Luettavuus ja kirjoituksen historia

Beier, Sofie. Reading Letters - designing for legibility. Amsterdam 2012.

Sofie Beierin teos Reading Letters - designing for legibility on popularisoitu versio hänen väitöskirjastaan. Onneksemme tämä ei ole niin popularisoitu, että olisi poistettu aivan kaikki lähdeviitteet. Jotain on jätetty, mutta jotain olisin kyllä kaivannutkin.

Yhtä kaikki, tämä on erittäin ansiokas esitys luettavuustutkimuksista.

 

Alussa on esitelty erilaiset tavat, joilla asiaa on tutkittu, ja lajejahan on pääsääntöisesti kaksi - tutkitaan joko leipätekstimäistä jatkuva tekstiä siinä mielessä, miten nopeasti lukijat siitä selviytyvät, tai tutkitaan tekstin erottuvuutta pitkän matkan päästä, mistä opastejärjestelmien suunnittelu on kiinnostunutta.

Tuloksia leimaa toistaiseksi epämääräisyys, sillä yleensä kaikkia osatekijöitä ei ole tutkittu järjestelmällisesti. Typerimpiä, mielestäni edes tutkimuksen nimeä ansaitsemattomia, ovat ne, joissa on valittu joukko kirjaintyyppejä, joista sitten luettavammaksi valikoituu tietynniminen.

Järjen häivää on sellaisissa, joissa ensin on tutkittu lukunopeutta ja sen jälkeen kysytty lukijoilta, mikä kirjaintyypeistä on heidän mielestään muotoilultaan luettavinta. Tulokseksi on saatu, että nämä seikat eivät korreloi mitenkään. Ihmiset eivät pysty nimeämään nopeiten lukemaansa kirjaintyyppiä luettavimmaksi vaan valitsevat mielestään luettavimmaksi jonkun nätinnäköisen. Nämä tutkimukset ovatkin erinomaisia argumentteja sen puolesta, että graafisessa suunnittelussa ei pidä mennä kyselemään kohderyhmältä mitään, sillä se, mitä ihmiset väittävät omista mieltymyksistään tai tarpeistaan ei vastaa sitä, minkä mukaan he todellisuudessa käyttäytyvät. Tällä hetkellä pohjalaiset yrittävät saada minua mukaan sellaiseen tutkimukselliseen lähestymistapaan, jossa tuotteen käyttäjät olisivat mukana tuotteen suunnittelussa. Tässä pohjalaiset saattavat nyt kyllä lyödä päänsä Karjalan mäntyyn, ja syy on juuri tämä, mikä näissä mainitunlaisissa luettavuustutkimuksissa on saatu tulokseksi.

Yhtä kaikki, järjestelmällisyyden puute paperilta tai ruudulta luettavuuden tutkimuksissa on sitä, että luettavuuden eri osatekijöitä kuten kirjaintyyppien rakenteellisia ominaisuuksia, tekstin kirjain-, sana ja rivivälistystä yms. ei ole tutkittu samassa tutkimuksessa. Tämä on ollut mahdollista, sillä paperilta tai ruudulta luettavuus tai sen puute on asia, johon kukaan ei kuole.

Sen sijaan matkan päästä katsottavien tekstien kirjainten rakenteellisia ominaisuuksia, leikkauksia, välistyksiä yms. on tutkittu hyvinkin systemaattisesti, mikä johtunee siitä, että jos liikenteessä opastesuunnittelu menee jotain pieleen, siinä kuolee ihmisiä, ja tutkija ja suunnittelija voivat hyvinkin joutua vastuuseen.

Paitsi yleisellä tasolla, Beier on kirjoittanut luettavuuden kehittymisestä myös historiallisesta näkökulmasta.

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista, että kirjoituksen uudistukset eivät oikeastaan ole syntyneet eivätkä vakiintuneet markkinavoimien vaikutuksesta. Beier ei erottele näitä mekanismeja, mutta minusta näitä uudistamisen tapoja on kaksi. Ensimmäinen on valtiovallan tai muun eliitin vallankäyttö. Ottakaamme pari esimerkkiä: Karolingilainen minuskeli, meidän gemenoittemme esikuva, syntyi, kun Kaarle Suuri (joka ei itse kylläkään ollut lukumiehiä) yksinkertaisesti vain käski Alcuinin laatia uuden kirjoituksen, joka sitten tulisi koko valtakunnan kirjoitukseksi eri puolilla käytössä olleiden kaiken maailman sekalaisten kirjoitusten sijaan. Ja katso, niin tapahtui.

Vastaava tapahtui saksalaisella kielialueella, kun antiikvat syrjäytivät goottilaisiin kirjoituksiin kuuluvan fraktuuran. Nimittäin vaikka me pidämme fraktuuraa toivottomana luettavana, 1920-luvulla saksalaisilla tehdyt luettavuustutkimukset todistivat fraktuuran eduksi. Viimeisen niitin fraktuuran arkkuun löi Adolf Hitler, kun kansallis-sosialistinen puolue vuonna 1941 julisti, että "ns. goottilaiset kirjoitus koostuvat juutalais-swabachilaisista kirjaimista", ja siksi "Führer on päättänyt, että antiikva on tästä pitäen normaali painokirjain".

Beier sanoo, että fraktuurassa ei olisi mitään juutalaista, mutta muut typografian historioitsijat väittävät, että murrettujen kirjainten (joihin fraktuura siis kuuluu) taustalla olisi länsigoottien kirjoitus, joka syntyi Iberian nimimaalla juutalaisen, arabialaisen ja kristillisen kulttuurin harvinaislaatuisen yhteiselon seurauksena. Länsigoottien kirjoituksesta näkyy seemilaisten kirjoitusten, heprean ja arabian, vaikutus muotokieleen. Länsigoottien kirjoituksen eräs siunaus oli sekin, että länsigootit omaksuivat arabeilta pisteiden ja pilkkujen käytön, mikä johti latinalaisen kirjoituksen välimerkkijärjestelmän syntymiseen.

Mutta vaikeahan se on myöntää, että jollain Hitlerin päätöksellä olisi ollut joku länsimaisen kulttuurin kannalta hyvä seuraus. Tässä Beierin kirjassa on havainnollistava kuvapari, jossa on vierekkäin natsien lehden Der Schulungsbriefin kaksi kantta, joista toinen on fraktuuran voimassaoloajoilta ja toinen jälkeen vuoden 1941 määräyksen. Beier ei tee tätä johtopäätöstä, mutta minusta näyttää, että määräyksen takana on ollut jonkinlainen yritys tulla uudeksi Roomaksi, mikä ilmenee mielestäni myös Hitlerin suosimassa vulgarisoidussa 'roomalaisarkkitehtuurissakin'.

Toinen laji uudistuksia ovat ne, joita yksittäiset henkilöt ovat panneet alulle suurta typografian harrastustaan ja tekemällä suuria henkilökohtaisia uhrauksia. Näitä typografian historiassa on runsaasti, mainittakoon nyt vaikka Nicolas Jenson (1420-1480), ensimmäinen varsinainen antiikvoilla painaja, Aldus Manutius, suuri klassikko ja painokirjainkursiivin käyttöönottaja, ja John Baskerville.

Baskerville (1703-1775) oli rikas mies, joka kypsemmällä iällä päätti kuluttaa omaisuutensa painotekniikan ja typografian kehittämiseen. Hän sai ristiriitaisen vastaanoton aikalaisiltaan. Paikalliset eli brittikollegat olivat näreissään, sillä Baskervillenhan ei tarvinnut olla huolissaan taloudellisista näkökohdista kuten heidän piti. Hänen ei tarvinnut olla nopea eikä hänen tarvinnut miellyttää asiakkaita. Baskerville saattoi riippumattomana keskittyä kehittämään uutta, sileämpää ja valkoisempaa paperia, mustempaa mustetta ja skarpimpia kirjaimia, joita kateelliset kollegat pitivät vain silmiä rasittavina. Mutta kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, ja Baskervillekin sai postiivista palutetta sekä Saksasta että ennen kaikkea Ranskasta itseltään Fournierilta.

No, pitkässä juoksussa Baskerville voitti, ja hänen tuotoksenaan syntynyt Baskervilleksi kutsuttu kirjaintyyppi on yksi markkinoiden luettavimmista edelleen.

Beierin johtopäätökseksi jää, että mikä tahansa kirjoitus on luettavaa, jos ihmiset ovat tottuneet siihen, ja että tästä syystä luettavuustutkimukset ovat jääneet pois muodista.

Voi olla, mutta nyt meillä on käsillä tämä onneton ongelma, että kulttuurimme muuttuu koko ajan kirjoituskeskeisemmäksi, mikä paljastaa lukemishäiriöitä väestössä. Tähän asti ratkaisuyritys on ollut yksinkertaisesti vain lukihäiriöisten harjaannuttaminen lukemiseen, mutta koska lukemishäiriöissä on joitain säännönmukaisuuksia, kannattaisi kenties harkita sitäkin vaihtoehtoa, että kirjoitusta rukataan siihen suuntaan, että vaikeudet vähenevät.

Koska pidän tätä tärkeänä asiana ja yritän edistää käsillä olevan kirjan kaltaisen kirjallisuuden lukemista, vihjaisenpa tässä seuraavaksi, miten tällaista kirjallisuutta luetaan. Tämähän on erään alan ammattitekstiä, ja kaikissa ammattikielissä on omat kiemuransa. Varsinkin antiikvoita koskeva englanninkielinen teksti voi olla maallikolle väärinymmärtämisaltista.

Eli kun typografiaa käsittelevässä englanninkielisessä kirjallisuudessa on sana roman, se ei tarkoita roomalaista vaan antiikvaa. Kun käytetään nimitystä Old Style, kyse ei ole mistä tahansa vanhasta tyylistä vaan vanhempiin antiikvoihin lukeutuvasta kirjoituksesta. Transitional Style tarkoittaa siirtymäantiikvoita. Uusantiikvoista käytetään yleensä englanninkielisessä tekstissä termiä Modern Style, mutta Beier yrittää lanseerata tähän termiä Didone, mikä viittaa Didot'itten kirjanpainajadynastiaan. (13.1.2013)