Taideteos<>monumentti?

Edsel, Robert M. & Witter, Bret. Monuments Men, historian suurin taideryöstö. EU 2014.

Tämä on aivan höperö kirja, tämä Robert M. Edselin ja Bret Witterin Monuments men. Kirja kertoo siitä, miten natsit olivat piilotelleet Euroopan taideeaarteet - lähinnä eri kaivoksini - ja miten liittoutuneet amerikkalais-brittiläisin voimin ne pelastivat paitsi takaisin alkuperäisille omistajilleen myös joutumasta Neuvostolliiton käsiin. Kirja on tarpeettoman paksu, mutta Amerikassa kaiken pitää olla isoa. Olisi pitänyt toimittaa… Ja teksti on luonteeltaan niin amerikkalaista, ettei euroopaplainen tätä kertakaikkiaan kestä. Joistain kohden on vaikea sanoa, onko virheellinen ilmaus johtunut alkuperäistekstin vai suomentajien asiantuntemattomuudesta. Esim. tässä väitetään, että vanhoja kirjoja oltaisiin kirjoitettu käsin kaunokirjoituksella, mikä on oudosti sanottu, jos on haluttu antaa ymmärtää, että Monumentti miehet olivat jonkinlaisia asiantuntijoita pelastamiensa objektien edustamilla aloilla. Mutta sinnittelin tämän mökillä kuitenkin loppuun.

Silmäänpistävää tässä oli, että taideteokset nähtiin kansallisaarteina, kansallisen identiteetin tukipylväinä, ei jotain sisältöä kantavina viesteinä. Toinen järkyttävä seikka oli lausunto eräästä löydöstä: "[---] mestariteoksia on uusien töiden rinalla […]". Taideteos ei siis voi olla mestariteos, jos se on uusi? Lausunto oltiin pantu taidehistorian asiantuntijan suuhun.

Tämä jotenkin korreloi sen Hermitage Magazinessa kerrotun museoihmisten havainnon kanssa, että yleisö ei katso taidemuseoissa teoksia lainkaan vaan lukevat vain niitä koskevat tekstit, eli sen määritelmän, jonka mukaan vieressä oleva teos on merkittävä. Kun tämä tieto on tekstilapusta saatu, on se ja sama, mita teos itse sanoo. Tästä syystä po. jutun kirjoittaja toivoi, että voisi esitellä museokokoelmia ilman minkäänlaisia tekstejä. Olen samaa mieltä tuon kirjoittajan, Mikhail Piotrovskyn, kanssa.

Jään jännittyneenä odottamaan, miten taiteen, sen 'kansallaistamisen' ja museoimisen käy jatkossa. Nykytaiteessa suurinta huomiota saavat teokset, jotka ovat valtavia lähinnä installaatioiksi tai tilateoksiksi luokiteltavia kokonaisuuksia. Toki on jo käynyt yleiseksi konstruoida vanhoja vaikkapa 60-luvun lopun installaatioita uudelleen näyttelyihin.

Taidetta pidetään usein jonain, jonka taiteilija on tuottanut jotenkin hyvä hyvyyttään ihmiskunnan iloksi. Tosiasiassa ainakin kuvataiteen puolella 'mestariteoksiksi' luokitellut vanhan taiteen tuotokset on tehty isosta rahasta. Ne ovat siis olleet tilaustöitä, milloin kenekin kunniaksi tehtyjä, ts. jotain, mikä meidän aikoinamme määritellään yrityskuvagrafiikaksi. Ensimmäisiä, jotka maalasivat huvikseen ja vasta sitten ryhtyivät katsomaan, josko joku ostaisi, mitä tuli maalattua, olivat varmaan impressionistit ja ekspressionistit 1800-luvun lopussa, ja varsinainen tapa tällaisesta itseilmaisusta tuli modernismin myötä. Esimerkiksi köyhänä kuollut Rembrandtkin oli vauras parhaimpina vuosinaan, joskin oli myös tuhlari, mikä koitui hänen tuhokseen. Jonkinlaisen poikkeuksen taitaa muodostaa Vermeer, joka ei ollut rikas ikinä ja maalasi silkasta maalaamisen ilosta jo 1600-luvulla.

Pidän hiukan epäoikeudenmukaisena sitä, että taiteilijan töistään aletaan maksaa reippaasti rahaa vasta hänen kuoltuaan. Taiteilija ei tietenkään hyödy näistä rahoista enää mitään, jotan kuolleiden taiteilijoiden teoksilla kauppaa tekevä taidebisneksen osa syyllistyy mielestäni hirvittävään vainajien riistoon. Mutta kuten sanottua, vanhojen 'mestariteosten' tekijät eivät olleet mitään itsensäilmaisijoita vaan olivat tehneet teoksensa tilauksesta ja käypää maksua vastaan.

Eli käsillä olevan kirjan synnit ovat amerikkalaisuus ja vastenmelinen, joskin kaiketi yleinen, käsitys taiteesta. (13.8.2014)