Duchamp jos vain kuin

Naumann, Francis & Tancock, John. Duchamp and/or/in China. Kiina 2014.

Duchamp, Marcel. The portable museum. Inventory of an Edition by Ecke Bonk. Saksa 1989

Man Ray Photographe. Sers, Philippe, ed. Pariisi 1982.

Olen vihdoin ja viimein saanut luetuksi syksyllä 2014 Nanjingin Libraire Avant-Gardesta ostamani Francis Naumannin ja John Tancockin teoksen Duchamp and/or/in China.

Olen esitellyt kirjan ulkonäköä pintapuolisesti tällä blogilla ennenkin, mutta nyt siitä voisi puhua enemmänkin. Kirjahan on erikoinen. Se lienee vetäisty kansia lukuunottamatta digitaalipainosta. Jopa kirjan syrjien väri vaikuttaa kiiltävyyttään jotenkin kuin olisi digitaalipainosta kotoisin, mutta en vain ymmärrä, miten se voisi olla. Yleensähän kirjan syrjien väri on hyvin matta. Kirjassa on sulkijamekanismina punainen kuminauha, ja kannet ovat punaista nahkamartioitua paksua kartonkia. Kijra ei kuitenkaan ole liimaselkäinen, vaan irtoselkämäisessä selässä on jopa punaiset kapiteelinauhatkin.

Kirjassa on erikoinen taitto. Aukeamien rakenteen on sanellut se, että teksti on sekä kiinaksi että englanniksi, ja kieliä erottaa läpi aukeaman kulkeva ohut punainen viiva. Sivumerot ovat vinossa. Valitettavaasti viitteet sivunumeroihin eivät aina pidä kutiaan, mutta kyllä tämän lukemisesta selviää, vaikka se pitääkin suorittaa vähän tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Osiot nimittäin alkavat alkupuolesta kirjaa, mutta niitä pitää jatkaa loppupuolesta. Tämä on osoitettu kirjan syrässä kuvassa näkyvällä tavalla, eli kun on lukenut etukannesta laskien ensimmäisen punaisella merkityn pätkän, pitää siirtyä lukemaan takakannesta laskien toiseksi viimeistä. Ohjeet on annettu kyllä osioiden lopussa ja alussa numeroinakin, mutta kuten sanottua, nämä numerot eivät pidä kutiaan, mikä on kiinalainen erityispiirre. Tuo syrjän jaksotus syntyy siten, että aukeaman oikenpuoleisille sivuille on panettu kapea rantu punaista.

Kun kirjaa taivuttaa toiseen suuntaan, tulee näkyviin samalla tekniikalla toteutettuna Duchampin omatekeämä profiilikuva.

 

 

 

 

 

 

 



Tämä sama, joka on toteutettuna erääseen serigrafiaan/näyttelyjulisteeseen, joka näkyy oheisessa kuvassa, josta näkyy myös taiton rakenne.

 

 

 



Naumannin ja Tancockin kirjan nimi Duchamp and/or/in China, etenkin sen and/or/in -osa tulee Duchampin sanottakoon nyt kolmanneksi merkittävimmästä teoksesta joka on myös hänen taiteilijaomaelämäkertansa. Siihen hän on tekijäksi merkinnyt de ou par MARCEL DUCHAMP ou RROSE SÉLAVY. Tämä tekijan nimi näkyisi oheisen kuvan takimmaisen kirjan isosta kuvasta, puisen tukirakenteen kolmion keskeltä, jos näkyisi... Tämä teos on kuuluisa La Boîte-en-Valise, suomeksi 'loota salkussa', ja kaikki mainitun teoksen 300 painoksen eksemplaaria tunnetaan tällä nimellä, vaikka kaikkiin ei kuulu salkua vaan pelkkä laatikko. Laatikot salkkuineen tai ilman sisältävät aina joukon Duchampin teosten jonkinlaisia kopioita. Kokoonpano ja kopioiden laji siis vaihtelee jonkin verran. Esimerkiksi joissain Lähteen pisuaari on painettuna valokuvana, joissain posliinisena pienoismallina ja joissain kipsisenä.

Boîte-en Valise'eista puhuessaan Naumann ja Tancock viittavat raskaasti Ecke Bonkin inventaariin näistä, ja tämä teos on on siis tuo kuvan takimmainen kirja, Bonkin Marcel Duchamp, The portable museum, jonka satun itse omistamaan. Olen ostanut sen vuonna 1989, jolloin olin kyllä jo kuukausipalkkaa nauttiva kansalainen, mutta vielä tänäkin päivänä huikaisee kirjan suojapaperissa oleva Akateemisen kirjakaupan hintalappu numeroin 585 markkaa. Se kuitenkin kuvastaa sitä, miten tärkeä heppu Duchamp oli elämässäni. Ja tärkeyshän piili siinä onnettomassa 80-luvun ilmiössä nimeltä uusekspressionismi. Kerrassaan sietämätön taiteen suunta, jota oli vain pakko kestää, sillä sitä tekivät kuohukermaperheiden tytöt ja sitä ostivat 80-luvun supernousukauden uusrikkaat. Kontrasti alkuperäiseen, 1900-luvun alun ekspressionismiin vahvasti vasemmistolaisine vaikuttimineen ei olisi voinut olla suurempi. Tämä samainen rikkaiden perheiden tyttärien ja rikaiden pelleiksi ajautuneiden  narkomaanipoikien harjoittama 'rahanpolttoekspresionismi' ärsytti myös Kiinan tuolloin vielä tulevaa suurnimeä Ai Weiweitä, ja niinpä hän päätyi ottamaan Duchampin esikuvakseen.

Vaihtoehtoiseksi tekijäksi Duchamp on maininnut Boîte-en-Valise'ille Rrose Sèlavy'n, feminiinisen alteregonsa. Tästä dobbelgängeristä on useita hypoteeseja, mutta tässä Naumanin ja Tancockin teoksessa esitetään minulle aivan uusi sellainen, nimittäin, että kun Duchampia oli alkanut hotsittaa vaihtaa identiteettinsä, hän olisi kuulemma aikonut aluksi vaihtaa uskontonsa, ilmeiseksti juutalaisuudeksi – hänellä oli tuolloin hyvä kaveri, Amerikasta Pariisiin ajautunut, venäjänjuutalaista syntyperää ollut Man Ray (1890-1976) – mutta hän oli sitten tullut siihe tulokseen, että oli helpompaa vaihtaa sukupuolensa. Tunnetuin valokuva Duchampista Rrose Sélavynä on Man Rayn ottama, ja se näkyy oheisessä kuvassa, toisessa isossa kirjassa, oikealla. Vasemmanpuoleinenkin kuva po. kirjassa esittää tosin Duchampia... Tämä kirja, Philippe Sersin Man Ray Photographe, löytyy myös omasta hyllystäni, ostettuna opintotuella; hintalappua ei tässä enää ole, mutta teos oli ehdottomasti liian kallis minulle, mutta kun oli tärkeä kirja niin minkäs teet.

Olen samaa mieltä Naumannin ja Tancockin kanssa siitä, että Duchampin (1887-1968) merkittävin keksintö on readymade'it, eli valmiit, teollisesti tuotetut esineet, jotka hän kuittasi omiin nimiinsä signeeraamalla ne, ja tärkein näistä on minunkin mielestäni pisuaari eli Lähde, jonka hän signeerasi pseudonyymillä R. Mutt ja esitteli New Yorkissa näyttelyssä vuonna 1917. Tämä oli kuitenkin jo järjestykseessä kolmas Duchampin readymade. Aiemmat olivat Polkypyörän rengas ja Pulloteline, mutta ne olivat olleet vain läheisen ystäväpiirin tiedossa eivätkä  julkisesti esillä.

 

Keksintö oli valtava ja niin oli sitä seurannut kohukin, sillä kuten virallinen selitys kuuluu, näillä teoksillaan Duchamp asetti kyseenalaiseksi vanhan määritelmän taiteesta ylipäätään ja etenkin käsityksen teoksien luonteesta ainutlaatuisina ja nerollisina taideluomina. Ne romahduttivat taideteokset alas korvaamattomuuden jalustalta; tässä Naumannin ja Tancockin erinomaisessa kirjassa kerrotaan juttu siitä, miten alkuperäinen Pulloteline oli kadonnut ja piti saada uusi, että siitä voitiin ottaa valokuva painatettavaksi Boîte-en-Valise'eihin. Duchamp soitti ystävälleen Man Raylle Pariisiin, käski tämän ostaa samalaisen pullotelineen tavaratalosta ja ottaa kuvan dokumentiksi mainitusta kuuluisasta Pullotelineestä.

Itse en pidä asiaa aivan näin yksinkertaisena, mutta minä nyt olenkin liian monimutkainen tyyppi. Oletan, että readymade'it liittyivät siihen, miten vuosisadan vaihteessa tavarat alkoivat saada merkkitavaraluonnetta. Mainonnan historian oppikirjoissa väitetään, että brändit olisivat syntyneet siten, että tavaroihin alettiin liittää vanhojen karjanomistajan merkkien tapaan merkkejä. Uskoo ken haluaa. Selitys on aivan epälooginen, sillä miksi kukaan halauisi jonkun toisen tagillä merkityn lehmän? Sitä paitsi merkkituotteet ilmaantuivat ensimmäiseksi sellaisiin tuoteryhmiin, jotka eivät olleet edes tälla tavalla merkittävissä, sellaisiin bulkkituotteisiin kuin pesuaineet ja jauhot. Itse arvelen, että valmistajat merkitsivät itsensä pakkauksiinsa signeerauksilla, eivät karjatageillä, eli he toimivat kuin taiteilijat. Ja ihmisethän haluavat ostaa taiteilijan merkitsemiä tuotteita. Jos he ostavat toisen tagillä merkityn lehmän, he pikemminkin haluavat mitä pikimmin korvata tuon vanhan tagin omallaan, ja näinhän ei toimita merkkituotteiden kanssa. Päinvastoin brändin haltijan merkin nimeomaan halautaan näkyvän, vaikka omistaja on vaihtunut – samaan tapaan kun taiteilijan signeerauksen halutaan pysyvän omistajaa vaihtaneessa taideteoksessa.

Duchamp nyt sitten alkoi merkkailla signeeraten kaikenlaista bulkkimaista rojua omalla signeerauksellaan taideteoksiksi samalla tapaa kuin bulkkituotteiden myyjät merkitsivät omia tuotteitaan tuotemerkeillä. Tämä on mielestäni se Duchampin varsinainen keksintö. Ja tästä syystä hänen omat readymade-teoksensa olivat hänen omastakin mielestään korvattavissa, ja niistä saattoi tehdä salkullisittain pieniä kopioita ja reproduktioita myytäväksi edelleen taideteoksina, suorastaan taidekokoelmina.

Mielestäni Duchampin tuotanto sisältää jopa viitteen siihen, missä vaiheessa kehitys tähän suuntaan on lähtenyt historiassa liikkeelle. Vinkki sijaitsee vuodelta 1919 peräisin olevassa teoksessa, jonka yksi osa on painokuva Leonardon Monalisasta. Siihen Duchampe on piirtänyt viikset, signeerannut itselleen ja varustanut lapulla, jossa on työn nimi L.H.O.O.Q. Kun kirjaimet lukee ranskaksi ääneen, saa lauseen, joka tarkoittaa, että 'hänellä on kuuma perse'. Tätä ei olisi ollut mahdollista tehdä naista esittävälle maalaukselle, joka on peräisin ajalta ennen Monalisaa (1500-luku), sillä sitä vanhemmat naisia esittävät kuvat olivat Neitsyt Maarioita tai muita Raamatun naisia. Eli kyse on ajasta, jolloin kulttuuri erosi kultista eli syntyi maallinen taide.

Pisuaari on häirinnyt monia, ja kirjassa kerrotaan parikin tapausta, kuinka kiinalaistaiteilijat ovat pyrkineet käyttämään näyttelyissä esillä olleita Duchampin teoksia niiden niin sanotusti alkuperäisessä tarkoituksessa.

Duchampin tärkein teos on siis Lähde eli tuo R. Mutt -nimellä signeerattu pisuaari. Kolmanneksi tärkein on minun mielestäni Boîte-en-Valise kokonaisuudessaan eli koko 300 kopion satsina, sillä se sisältää ajatuksen, että teosten kopiot ovat vähintään yhtä arvokkaita jopa pelkkinä reproduktioina kuin alkuperäiset teokset, ja itse asiassa jopa arvokaampia, koskapa sisältävät juuri tämän väitteen.

Toiseksi tärkein Duchampin teoksista on täysin järjetön teos nimeltä La mariée mise à nu par ses célibataires, même, ja kuten Duchampilla yleensäkin, tässäkin tapauksessa teoksen nimi on melkeinpä tärkeämpi kuin itse teos. Nimi merkitsee suurin piirtein että 'peräkammarin poikiensa alastomaksi riisuma morsian, jopa'. Käännökseni eroaa hukan virallisesta, mutta pidän omaa suomennostani oikeampana niin kuin kaikki muutkin pitävät omia suomennoksiaan muita parempina. Tästä Naumannin ja Tancockin erinomaisesta kirjasta opin, että teoksen innoittajana olisi ollut Ranskan maaseudulla markkinoilla pelattu peli, jossa heitellään voiton toivossa palloilla hahmoja, joista yksi on morsian, ja tosiaan, tämän myös Suureksi lasiksi kutsutun kaksiosaisen työn yläosa kuulemma edustaa morsianta ja alaosa, skarpeista, geometrisistä, härvelimäisistä muodoista koostuva alaosa noita peräkammarinpoikia. Sain myös tietää, että teoksen nimellä olisi yhteys Duchampin etunimeen: MAR[iée] = morsian/CEL[ibataires] = vanhapoika. Ja androgynia kiinnosti Duchampia. Hänhän piti kiinteitä identiteettejä yliarvostettuina muutenkin. Merkitseväthän identiteetit ihmisen määrittämistä pysyväksi, muutumiskyvyttömäksi tavaraksi.

Pysyvä identiteetti on inhimillisesti katsoen kestämätön ajatus. Sitä mieltä minä olen, ja sitä varten Duchamp on ollut mielitaiteilijani ja olen ostanut kaikki, mitä merkillisimmän hintaisetkin, kirjat joita häneen liittyen vain on ollut saatavilla. On suuri vahinko ja harmin aihe, että vaikka olin ostanut tämän Naumannin Ja Tancockin kirjan jo syksyllä 2014, en ollut lukenut sitä ennen kesää 2015 ja muistuttanut itseäni tästä suuresta identiteettioivalluksesta. Ehkä olisin tämän luettuani osannut sanoa veljelleni selvemmin, ettei hänen tarvitse pysyä niitattuna siihen, mihin viheliäisen avioliittonsa aikana oli niitatuksi tullut. Ja tämä tosiaankin on minun mielestäni yksi aspekti readymade'in ideassa. Analogia sille, että ihmisetkin pyritään näkemään valmiiksi tehtyinä kuin pisuaarit, kun ne on muoteistaan valettuina esiin pullahtaneet. Virallisen käsityksen mukaan ihminen ei voi muuta tehdä kuin olla se, mitä odotetaan, ja signeerailla sitä sun tätä siellä sun täällä.

Jos on hieno tämä Naumannin ja Tancockin kirja, niin on Bonkin Duchamp-kirjakin. Boîte-en-Valise'it on esitelty seikkaperäisesti, mukana on haastattelunpätkiä, luonnoksia teosten eri versiosta… Ja kuten yllä olevassa kuvassa, laatikon puurakenteiden esittelykin. Mustavalkokuvat tosin on painettu päällystämättömälle paperilleen vain mustalla, mikä merkitsee, että ne ovat vähän harmaita… Seassa olevat nelivärikuvat ovat sitten skarpimpia, mutta onhan väriäkin neljä kerrosta. Lopussa on sileämmälle paperille totetutettuna muutaman sivun verran merkittävämpää materiaalia, kuten esimerkit kaikista laatikoiden sarjoista, joita on yhteensä seitsemän. Tämä luokittelukin seitsemään sarjaan on siis Bonkin.

Sersin Man Ray-kirja edusti aikanaan parasta mahdollista mustavalkokuvien painotekiniikkaa. Kuvat on painettu duo tone -tekniikalla eli kahdella värillä. Melkeinpä kiinnostavampia kuin 'valokuva-valokuvat' ovat potretit Man Rayn ja Duchampin kaveripiiristä, tyypeistä kuten Antonin Artaud, Kurt Schwitters ja André Breton. Ja Tristan Tzara, Jean Cocteau ja Hans Arp

Olipas tämä kirjanluku oheismateriaalin tutkimisineen varsinainen paluu nuoruuteen… Paljon on muuttunut sitten sen nuoruuden. Kaikkein yllättävintä on ollut veljeni itsemurha.

Sattuma… Bonkin kirjassa on yksi kohta, jossa hän puhuu Duchampin suhteesta sattumaan sanoen, että Duchampin teoksissa on 'sattuma purkitettuna'. Duchamp on kuulemma myös joskus sanonut, että "Tämä uhka pysyy paikoillaan vernissalla". Näinhän se on. Sattumaa ei voi purkittaa, eikä mikään uhka pysy paikoillaan vernissalla. Ja kaikki, jotka jotain muuta kuvittelevat, ovat yksikertaisesti tyhmiä. (12.9.2016)