Lisää heimokirjallisuutta

de Jong, Cees W. ed.

The Poster - 1,000 Posters from Toulouse-Lautrec to Sagmeister. Slovenia 2010.

Tämä on jälleen näitä kirjoja, joita graafiset suunnittelijat tekevät toisilleen eivätkä edes odota, että kukaan muu niitä ikinä vilkaiseekaan - siinä menisi vain helmiä sioille.
 

He Jianpingin kirjasta  Graphic Designers - All Men are Brothers kirjoittaessani mainitsin etulehdistä, vaikka kirja oli pehmeäkantinen. Mutta ne eivät olleet varsinaiset etulehdet, vaan ikään kuin kahdeksi lehdeksi taitetut paperit kirjan alussa ja lopussa. Niitä ei oltu liimattu kanteen. Itse asiassa kansikatonki oltiin taivutettu melko pitkälle sisään vankemman rakenteen aikaansaamiseski - kirjassa nimittäin on melkoisesti sivuja, joskin se on kohtalaisen pienikokonen. Täma de Jongin teos The Poster - 1 000 Posters from Toulouse-Lautrec to Sagmeister on leikattu B4-formaatti, eli isohko, sivuja on vähemmän kun Hen kirjass, eli 568, mutta tässä on oikeat, kansiin liimatut etulehdet. Ja tätä sattuu harvoin. Etulehdet ovat räpsäkän vihreät, eivät kuitenkaan läpivärjätyt, mutta ovat sentään PMS-värillä painetut.
 

Kirjan toimittajan sen enempää kuin kirjan nimeä ei ole kansissa missään - selässäkin on vain teoksen nimi. Myyntitarkoituksiin on tehty vyöte, joka on pienillä tarraliimatipoilla kiinni kansien sisäpuolella. Siinä teoksen nimi tulee etukannen kohdalle sitä silmällä pitäen, että kirja on myyntipöydällä pötköllään. Se on tarkoitus irrottaa hetimiten, sillä se pilaa designin. Mutta toki tuota vyötettäkin on tekemällä tehty: se on painettu viidellä värillä, ja se viides on se PMS-väri, jolla on painettu myös etulehdet. Ja selkä.
 

Joku tekijöistä on luullakseni kuitenkin repinyt tukan päästään, kun kirja on pullahtanut tuotannosta, sillä aukeamalla 33-34 on giganttinen virhe. Yhdelle maailman tunnetuimmista julisteista, Theodor Heinen Simplicissimus-lehden julisteelle, on jäänyt jonkun työvaiheen jäljiltä tekijäksi Edmund Edel. Juliste on kokosivun kuvana, ja Heinen monogrammi hehkuu julisteen mustasta taustasta valkoisena ja pohjalaisen maatyökoneen kokoisena.
 

Kyseessä on ammattitauti. Graafista suunnttelijaa kiinnostaa suuresti se, miltä typografia näyttää, niin suuresti, että sitä saattaa unohtaa tarkkailla, mitä siinä lukee. 
 

Näinä sähköisen viestinnän aikoina kuvien oikeuksien hankkiminen on helpottunut, ja niinpä tässä kirjassa onkin loistava kuvamateriaali. Suurten klassikoideni seassa on sitä kaikkein arkisintakin tavaraa, joka helposti unohdetaan, mutta jolla on tärkeä asema ei vain ihmisten elämässä vaan myös siinä, miten makutottumukset syntyvät ja säilyvät. Meidän alallammehan on tavallista, että kun jotain uutta syntyy, sen ainekset haetaan jostain vanhasta ja ehkäpä hieman halveksitusta.
 

Suurilta mestareiltakin on mukana myös vähemmän näissä kirjoissa pyörineitä julisteita. Ja joillain aiemmin elämöidyillä mestareilla kuten vaikka mielestäni yliarvostetulla Savignacilla ei tässä niin kauheasti pröystäillä.
 

Toinen mielenkiintoinen piirre on se, että tämä teos ei ole enää läheskään niin Eurooppa-keskeinen kuin aiemmat julisteen historiaa esittelevät teokset. Tämä on kyllä euroopalainen, ja ehkäpä vähän isänmaallinenkin, sillä de Jongin maanmiehiä esitellään ehkä hieman laajemmin kuin he ansaitsisivat. Mutta de Jonginhan tämä kirja on. Tämäkin teos todistaa jälleen sitä tosiasiaa, että Eurooapan ja Amerikan välillä on hirvittävä kuilu. En tiedä, tekevätkö amerikkalaiset tällaisia kirjoja, ainakaan en ole niitä nähnyt, mutta jos tekevät, niissä on pakko olla eri kuvat.
 

No, yhtä kaikki, tässä on joitain amerikkalaisiakin. Milton Glaseriltä on vain yksi tuotos, eli se kuuluisa Dylan-juliste, mutta! Huom! kaksi Seymour Chwastia, Glaserin kaveria Push Pin Studiosta. Yleensä se on vain Glaser, jota esitellään.
 

Mistään Push Pin Studioista tässä teoksessa ei ole puhetta. Tekstin osalta on lyhyestä virsi kaunis. Se on kyllä asiansa osaavan ihmisen kirjoittamaa faktaa kaikki, mutta erittäin lyhyesti, niin lyhyesti, että olisi väärinymmärtämisen riski, jos olisi oletettavissa, että tätä lukisivat olennot, jolla ei olisi aiheesta ylempää yliopistollista loppututkintoa.
 

Varmaankin ensimmäisenä julisteen historian kokonaisesityksenä tämä kirja esittelee kiinalaisia julisteita. Kiinalaisista kirjassa esitellään tietenkin He Jianping, paitsi kuuluisimmalla julisteellaan Bilder-Schrift vuodelta 2005, myös vähemmän alan kirjallisuudessa kiertäneillä kahdella julisteella aiheesta 'seitsemän viisasta bambulehdossa', mikä on hyvä aihe. Siinä lehdossa on seikkaillut myös Femakko.
 

Toisena kirjan useista kiinalaisgraafikoista mainitsisin Cao Fangin, jonka Print-Seal -juliste vuodelta 1997 yhdistää erittäin puhdasoppista, konstruktivismin ja sveitsiläisen/kansainvälisen tyylin perinteestä ammentavaa läntistä graafista suunnittelua kiinalaisesta kalligrafiasta tuttuun äärimmäisen epäsymmetriseen sommitteluun.
 

Venäjälläkin vastoin kaikkea todennäköisyttä näyttää tämän teoksen valossa esiintyvän graafista suunnittelua, ja sangen aikaansaapa näyttää olevan etenkin Yuri Surkov. Olen tässä jo suunnitellut polttavani puolalaisten julisteiden kokoelmani, sillä se on varsinainen riesa, mutta voisin hankkia Surkovin Supremus-julisteen (2003), jos sen jostain saisi.
 

Iran on tietenkin hyvin esillä, mutta julisteilla, jotka eivät ole parhaita, mitä se maa on viime aikoina pystynyt tuottamaan. Ihan väärät tyypitkin…
 

Suomalaisia on esillä kaksi. Yllätys, yllätys… Aartomaa ja Piippo…
 

Kiinan vaikutus eurooppalaiseen graafiseen suunnitteluun on jollain aikavälillä varma jo siitäkin syystä, että Kiinassa on maailman kaikki raha. Tässä teoksessa tällaista vaikutusta voisi jo tulkita esiityvän ranskalaisen André Baldingerin julisteessa vuodelta 2006, jossa sanaryhmiä on rakennettu kiinalaisten kirjainmerkkien näköisiksi palikoiksi.
 

Vaikka juliste on koko historiansa ollut raja-alue, jossa kohtaavat taide ja kauppa, tekniikka ja viestintä, niin aika yksipuolisesti varsinkin lopussa tämä teos painottuu tekniikkaan. Kieltämättä vallitsevan ajan hengen mukaisesti. de Jong toteaa, että tietotekniikka, yhteiskunnan pluralistuminen ja globaali ideoiden vaihto ovat vaikuttaneet graafiseen suunnitteluun, ja näistä de Jongin mielestä mullistavimmin jatkuvasti muutuva tekniikka. Julisteen kuolemaa kuten kirjankin kuolemaa on povattu pitkään, mutta toistaiseksi niitä ei ole tapahtunut. Mutta juliste on hivuttautunut itseilmaisua kohti varsinkin, kun digitaalitekniikka tekee mahdolliseksi pienet painokset.
 

Koska käsillä olevan teoksen kuvamateriaali on massiivinen, jotkut muutkin kuin tekniset kehitystrendit pistävät silmään, ja niitä olisi kyllä voinut vähän analyseerata pitkällekin. Teoksessa todetaan kohtalaisen selvästi, että 60-ja 70-luvuilla jotkut alkoivat kyllästyä kansainväiseen tyyliin ja lähtivät puolalaisen Lenican ja amerikkalaisen Glaserin viitoittamalla tiellä art nouveaun kaarista päätyäkseen psykedelisen graafisen suunnittelun kautta ns. pullapiirustustyyliin. Art nouveaun kertaajia on mielestäni tässä kirjassa paljon. Esimerkiksi psykedelian edustajan Moscoson julisteita on enemmän kuin kaikissa muissa julisteen historian kirjoissa yhteensä, samoin kuin hänen koulukuntalaistensa. Pullapiirustuksesta olisi voinut kirjoittaa jotain. Pullapiirustus nimittäin näyttää jääneen koko 70-luvuksi vähän niin kuin äärikapitalismin tyyliksi, kun taas puolalaisen julisteen kehitys jatkoi pikemminkin vasemmalle kuin oikealle kallellaan olevassa eurooppalaisessa sfäärissä konstruktivismin ja ekspressionismin ihanteita yhdistävää Tomaszevskin linjaa.
 

Jonkun pitäsi ehkä vielä joskus saada aikaiseksi sellainen julisteen historia, jossa julisteita olisi luokiteltu käyttötarkoituksensa mukaan. Esim. tuotemarkkinoinnilliset ja kulttuuritapahtumat erikseen jne. Niissä näyttäisi kehitys olevan erilaista. Vaikka kaikessahan on myös poikeuksensa ja etuajassa esiintyvät edeltäjänsä. Vasta oikesataan tässä jättimäisessä kuva-aineistossa huomasin, miten hirveän edistyksellisiä valokuvan käytössä olivat Yusaku Kamekuran julisteet vuoden 1964 olympialaisiin. Niissä valokuvat olivat oikeastaan ensimmäisen kerran julisteissa sellaisinaan - ei osana photomontaasia, eivät poseerattuina potretteina, eivät typografian kanssa limittäin ja lomittain - vaan yksinkertaisesti vain hyvinä, korkeatasoisina valokuvina kansainvälisen tyylin jyhkeissä jännitteissä, typografia ja kuva integroituna samantasoisella eleganssilla.
 

Toinen silmäänpistävä trendi koskee aikaa jälkeen tuon edellämainitun, ja siitä ei ole tässä teoksessa oikeastaan kuin tekniikkaan ja yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen liittyviä pikkuisia lausuntoja. Allekirjoittaneesta näyttäisi, että 80-luvulla piti saada jotain uutta itua taas hommaan, ja niin palattiin vahteeksi kansainvälisen tyylin alkulähteille. Mutta kun kansainvälinen tyyli oli ollut selkeästi kaksiulotteista, nyt otettiin käyttöön kolmas ulottuvuus, jopa typografiassa. Tämän kolmannen ulottuvuuden käyttöä typografiassa esitellään tässä kirjassa toki, mutta sen loistavimmat edustajat puuttuvat, eli työpari Sokolos ja Wedell. He aloittivat ne juttunsa ennen kuin tietokoneet olivat tuleet graafiseen suunnitteluun, ja he askartelivat mielettömät typografiset julisteensa monimutkaisilla valokuvausjärjestelyillä.
 

He puuttuivat myös Hen kirjasta. Niin tästä kuin Hen kirjasta puuttu myös postmodernismin ihmelapsi, hänkin amerikkalainen eli April Geimas.
 

Syy näihin puutoksiin sekä siihen, että Milton Glaseriltä on vain yksi työ, lienee niin raadollinen kuin se, että amerikkalaiset halauavat aina rahaa, ja veikkaan, että niin tämä kuin Henkin kirja on pantu kasaan maksamalla mahdollisimman vähän tekijänoikeuskorvauksia, kavereiden kesken. Kuten jo alussa totesin, tämä on hyvin eurooppalainen kirja, ja eurooppalaiset graafiset suunnittelijat, nämä elämäntapaintiaanit, ovat heimo. Amerikkalaisilla ei ole tarvetta kuulua tähän heimoon. He ovat bisnesmiehiä eivätkä elämäntapaintiaaneja.
 

Minä olen henkilökohtaisesti ratkaissut ongelman niin, että jos joku amerikkalainen turisti esim. Helsingissä kysyy minulta tietä, neuvon väärin. Suosittelen tätä menettelyä muillekin, sillä se edistää maailmanrauhaa.
 

Graafinen sunnittelu on nykyisin surkeaa. Graafisen suunnittelun merkitys nähdään vähäisenä, ja minäkin päivittäin kuuntelen/lueskelen suunnitelmia, jotka eivät painotu viestinnällisiin sisältöihin vaan mediavalintoihin. Suunnittelu on nykyisin vain sitä, että päätetään tehdä esite, nettisaitti, ilmoitussarja…muttei sanaakaan siitä, mitä niillä halutaan sanoa. Tämä on amerikkalaista perintöä, alkujaan David Ogilvyn kynästä, joka siis kirjoitti, että ihmisille vain pitää asiallisesti tiedottaa riittävästi toistaen, mitä on tarjolla - sen kummemmitta kommervenkeitta, mieluiten pelkällä mahdollisimman tavanomaisella tekstillä.
 

Minusta viestinnällä kuten tavaroillakin voisi hyvin olla luonne. Sympaattinen luonne, joka tuo jotain mukavaa tähän insinöörien pilaamaan elämään. Tässä tietysti tulee mieleen, että justiinsa väitin Savignacin olevan yliarvostettu, ja Savignachan asiakseen pyrki lieventämään sotien jälkeistä ahdistusta 50-luvun kadunvarsilla. Sympaattisuus ei satu nyt olemaan muodikasta. Jossain on tehty sanaton sopimus antaa insinöörien pilata koko maailma ja pakottaa koko maailman väestö syömään masennuslääkkeitä, kun tätä insinöörien helvettiä ei kukaan muuten kestä.
 

Steve Jobs ehkä yritti tehdä tälle epäkohdalle jotain tietokoneiden suhteen. Toki hänkin oli pohjimmiltaan ylimielinen amerikkalainen paskiainen, mutta siitä huolimatta. Viestinnän suhteen olisi paljon tekemistä, jos vain jollain ihmeellisellä tavalla pääsisi iskemään insinöörien rintamaan edes pienen särön. Mutta miten sen teet, kun koko elämäsi viimeistä minuuttia myöten menee insinöörien väsäämien typerien koneiden näpelöimiseen eikä ajattelemiseen, edes elämiseen! jää aikaa. Me emme enää elä elämää, me elämme vain tekniikkaa tässä insinöörien vartioimassa globaalissa keskitysleirissä. (7.4.2012)