristen neliöiden päälle tutkien, miten pienen neliön väri muuttuu. Esimekriksi harmaan saa helposti jokseenkin minkä väriseksi tahansa. Tämä simultaanikontrastiksi kutsuttu ilmiö ei millään muotoa ole Itttenin keksintö. Taidehsitorian kuuluisin esimerkki taitaa olla se Tizzianin sinivaateinen mies, jonka vaate vain näyttää siniseltä mutta on harmaa. Asian voi testata leikkaamalla valkoiseen paperiarkkiin reiän, jonka läpi katsoo tuota maalauksen "sinistä" pintaa. Ilmiö toimii myös painokuvasta. Ylimalkaan Tizzianin värihehkutus perustuu muutenkin simultaanikontrasteihin. Itse olen menestyksekkäästi soveltanut tätä ihan rättimatonkudonnassa. Kun kudoin mattoja lahjoituksena saamistani 70-luvun lakanoista ja verhoista, joiden värit sattuivat kuulumaan oranssin ja ruskean sekaisiin inhokkeihini, muutin ne simultaanikontrastilla. Naapuripuiden mummo kysyi, mistä ne värit mattoon tulivat, kun minulla ei koskaan ollut senvärisiä kuteita sukkulalla. Mutta sellaista on värioppi.

Varsinaiseksi Bauhausin tähtiväriopinopettajaksi tuli Josef Albers, jonka värioppi (Värien vuorovaikutus) minulla on hyllyssä Ittenin väriopin vieressä, mutta siihen tässä sarjassa ei olla vielä päästy. Albersia kiinnostivat hiukan eri asiat kuin Itteniä, esim. läpikuultavuus, valo- ja tilavaikutelmat.

Eilisestä osasta sai sellaisen kuvan, että Alma Mahler olisi asunut Weimarissa, mutta minun tietääkseni Alma kieltäytyi muuttamasta Weimariin, joka oli vähän kuin Saksan Kouvola, vaikka sillä olikin joitain kulttuuripersoonia historiansa nimilistalla. Alma oli vapautunut seksuaalisesti jo säveltäjä Gustaf Mahlerin vihittynä vaimona, mikä tapahtui Wienissä, missä vaikutti Alman (1879-1964) aikalainen ja seksuaalisen vapautumisen merkittävä teoreetikko Sigmund Freud (1956-1939).

Arvostelin eilen sarjan hahmoa nimeltä Dörte Helm. En tiedä, onko hahmolla todellisuuspohjaa vai onko hän vain fiktiivinen, mutta arvosteluni kohdistui eilen (koskien toissapäivänä esitettyä osaa) siihen, että tämä oli survottu sekaan lähinnä antamaan romanttista väriä, jota ilman meidän aikanamme ei pysytä tekemään yhtäkään fiktivistä elokuvaa tai tv-sarjaa mistään aiheesta. Mutta eilen mukaan tuli sitten se seikka, jonka puutteesta olin puolestaan avostellut edellista Bauhaus-sarjaa: se, että Bauhaus ei sopinut kaikille.

Mikään asia ei sovi kaikille, mutta sitä meidän aikanamme on vaikea hyväksyä, ja ongelmaa pyritään ratkaisemaan sillä, että mikä tahansa pakotetaan vesittymään sellaiseksi, että se sopii nimenomaan kulloisillekin valittajille, mutta ei enää niille, joille se alkujaan olisi ollut priimajuttu sellaisenaan. Bauhaus ei sortunut näihin dörte helmeihin, ja jäänkin odottamaan, minkä kannan sarja ottaa tähän taideopetuksessa paikoin esiin nousevaan ongelmaan. Jotenkin ihmiset pitäisi saada lähtemään tilanteista (esim. kouluista), jotka he kokevat liian uhkaavina. Sitä on tietenkin vaikea määritellä, milloin on 'liian'. Joskushan kyseessä on vain kehityshaaste, joka pitää ylittää, eli tilanne on suorastaan edullinen ellei jopa etuoikeutettu. Mutta joskus se todellakin on ylitsekäymätön. Ylitsekäymättömyyden tunnusmerkki voisi olla se, että siinä on sekä valittamista että mielistelemistä. Sarjan hahmon Dörten kohdalla valittamisosaston kylläkin hoitaa Dörten isä ja vain mielistelyn Dörte, joka imitoi milloin ketäkin. Varsinkin tiedostamaton, mielistelevä, jotenkin laiska imitoiminen on mielestäni merkki vakavasta ongelmasta.

 

Sarjan ohjaaja on käynyt taidekoulua ja tietää ongelman – ja tietää senkin, että kyllä sen aina joku huomaa, turha valehdella muuta. Dörtenkin ongelman huomaa opettajakunnan puolelta tuolloin jo verrattain äikäs Lionel Feininger (jonka käsialaa oli Bauhausin ensimmäinen tunnuskuva), joka huomauttaa Dörtelle, että tämä on nyt imitoinut hänen työtään. Mutta Dörte vain ilahtuu huomautuksesta, mikä viittaa juuri imitoinnin tiedostamattomaan mielistelyluonteeseen. Ongelman huomaa myös hänen kämppiksensä, Gunta Stölze – joka on kiistatta historiallinen henkilö –  joka huolestuu. Ja kolmantena Dörten heikkouden huomaa Itten, joka sitten käyttää sitä törkeästi hyväkseen mazdaznan-simputuksissaan.

Tähän perustuukin väitteeni, että dörte helmit pitää saada pois taidekouluista, jos heitä niihin eksyy. Maailmaa ei saada sen enempää dörte helm- kuin psykopaattivapaaksikaan, mutta dörte helmit voidaan saada pois psykopaattien ulottuvilta, ja on helpompaa aloittaa dörte helmeistä kuin psykopaateista, sillä psykopaatit ovat vaikeampia tunnistaa. Sarjassakin Gropuis toteaa, ettei Ittenin karvaa kukaan silloin tajunnut.

 

Dörte helmeihin itseensä ei voida esimerkiksi puhumalla puuttua yhtään sen paremmin kuin psykopaatteihinkaan. Viittaan taas tuohon, miten sarjan Dörte otti kehuina sen, kun hänelle huomautettiin, että hän imitoi. Jokainen 'normaali' taidekoululainen älyää kyllä, että jos syytetään imitoinnista, kyseessä on negatiivinen kritiikki. Mutta ei Dörte.

 

Taidekoulut ovat paikkoja, joissa pitää sietää, että muut ovat kanssasi eri mieltä, että et itse tule koskaan samanlaiseksi kuin joku toinen, vaikka miten ihailisit tätä ja että kukaan ei välttämättä tule koskaan tykkäämään mistään, mitä teet (paitsi ehkä oma äitimuorisi tai isäpappasi). Ja tämä on itse asiassa parasta taidekouluissa, ja tätä varten niihin tulevat ne, jotka ovat aikeissa tehdä jotain muuta kuin miellyttää kukkahattutätejä. Kukkahattutädit eivät pidä mielenkiintoisina väitteitä, jotka eroavat heidän omistaan – he väittelevät vain saadakseen muut omalle kannalleen ja suuttuva, jos se ei onnistu; kukkahattutädit haluavat, että kaikki ovat samanlaisia kuin he itse; kukkahattutädit haluavat, että kaikilla on kivaa ja että kaikki tykkäävät kaikesta siitä mistä he itse eivätkä voi käsittää, että joku pitää päinvastoin mielenkiintoisena nimenomaan sitä, että joku toinen ei pidä siitä, mistä itse pitää ja katsoo, että tällainen astelma on ainoa mahdollinen, jos haluaa saada uutta tietoa ihmisten tarpeista ja mieltymyksistä voidakseen sitten suunnitella parempia pytinkejä ja mööpeleitä.

Bauhaus vaati tervettä psyykettä ja vahvaa elämänvoimaa. Sinne ei toisaankaan voinut tulla nauttimaan taiteen mielenterveydellisistä hyödyistä. Bauhausin parhaimmisto olikin mahtavaa porukkaa etenkin kaikessa heterogeenisyydessään, ja Gropiusta esittävä henkilö, vaikka onkin rooliin liian komea mies, on hyvä osassaan. Toistaiseksi sarja on tuonut hyvin esille sen, että erilaisten mielipiteiden ruokkiminen ja vastakkain peluttaminen on luovuuden ehto (vaikka pitää muistaa, että naisasia ei ollut Bauhausissa tärkeimpien asioiden joukossa), sillä vain siten, että ympärillä on mahdollisimman erilaista ja eri tavoin ajattelevaa väkeä, voidaan saada monipuolisia virikkeitä uuden kehittämiseen. Jos jotain luovaa haluaa saada aikaan, pitää ennen kaikkea välttää hyviä tyyppejä. Bauhausin menestyksen salaisuus oli, että siellä ei ollut tilaa hyville tyypeille eli dörte helmeille.

Äsken silmäilin läpi bauhausilaisten syntymä- ja kuolinaikoja. Elivät hyvin vanhoiksi, kun ottaa huomioon, että siinä oli sitten toinen maailmansotakin. Ainoastaan Paul Klee (1879-1940) vaikuttaisi kuolleen alun kuusissakymmenissä, mutta hänellä olikin harvinainan sidekudossairaus. (10.1.2020)