Erarta

Pietarissa on

jo kolmatta vuotta yksityinen nykytaiteen museo.

Kävimme jälleen Pietarissa. Jo toisen kerran. Viime kesänä kävimme siellä todella pikaisesti, ja tämäkin reissu oli pikainen, muttei aivan yhtä pikainen. Liian pikainen silti. Ennen Pietaria olimme kyllä käyneet Leningradissa…

Eräs uusi tuttavuus oli yksityinen, syksyllä 2010 perustettu taidekeskus Erarta. Paikka sijaitsee Vasilin saaren lähes länsikärjessä rakennuksessa, josta ei oikein osaa sanoa, onko se empireä vai neuvostoarkkitehtuuria, mutta se sopii vain firman tyyliin. Näyttelytiloja on monessa kerroksessa, joten aikaa Erartassa kuluu, jos ottaa asian asiakseen. Mekin jouduimme palaamaan paikalle toiste.

Erarta on paitsi venäläisen nykytaiteen museo myös Lontooseen, New Yorkiin, Pariisiin ja Honkongiin levittäytynyt galleriaverkosto. Sen on perustanut yksityinen henkilö, jonka nimeä ei ole esitteessä enkä typeryyttäni kirjoittanut sitä ylös, kun keskustelin Eratan kainsianvälisiä asioita hoitavan tyttösen kanssa. Juttelin nimittäin tyttösen kanssa aika varhaisessa vaiheessa kierrosta, enkä arvannut, että kiinnostuisin hankkeesta siinä määrin kuin sitten tapahtui. Erarta ei siis nauti minkänlaista yhteiskunnan tukea. Siispä sillä on paljon vapautta, mutta on sen perustaminen rahaakin vaatinut. En kysynyt, mistä rahat ovat peräsiin, mutta - no, kyseessä on Venäjä...

Samaiselta tyttöseltä ovat, muuten, myös luvat tuonnempana tulevien kuvien käyttöön blogillani. Sillä enismmäinen asia, jonka po. tyttösen kanssa otin puheeksi, oli valokuvaamispolitiikka. Erartassa nimittäin saa kuvata niin paljon kuin hotsittaa, siihen oikein kehotetaan. Tällä tavoin kuvat nimittäin leviävät maailman ääriin, kun ihmiset jakelevat nitä sosiaalisessa mediassa, ja mistäpä muualta tänä nimenomaisena aikana parempaa ja täysin ilmaista mainontaa saisi.

Erarta kopio kokoelmiensa kuvia aivan itsekin, eli sieltä voi tilata korkeatasoisia taideprinttejä mihin kokoon itse kukin sattuu haluamaan, vaikka seinän kokoisena.

Kansainvälisiä asioita hoiteleva tyttönen kertoi, että he pyrkivät olemaan mahdollisimman avoin laitos ihmiset suuntaan. Ei vain taidetta harrastavan eliitin. Kuulema heillä pidetään esimerkiksi paljon häitä. Ihmiset järjestävät pippalonsa taidemuseon hulppeisiin tiloihin, ja meidänkin siellä oleessamme oltiin pystyttämässä äänentoistolaitteita erääseen tilaan, mistä seurasi, että joidenkin teosten katsomista haittasivat krussipalkit. Mutta kuten mainittu tyttökin totesi, heillä ei hirveästi käy museo- ja näyttelyvieraita, joten suuremman kohtaamispinnan taide saa näissä bileissä kuin pellkkien näyttelyvieraiden varassa.

Krussipalkkien lomasta pilkottavat Alexey Chizhovin ja Dimitry Gretskyn (oik.) työt. Jälikimmäisen fotorealistisia töitä on esillä muuallakin kokoelmassa, esimerkiksi eräs työ Garbage-sarjasta, joka sarja on kansainväliselle taideyleisölle muutenkin tuttu.

Muita venäläisen nykytaiteen popularisoinnin hankkeita ovat esimerkiksi englanti-illat, joina Erartassa keskustellaan nykytaiteesta vain englannin kieltä käyttäen. Kirjojakin, sangen edullisia, on julkaistu, mutta vain yksi oli englanniksi, mutta olettaisin, että tilanne korjaantuu. En ostanut sitä kirjaa, sillä siinä ei sattunut olemaan meikäläisen lemppariteoksia, mutta ostimme pari venäjänkielistä, joissa oli sopivampi kuvitus. Henkilökunta, joka on erittäin nuorta, puhuu kuitenkin hyvää englantia, mikä tietysti jo sekin edistää venäläisen nykytaiteen tuntemusta kansainvälisesti.

Entäs sitten se nykytaide? Venäläinen taidehan on nähnyt kaksi giganttista piikkiä historansa aikana. Ensimmäinen oli venäläinen realismi 1800-luvun lopussa ja toinen oli välittömästi vallankumouksen jälkeen, kun venäläisen avantgarden Tatlinit, Kandinskyt, Malevitsit sun muut lyhyen periodin aikana pyrkivät luomaan aivan uutta taidetta aivan uudelle ja ennennäkemättömälle neuvostoihmiselle. Vaikka kuvat ovat totisetsti eri näköisiä näinä kausina, ne ovat oikeastaan toistensa jatkumoa, sillä realistitkin olivat suuria kapinallisia ja marssivat ulos Taideakatemiasta tuohtuneena sen vanhanaikaisuudesta. Näiden ensimmäisen aallon realisteihin kuuluivat mm. suomalaisille rakas Ilja Repin.

En rupea tässä valehtemaan, että venäläisessä taiteessa olisi Erartan kokoelmien valossa menossa joku vastaavanlainen mullistus. Mutta siellä näkyy, miten hakeminen on hirmuista. Erartassa on esillä hyvin monenkäisen taiteilijakunnan tuotoksia, ja osa on tosiaankin syntynyt vuoden 1980 uudemmalla puolella. Teoksissa on haettu, kuten aiempinakin kultakausina, vaikuteita Lännestä. Venäläinen realismi seurasi eurooppalaista vastavaa, ja venaläinen avantgarde kubismia yms, joskin venäläisessä avantgardessa seurasi kyllä jotain aivan uuttakin, nimittän suprematismi ja konstruktivismi. Tämän päivän nykytaiteessa on haettu jopa samojen aikojen lähteistä kuin edelliselläkin rupeamalla kuten vaikkapa saksalaisesta ekspressionismista, mutta myös 60/70-lukujen suunnista kuten fotorealismista.

Viereinen kuva on Ivan Lukinykhin Traveller in Red. Taiteilija on syntynyt myöhemmin kuin tämä fotorealismiksi tai hyperreaismiksi kutsuttu taidesuunta 60/70-lukujen taitteessa oli muodissa Yhdysvalloissa, missä sen edustaja oli esimerkiksi Robert Cottingham, jonka työt tämä punainen matkailija kieltämättä tuo mieleen.

Taiteilija on kuitenkin elänyt lapsuutensa Neuvostoliitossa. Tuolloin Länsi, etenkin sen kulminaatio vihollis-Amerikka, oli kehityksessä kaukana edellä, ja matkailijoiden massat pitivät neuvostoasujaimet tietoisina asiasta. Kun länsituristit hienoinen tavaroineen esittelivät itseään Neuvostoliiton maaperällä, paikallinen väestö kärvisteli puutteessa. Oma raha oli jotakuinkin arvotonta, sillä sillä ei voinut ostaa mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että neuvotojärjestelmä ei kyennyt tuottamaan juuri mitään, mitä ihmiset olisivat halunneet ostaa. Se, mitä haluttiin, sijaitsi valuttakaupoissa, ja niinpä tehtiin kaikki mahdollinen, että saataisiin valuuttaa. Yksi tapa varsinkin naisten kohdalla oli valtavana rehottanut prostituutio. En väitä, että kaikki Neuvostoliiton naiset olisivat olleet huoria, mutta luulen, että aika moni äiti elätti lapsensa maailman vanhimmaksi mainitussa ammatissa, kun miehet lähinnä keskittyivät juopottelemaan. Kun lähes 30 vuotta sitten kävin Leningradissa, silmiinpistävintä olivat juuri juopot ja huorat ja näiden kontrasti empirearkkitehtuuriin.

Nyt venäläiset sitten ovat tehneet sen. Eli saavuttaneet Lännen. Traveller in Redissä neuvostoliitonpunaiseen sonnustautunut, hutsahtava nuori nainen viilettää läpi kuvan. Cottinghamin tyylisessä taustassa poikkeavat vain logojen tekstit, jotka ovat venäläisellä aakkostolla. Ja tosiaan, kun Lukinykhin työstä väheentään cottinghamilaisuudet, saadaan aika viiltävä joskin kantaaottamaton käsitys nyky-Venäjästä.

Elinolosuhteet neuvostoaikaan olivat rajatut, mutteivät niin rajatut kuin vaikkapa Kiinassa, joten venäläinen sielu onnistuttiin säilyttämään erityyppisissä maanalaisissa taidemuodoissa hyvinkin korkeatasoisena. Ikoneiden enkeli asui jokaisessa venäläisessä neuvostorattaiden puristuksessa. Mutta miten nyt?

Dmitri Shorin on tehnyt moderneja enkeleitä, jotka näyttävät kauppojen mallinukeilta ja joiden siivet eivät muistutakain vapaan olennon, linnun, siipiä vaan mekaanisen, reittien mukaan lentävän lentokoneen siipiä.

Hauska julistus venäläisen sielun puolesta on Rinat Voligamsin The Great Bear, Iso karhu eli otava. Siinä on joukko venäläisiä sotilaita, varsinaisia velikultia, jotka ovat sietäneet puna-armeijan lavean venäläisen sydämensä varassa. Venäjän karhu on siis perustunut sille, että rentut pysyivät elossa renttumaisuuttaan, ja Ison karhun tähtikuvio, Neuvostoliiton kosminen suuruus, muodostuu palavista mahorkkasätkistä. Työ on peräsin vuodelta 2008, ja niin kuin vain kuvataiteessa on mahdollista, tässä työssä yhdistyy sekä negtiivinen kritiikki neuvostojärjestelmää kohtaan että sieluineen siitä erillään elämään onnistuneiden ihmisten ylistys. Tämä teos vetää vertoja Venäjän korkeimmalle taidemuodolle, vitseille, jotka vaikka naurattavat, ovat aina myös surumielisiä. (19.7.2013)

 

Lisää Erartasta

 

Kävin eilen taas pitkästä aikaa eli viikon jälkeen pietarilaisen Erartan nettisaitilla (erarta.com), ja lueskelin vähän tarkemmin sen toimintaperiaatteita. Päälle vertasin sen kaupalliseen ja muuhun vapaaehtoisen sanalevittämistukeen  perustuvaa konseptia ja meikäläistä yhteiskunnan varoista rahoitettua apurahajärjestelmää, ja tulin siihen tulokseen, että Erartan valitsema tie on parempi.

Ensinnäkin siksi, etää meidän apurahajärjestelmässämme taiteiijat herkästi näyttävät sotkevan sen jonkinlaiseen yhteiskunnan maksamaan taiteilijapalkkaan, ja joissain pahimmissa väärin ymmärtämistapauksissa - kuten Arja Tiaisen takavuosina inttäessä, että hänellä on oikeus apurahaan, koska hänellä on vammainen lapsi - se sekoitetaan sosiaaliturvaan.

Vaikka apurahoja jakelemassa on taiteilijoitakin, tilanne ei ole edistänyt taiteen asiaa, sillä jotenkin taiteilijat ovat erityisen hanakoita antamaan rahaa omille kavereilleen.

Taiteen asioita ei oikeastaan voida hoitaa virkamiestyönäkään. Ulko- ja kulttuuriministeriöt voivat mielestäni toki hoitaa valtakunnan imagoon liittyviä kulttuurisia mainostempauksiaan ihan niin kuin kulloisillekin poliitikoille passaa, mutta silloin, kun taiteen tekemiseen liittyvät prosessit ovat kyseessä, virkamiehet ehkä kannattaa pitää mahdollisimman kaukana taiteesta.

Nimittäin virkamiehethän 'ovat vain töissä siellä', ja taide vaatii vähän ryhtymistä. Ryhtymistä ei ole mikään, mikä tapahtuu klo 9-17. Tai 8-16. Toiseksi virkamiehet valitaan papereiden perusteella. Näitä heille ovat myöntäneet useinmiten toiset virkamiehet. Ja ensimmäinen niistä papereista on tutkintotodistus, jonka ovat myöntäneet kirjanlukemisella tapahtuneen oppimisen perusteella yliopistolliset virkamiehet. Varsinkin kuvataiteella ja tieteellisen kirjallisuuden lukemisella on aika vähän tekemistä keskenään, semminkin kun taidehistoria on yliopistollisten virkamisten vallankäyttötapa ikään kuin valtion virallisten kantojen ylläpitämisen ja 'kehittämisen' hyväksi. Muistelen nuoruuteni päivien Helsingissä kauhistuneena kuunnelleeni, kun jotkut hyvien perheiden hyvin meikatut taidehistorianopiskelijatypykät väittivät, että he tulevaisuudessa päättävät, mikä on taidetta ja mikä ei. Siitä pitäen taidehistorioitsija onkin ollut minun sanastossani synonyymi käsitteelle suuruudenhullu psykopaatti, eikä käsityksen muuttamiselle ole sitteminkään ollut tarvetta joutuessanit tekemisiin taidehistorioitsijoiden kanssa.

Erarta on pelkällä yksityisellä rahalla toimiva hanke. Sitä pääsee kuka tahansa rahoittamaan. Sen asiaa kehotetaan muutenkin oikein levittämään kaikissa medioissa, myös sosiaalisessa, ja uusimpia lukuunottamatta kaikki kokoelman työt ovat netissä. Kuvien käyttöön sai helposti luvan. Mekin jätimme vain tytölle sinne blogiemme vekko-osoitteet; varmuuden vuoksi käytin kuitenkin blogillani vain itseottamian kuvia. Kuvia sai ottaa, siihenkin oikein kehotettiin museon seinällä.

Nettisaitilla taiteilijoita kehotetaan ottamaan firmaan yhteyttä, jos he ovat lahjakkaita ja haluavat jakaa lahjakkuutensa taiteen ystävien kesken. Eli taiteilijan pitää Erartan kanssa yhteisytöihön lähtiessään sopetua Erartan julkisuuspolitiikkaa, ja tämä on ilmaistu niin selvästi kuin ikinä voidaan.

Eli olen sitä mieltä, että demokraattisin tapa toimia taiteen kentässä on se, että sitä tekevät, sitä rahoittavat ja muutenkin edistävät vain ne, joita se kiinnostaa. (Itse asiassa olen sitä mieltä, että samaa pitää soveltaa myös urheiluun, mutta antakaamme sen nyt olla.) Tällä tavoin taidetta tarvitsevat ihmiset saavat, sellaisia merkitysten käsittelyn tapoja kuin - niin, tarvitsevat. Eikä sellaisia kuin virkamiehet tai tiettyyn asemaan taiteilijajärjestöissä päässeet taitelijat haluavat.

Ainahan tällaisessa huutoäänestelyssä on vaaroja. Ensimmäisenä tulee mieleen toriataide, ja toisena se, mitä Jenkeissä tapahtui 50/60-luvuilla, kun hommasta riistäytyi käsistä tosirikkaiden viihdeteollisuudeksi (eikä siitä kaiketi olla vieläkän siellä selvitty). Mutta kyllä minä aion mielenkiinnolla seurata, miten Erarta tulee pärjäämään.

Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että kaikki, mikä Venäjällä ei ole paskaa, on kusta. Mutta aika aikaa kutakin, sano…

 

Yhtä kaikki, meikäläinen tapa tehdä, rahoittaa ja levittää taidetta on epäonnistunut. Taidetta kuitenkin pakosta on, joko avoimesti tai maan alla. Maailmassa ei juurikaan ole ollut yhteiskuntia, joissa ei olisi visuaalista taidetta, mutta paljonkin sellaisia, joissa ei ole kirjoitettuun lakiin perustuvaa oikeusjärjestelmää. Eli ilman taidetta ei ole inhimillistä elämää. (27.7.2013)