Diletantteja halveksitaan turhaan

Edward Tuftesta, mollaamisesta ja rehellisestä kritiikistä.

Jos kautta planeetan kysyisi graafisilta suunnittelijoilta, kuka heidän mielestään on maailman suurin pölvästi, saisi yksimieliseksi vastaukseksi, että Edward Tufte.

Jos sitten kysyisi, mitä vikaa hänessä on, graafikot nauraisivat iloisesti, eivätkä sanoisi mitään.

Graafiset suunnittelijat eivät halua vastata tähän kysymykseen - ilmaiseksi.

Nimittäin monet Tuften väitteet ovat oikeansuuntaisia, mutta oikeastaan juuri siksi niin hölmöjä. Graafinen suunnittelu kun on vähän niin kuin viulun soitto. Musiikista voi oppia jotain lukemalla kirjoja, ja Tufte on selvästi lukenut graafista suunnittelua käsitteleviä kirjoja, mutta oppiakseen soittamaan pitää myös treenata, ja sitä Tufte on tehnyt vähemmän, ja senkin vähän lähinnä 'korvakuulolta'. Hänen tekstinsä ovat vähän niin kuin kirjoitusta viulun soitosta, kun kirjoittaja ei ole koskaan nähnyt viulua, paitsi kuvassa, ja senkin vain niin sanoakseni selkäpuolelta.

Tuften väitteet ovat niin pielessä, etteivät ne herätä graafisissa suunnittelijoissa vaivautuneisuutta eivätkä raivoa kuten väitteet, jotka ovat vain vähän pielessä. Tufte kirjoittaa paikoin niin hassuja, että vilpittömästi huvittaa. Ja koska monet hyvin koulutetutkin ihmiset ylistävät Tuften näkemyksiä, se on tavallaan graafisille suunnittelijoille ammatillisesti merkittävä todiste siitä, että hyvin koulutetuille, arvostetuissa asemissa oleville ihmisillekin voidaan myydä huonoja autoja ja huonoa shampoota ihan niin kuin Seitsemän päivää -lehden lukijoillekin, kenties vain korkeampaan hintaa, jos kerran Tuftekin menee.

Tämä tuo mieleen yhden episodin takavuosilta, kun Tapio Martikainen käänsi suomeksi Pico della Mirandolan, 1400-luvulla eläneen humanistin, teoksen Ihmisen arvokkuudesta. Jupakan nosti Osmo Pekonen, eräs maamme kaikkien alojen asiantuntijoista, joka ilmoitti, ettei tällaisia historiallisia arvoteoksia saa suomennella kuka tahansa vaan pitää valita jokin parempien professorien neuvosto - johon hänen itsensä olisi ilmeisesti pitänyt itseoikeutetusti kuulua - joka sitten myöntäisi lupia näiden teosten kääntämiseen niiden arvolle sopiville oppineille.

En tiedä, keitä muita tähän parempien professorien neuvostoon olisi Pekosen lisäksi kuulunut, sillä aika monet 'paremmat professorit' sanoutuivat irti tästä Pekosen ajatuksesta ja puolustivat Martikaista. Minä en ole minkään alan professori, en edes huono, mutta kirjoitin minäkin johonkin lehteen, että paremmilla professoreilla olisi ollut 400 vuota aikaa kääntää se kirja, ja jos se ei ole heille kelvannut, niin Suomen kansa saa olla vain kiitollinen, että sen viimein teki Tapio Martikainen.

Graafisten suunnittelijoiden suhtautuminen Tufteen muistuttaa Pekosen suhtautumista Martikaiseen. Mikseivät graafiset suunnittelijat ole itse kirjoittaneet tällaisia kirjoja informaatiografiikasta, vaikka niille on selvästi kysyntää?

Vastaus: kukaan ei maksa siitä.

Tuftehan on väsännyt nämä kirjansa omia aikojaan. Hän on tehnyt päivätyönsä Yalen yliopiston politiikan, tilastotieteen ja tietojenkäsittelyn professorina. Hänellä ei ole minkäänlaista graafisen suunnittelun koulutusta eikä muutakaan asiaan liittyvää rehellistä käytännön työkokemusta, minkä hän itse ensimmäisenä myöntää. Esimerkiksi teoksen Beatiful Evidence johdannossa hän ilmoittaa tämän jopa eduksi, "because my work is blessedly free of clients, patronage, or employers". Kirjansa kuten edellä mainitun Beatiful Evidence ja vaikkapa teoksen The Visual Display of Quantitative Information hän on julkaissut itse.

Kirjat ovat kauniita. Ne on painettu kauniille päällystämättömälle paperille, kauttaaltaan, myös nelivärikuvat, joiden kohdalla päällystämätön paperi edellyttää vielä meidänkin kehittyneen painotekniikan päivinämme hyvää yhteispeliä kuvankäsittelijän ja painajan välille. Lisäksi kirjoissa on käytetty mahdottoman tiheää rasteria, niin tiheää, että sellaisella ei periaatteessa voi painaa päällystämättömälle paperille ollenkaan. Mutta vain mahdottomia asioita kannattaa tehdä, sitä mieltä minäkin olen.

Tässä toiminnassa hän seuraa suuren idolinsa Eric Gillin jälkiä. Eric Gill oli oleellinen hahmo Arts and Crafts Movementiin sisältyneessä private press -toiminnassa. Tufte jopa käyttää usein Eric Gillin vuonna 1927 leikkaamaa kirjainta Gill Sans esim. taulukoidensa sisäisissä teksteissä.

Vaikka joidenkin hiukan treenaamista vaativien asioiden ymmärtäminen on Tuftella vähän kesken, hän noudattaa kyllä hyvin kaikkia sellaisia typografian normeja, jotka voi oppia, kun vain kirjoista lukee. Hän on myös oppinut matkan varrella. Esimerkiksi tavutus liehuladonnassa on typografinen synti; aiemmissa teoksissa hän on jakanut sanoja liehuladelmissa, mutta tässä minulla olevassa Beautiful Evidence'in kolmannessa painoksessa vuodelta 2010 saa kyllä jo hakemalla hakea tavuviivoja liehurivien päistä. Eikä hän yhdistä keskitettyä ja epäsymmetristä ladontaa, mikä sekin on jalo typografinen hyve.

No mitä sitten ovat ne asiat, jotka ovat pielessä?

Kritiikki on mielenkiintoinen asia. Ennen, kun kirjoitin lehtiin, kirjoitin myös ns. negatiivista kritiikkiä. Kerroin, mikä minusta oli vähemmän onnistunutta ja miksi mielestäni oli niin. Pidin sitä hyödyllisenä toimintana, en ehkä niinkään arvioitavan kirjan kirjoittajan kannalta vaan niiden muiden, jotka kenties ovat kirjoittamassa itse samoista aiheista ja jotka saattoivat ottaa ne yksityiskohdat sitten huomioon omissa töissään.

Joskus olen tätä blogia kirjoittaessani ajatellut, että pitäisikö kirjoittaa jostain kirjasta, vaikka se on ollut huono. Olen päättänyt, että ei, koska se on sen verran arvokasta tietoa, että siitä pitäisi maksaa minulle. Kun kirjoitin lehtiin, lehdet maksoivat.

Ns. negatiivinen kritiikki ja mollaaminen ovat eri asioita. Katson Osmo Pekosen syyllistyneen mollaamiseen, kun hän nuiji muusiksi Tapio Martikaisen, semminkin kun hänen 'kritiikkinsä' ei kohdistunut niinkään Martikaisen kääntämään kirjaan vaan pikemminkin Martikaiseen itseensä eli siihen, että Martikainen oli rohjennut kääntää copy rightien ulkopuolella olevan teoksen kysymättä Pekoselta lupaa.

Negatiivinen kritiikki puolestaan kohdistuu asioihin, jotka kritisoijaa vilpittömästi kiinnostavat. Olen viime päivinä puuttunut muutamaan kertaan Anto Leikolan Nurmisen Säätiölle tekemään kirjaan ja sen Maria Sibylla Merian-osuuteen. Olen puuttunut siihen, että Leikolan käyttämä Nurmisen Säätiön ilmisesti omistama teos ei ole ollut alkuperäinen Merianin itsensä julkaisema teos, ja että siinä on kuvia, jotka eivät ole Merianin ollenkaan, vaikka Leikola ja kumppanit niin väittävät; ja ennen kaikkea minua on kiinnostanut yksi tarantellakuva, joka on tuossa Nurmisen Säätiön omistamassa vuoden 1726 laitoksessa väärin päin ja joka on painettu myös tuohon Leikolan kirjoittamaan Norsusta nautilukseen teokseen. Minua kiinnostaa tavattomasti, miten näin on päässyt käymään - Merianin nimiin on jo 1700-luvulla pantu kuvia, jotka eivät ole hänen, ja hänen kuviaan on käännelty peilikuvikseen.

Peilikuvaksi kääntämisessä oli tuohon aikaan teknisiäkin ongelmia (saattaapa olla, että moraalisia ei ollut ollenkaan). Mielestäni sitä ei noihin aikoihin voinut tehdä kuin piirtämällä uudelleen siten, että otti laatasta vedokse, vedosti tästä vedoksesta ikään kuin haamukuvan kuparilevylle ja kaiversi sen mukaan uuden laatan, jolloin kuva siis kääntyi peilikuvaksi alkuperäisteoksen painettuun kuvaan nähden. Tai sitten vedos levylle on otettu jotenkin ensimmäisen painoksen painetusta kuvasta. Itse ehkä olisin yrittänyt jälkimmäistä ja yrittänyt saada painetun kuvan alkujaan rasvaisen painovärin uudelleen kosteaksi eli tarttuvaksi öljyämällä.

Yhtä kaikki, jotain tällaista on tehty kuvalle, jossa tarantella pistelee poskensa kolibria. Ja Toddin Merian-kirjasta satuin lukemaan, että tarantellakuvasta on jopa sellainenkin versio, jossa hämähäkin syömällä kolibrilla on nokka auki, kun se alkuperäisessä on kiinni. Tällaista en kylläkään ole itse nähnyt missään.

Olisiko käynyt niin, että alkuperäinen laatta on kadonnut jossain välissä? Varastettu? Myyty? Tuhoutunut?

Oikea kritiikki perustuu mielestäni tällaisiin asioihin. Asioihin, joita kirjan kirjoittaja ei ole tullut ajatelleeksi, ja joita seuraavat aiheesta kirjoittajat sitten voivat  selvittää.

Tämä tarantellajuttu on sellainen, ettei siitä kukaan minulle maksaisi missään tapauksessa, joten kirjoitin siitä blogille. Koko asia kiinnostaa minun lisäksen tässä maailmassa tasan yhtä henkilöä, ja tiedän hänet nimeltä - Kim Todd. Eikä hän edes osaa suomea.

Mutta Tuften epäselvyyksien selvittämisestä minulle pitäisi kyllä sitten maksaa. Aihepiiri, josta hän tekee kirjojaan, kiinnostaa oppineita suuresti, mutta Tufte ei ole kirjojensa alan asiantuntija. Joten tässä olisi nyt todelliselle asiantuntijalle sauma.

Mutta se palkka siitä…

Tiedon määrä maailmassa on lisääntynyt huikeaa vauhtia. Sitä kokoillaan vapaaehtoisvoimin yleistajuisiksi paketeiksi vaikkapa nyt Wikipediaan. Ongelma ei enää olekaan tiedon saatavuudessa vaan sen sirpaloitumisessa, ja informaatiografiikka, isojen tietomäärien survominen helposti omaksuttaviin visuaalisiin muotoihin, voisi olla maailmanmenon kannalta järkevää toimintaa. Olen kuullut luotettavasta lähteestä, että kirjastoihin tulee solkenaan sellaisia toimeksiantoja kuin että selvittäkää meille kaikki saatavilla oleva tieto vaikkapa aiheesta geenimanipulaatio.

Onkohan asiaan liittyvää koulutusta olemassa? Sellaista kannattaisi ehkä järjestää. Jos joku taho olisi kiinnostunut ottamaan asian hoitoonsa, minä voisin olla kiinnostunut opettajan tai projektipäällikön pestistä.

Olen viettämässä viikonloppua sorvin ääressä Pohjanmaalla, ja eilen kävin lauantai-illan ratoksi läpi erilaisia blogeja pohtiessani, miksi ihmeessä minä blogiani kirjoitan. Poliitikoilla on selvä syy blogiensa kirjoittamiseen. He selvittävät blogeissaan päämääriään ja edistävät asiaansa ja uraansa.

Muiden kuin poliitikkojen blogeissa oli usein eräs piirre: kirjoittajilla on persoonallisuudenkehityksen häiriö, paisunut ego. Itse asiassa ainoa poikkeus tästä säännöstä taitaa olla paremman puoliskoni blogi.

Jos pitäisi nimetä jokin ihmistyyppi, joka saa minut epätoivoiseksi maailman tulevaisuuden suhteen, niin se on moralistit. Useimmat blogistit ovat moralisteja. Näiden ihmisten mukaan heillä - siis jokaisella erikseen - on yksinoikeus oikean ja väärän määrittelyyn. Kaikkia heitä on myös heidän omasta mielestään potkittu päähän, ja heidän viestinsä tuntuukin olevan, että maailman pitää nyt alistua heidän oikeaansa ja vääräänsä, sillä sitten he antavat maailmalle anteeksi, että se potki heitä päähän.

Todella vaarallisia tyyppejä.

Koska en halua kuulua tuollaisiin ihmisiin, taidan ruveta lopettelemaan tätä bloginpitoa. Itse asiassa aika monet eilen läpikäymistäni ympäri maailmaa pidetyistä blogeista oli tosiasiassa aivan hiljan lopetettuja, eli blogien pito on jäänyt pois muodista, minkä kyllä ymmärrän. Mutta olen maksanut tämän blogini paikan web hotellissa tälle vuodelle, joten ehkäpä kirjoittelen tästäkin eteen päin vielä vajaan vuoden. Mutta tähän vuoteen tämä sitten loppuu.

Muutenkin pitänee suorittaa elämäntavan muutoksia. Kuten sanottua, työsopimukseni on jälleen loppumassa, eli pitää löytää muuta puuhaa.

Minulla on ikävä taipumus ajautua aina hommiin, jossa joudun komentelemaan muita. Se on alkanut kyllästyttää minua. Komenteleminen on aika raskasta, jos saa sanoa. Hitsi kun pääsisi vaihteeksi suorittavan tason töihin! Olen myös ajatellut ryhtyä puutarhuriksi. Kasvit lienevät aika helppoja paimennettavia, sillä ne eivät juurikaan liiku, ja muutenkin niiden käyttäytymisen vaihtoehdot ovat melko ennustettavia. Niinpä ostinkin eilen jo valmiiksi tomaatin siemeniä.

Yhdellä eilen vierailemallani blogilla oli linkki 'persoonallisuustestiin', jossa määriteltiin, mitä koirarotua edustat. Tein testin, ja tulokseksi tuli border collie. Tieto masensi minua. Border collie on tietääkseni paimenkoira. Minä en jaksa enää paimentamista! Sopiviksi ammateiksi border collie -tyypeille tarjottiin toimitusjohtajaa (CEO), pankkiiria, johtajaa (Manager) ja - tämä viimeisin oli kyllä aika hyvä - astronauttia. Muita border collieita minun lisäkseni kuulema ovat esim. Bill Gates.

Mutta kun minä en ole edes Microsoft-ihmisiä vaan Apple-uskovainen. (10.3.2013)