Jazz vs. kuvataide

Boogie Woogie – kuvataide ja jazz. Suomen Taideyhdistys ry:n näyttelykirja samannimiseen näyttelyyn Helsingin Taidehallissa 10.3. – 8.4.2007.

Musiikki ei ole suuremmin kiinnostanut minua ainakaan tajuisessa iässäni. Huhutaan, että olisin lapsena aina laulanut. Mutta sittemmin kaikenlainen laulaminen ja soittaminen kuului perheessämme toisille osastoille, joten minä niin sanoakseni tulin vapautetuksi tästä taiteenlajista. Tulin sivumennen sanoen pitämään sitä jopa yliarvostettuna valtakunnan kattavine musiikkiopistoverkostoineen ja kaupunkien niin kuin valtioinkin sinfoniaorkestereineen sun muineen. Nämä tosin edustavat klassista musiikkia, jonka yliarvostuksesta käsittääkseni yksikään järjissään oleva henkilö ei voikaan olla eri mieltä, vaikka sitten muiden musiikin lajien kohdalla olisikin, kuten vaikkapa jazzin.

Mutta voi olla, että tilanne ei ole niin huono, jos musiikin yhdistää kuvataiteeseen. Käsillä oleva teos, näyttelykirja näytelyyn Boogie Woogie – kuvataide ja jazz, kertoilee jazzin vaikutuksesta kuvataiteeseen – tietenkin näin päin tässä musiikkia yliarvostavassa kulttuurissamme, jossa ei voida kuvitellakaan, että kuvataide vaikuttaisi musiikkin.

Kirja sisältää kuvien lisäksi useamman melko lyhyen artikkelin, joista paras on mielestäni Kimmo Pasasen teksti Suurkaupungin syke – maalaustaide ja jazz. Pasanen kertoo, että Ferdinand Léger olisi jossain vaiheessa joutunut tekemisiin oopperan kanssa ja pyrkinyt koostamaan oopperan orkesterin kahdestatoista hanuristista, kuudesta rumpalista ja kolmesta trumpetistista. Pasanen ei valitettavasti kerro, miten kävi, toteutuiko suunnitelma vai ei, mutta kyllähän haitarin ja rumpujen soitto on visuaalisesti kokonaan toisen näköistä kuin jonkun tyhjänpäiväsen viulun vingutus. Olenkin sitä mieltä, että soittimien ja koko soittamisen ulkonäköön kiinnitetään tarpeettoman vähän huomiota, ja surkeita ovat etenkin kapelimestarit, nuo mustat kuippanat, ulkonäöltään.

Mondrianilla on kuuluisa Broadway Boogie Woogie -niminen maalauksensa, joten kenelläkään ei voi olla epätietoisuutta siitä, etteikö Mondrianilla olisi ollut jonkinlainen suhde jazziin. Minulle tuli kuitenkin yllätyksenä, että Mondrian olisi ollut oikein intensiivinenkin jazzin harrastaja. Piet Mondrian on kuvataiteilijain keskuudessa pikemminkin tunnettu puritaanisena tyyppinä, joka haki maailmaa mahdollisimman puhdasmuotoisiin suorakulmiin pelkistämällä sen henkistä ydintä. Tässä hän ei omine neoplastisismeineen ollut yksin, vaan samaan pyrki jo abstraktin taiteen isäksikin kutsuttu Wassily Kandisky, joka ajautui abstraktiin taiteeseen ekspressionismin kautta.

Kandinsky kirjoitti vuonna 19011 jopa aiheesta teoksen Taiteen henkisestä sisällöstä. Molemmilla, niin Mondrianilla kuin Kandinskylla, oli suorastaan mystisiäkin taipumuksia. Niihin ei herkästi yhdistä vaikkapa sitä, mitä Pasanen kertoo, eli että Mondrian olisi suivaantunut suuresti, kun hollantilaiset, hänen armaat maanmiehensä. olivat hänen itsensä Pariisssa asueesaan olleet aikeissa kieltää charlestonin vuonna 1926 liiian sensuellina.

Mondrianille rytmi, niin kuin hänen maalauksistaankin kyllä hyvin näkee, on inhimillisen ydin, se henkinen sisin, jota hän maalauksiinsa etsi, ja kuulemma jazzissa tämä esiintyi hänen mielestään lähes puhtaana. Hän olikin sitä mieltä, että jazz ja neoplastisimi suorittaisivat ensimmäisen maailman sodan jälkeen maailman tuolloin kipeästi tarvitseman suuren, henkisen vallankumouksen, jonka seurauksena syntyisi universaali inhimillinen kulttuuri, jota hallitsisi avoin, elävä, rytminen liike.

Abstrakti taide kohtasi sitten nykykieltä käyttääkseni monia haasteita, eli rehellisesti sanottuan ongelmia. Lähinnä uskottavuusongelmia. Konstruktivismin kautta se oheni Euroopassa konkretismiksi, ja toisaalla eli Jenkeissä se muuttui lähinnä koristepinnoiksi oli kyse sitten jokseenkin mistä tahansa Amerikan maaperällä syntyneestä abstaraktiksi luettavasta taiteesta. Pasanen kirjoittaa, että Jackson Pollock olisi saanut vaikutteita amerikkalaisten alkuperäiskultturien shamanismista, mutta ei mainitse lähdettä, joten en usko väitettä. Pasanaen toistaa toki myös yleisesti tunnetun Pollockin virikkeen, surrealistien keksimän automaattikirjoituksen, mutta siinä on sama vika kuin Pasasen väitteessä Pollockin intiaanivaikutteista – lähdettä on vaikea todentaa. Mistä tiedetään, että Pollock on toiminut jonkinlaisessa psykologisessa automaattiohjauksessa eikä vain liruttanut maalia miten sattuu? Tai toisin päin, onko  tyhjä 'miten sattuu' juuri ihmisen osa? Maalaustaiteesta abstrakteissa lajeissaan oli näin tullut lähinnä sisutusobjekteja tuotava koneisto. Se on aika kaukana niistä henkisistä sisällöistä, joita Mondrian ja Kandisky olivat tavoitelleet. Ja tässä kuvataiteen ja jazzin funktiot sitten siis erosivat. Jazz kehittyi monipolvisemmaksi eikä vaikkapa bepop ollut enää tarkoitetu tanssittavaksi. Tanssittavuus on minusta saman kategorian asia kuin sisustuksellisuus.

Mondrian oli uskonut, että jazz muuttuu kehittyessään henkismmäksi. Hän joutui kuitenkin toteamaan jazzklubeissa käydessään, että henkisyys oli niistä aika kaukana. Pasanen kertoo, että tähän Mondran olisi todennut, että vaikka jazzklubit nyt toimivat vain hyödyntavoittelun tarkoituksessa ja vaikka nyt ei vielä selvästikään oltu kypsiä hänen unelmoimaansa uuteen kulttuuriin, niin hyödyntavotelua ei pitänyt tuomita, sillä kulttuurikin tarvitsee rahaa kehittyäkseen…

Voihan se olla, että tässä joutuu vielä vanhoilla päivillään perehtymään jazziin, kun se osasto perheessä on nyt lopetettu. (23.4.2016)