Facing China

Tämä näyttely koostuu yhden henkilön ikiomasta kokoelmasta, ja se onkin hyvin yhtenäisen oloinen. Kokoelmassa näkyy melkeinpä keräilijän sielu selvemmin kuin yksittäisten taiteilijoiden. Vaikutelma korostuu näyttelykirjassa, jonka toimituksesta Fu Ruide on itse vastannut. Visuaalista asua ei olla tilattu siltä, mistä halvimmalla saa, vaan se on teetetty siellä, mistä on saatu paras, ja sen on sitten suunnitellut Strange Attractors Design.

Tämän kauniin sunnuntaipäivän kunniaksi kävin täkäläisessä taidemuseossa katsomassa Fu Ruide –nimisen hollantilaisen keräilijän kokoelmaa esittelevän näyttelyn. Kokoelma käsittää kiinalaista nykytaidetta ja näyttelyn nimenä on Facing China. Tekijät ovat syntyneet 50- ja 60-luvuilla, viettäneet lapsuutensa kulttuurivallankumouksen aikana ja olleet vireimmässä iässään, kun tankit vyöryivät Tiananmenille. Monista teoksista huokuu jotain, mikä tuo mieleen keräilijän kotimaan taidehistorian suuruuksia.

 

Verrattain runsaasti töitä on Liu Yeltä. Niissä on esittävyyden tasolla lastenkirjamaisen naivistinen ote, mutta millintarkat sommitelmat, ja paljon viitteitä Mondrianiin, keräilijä Fu Ruiden kotimaan merkittävimpään modernistiin. Kuvissa seikkailevat pikkuiset pulskat heput, joilla on tummat pyöreät silmälasit kuin sokeilla ja lentokelvottoman pienet siivet. Kuvien maailma on turvallinen, säntillinen ja karkkivärinen. Ne ovat kuvia maailmasta, jossa kaikki on niin kuin olla pitää eikä mikään ole vähimmässäkään määrin kyseenalaista.

 

Itse pidin erityisesti kahdesta kuvasta. Toinen on maalaus nimeltä Punainen sotalaiva. Kuva on jaettu vaakatasossa jokseenkin tarkkaan puoliksi. Yläosassa on punainen sotalaiva kirjavaa taivasta vasten, ylhäällä lentää vielä kaksi keltaista lentokonettakin. Alaosan tausta on tasainen ultramariinimeri, ja sitä vasten on lauma meripoikia ja –tyttöjä, kaikilla pikkuruiset siivet, valkoiset paidat ja lakit sekä pyöreät kasvot ja suppusuut. Yksi esittelee Mondrianin maalausta, toinen lukee kirjaa, kolmas katsoo kiikarilla; kaksi tutkii jotain paperia, toisella parilla on läppäri; kolmella pojalla on mustat sokean silmälasit ja yhdellä heistä käsi paketissa - hän on kaikkein pienin. Kaikki on mitä oivallisimmalla tolalla ja homma hanskassa.

 

Toinen lempparini Liu Yen maalaamista kuvista on nimeltään Hän ei pelkää Mondriania (hän on feminiini). Siinä kolme pikkuista pulskaa akateemisiin viittoihin sonnustautunutta miekkosta kantaa normaalikokoisen naisen kanssa Mondrianin maalausta – miekkosilla on sokeainlasit ja naisella silmät kiinni, ja kaikilla on pikkuruiset siivet. Keltainen valokiila osuu tauluun, joka näyttää Mondrianin teokselta Broadway Boogie Woogie.

 

Yhdessä kuvassa kaksi pyöreäkasvoista, mustilla laseilla varustautunutta lapsukaista näyttää kieltä kaikille, jotka vaativat hyväksymään faktat ja maailman epävakauden. Ja samaa tekee toisessa kuvassa satusetä H. C. Andersen.

 

Viitteet keräilijän kotimaahan Hollantiin ovat esillä myös Wei Dongin töissä. Teoksessa Tyttö lampaan kanssa kyse ei ole vain epämääräisistä viitteistä, vaan kuvassa on kartan kulma ja eräitä muitakin esineitä kuin suoraan Vermeerin maalauksista, samoin takin kankaan poimujen käsittely sekä tytön kiharat. Vermeer vaikutti Hollannissa 1600-luvulla, aikana, jona protestantismin edistämä kapitalismi oli saavuttanut ensimmäisen aallonharjansa kuten Kiinan kapitalimi tänään, ja Hollanti piti Euroopan taloudessa valta-asemaa. Mutta Vermeerin työt eivät ole pornahtavia kuten nämä Wei Dongin. Ei kai Wei Dong vain väitä, että Kiina olisi tämän päivän globaalissa taloudessa naiivi hyväksi käytetty pikku huora? Yksi viehko alaosattomasti pukeutunut kiinatar on jopa ikään kuin naulittu ristiin. Ylipäätäänkin kuvissa ollaan usein alaosattomissa, mutta tuo alaosattomuus tuo jotenkin mielleen lähinnä Aku Ankan. Yhdessä kuvassa, joka ei ollut näyttelyssä mutta löytyy katalogista, on kiinattarilla blondatut tukat. Ja välistä pilkottaa auringonkukka, mikä sekin johdattaa assosiaatiot Hollantiin ja van Goghiin.

 

Teoksessa Toveri on iso alaston nainen juomassa muovipullosta jotain virtsanväristä, ja etikettinä pullossa on Amerikan lippu. Taustan hoilaava kansanloukko punalippuineen tuo jotenkin mieleeni van Eyckin enkelilaumat sun muut kansanjoukot.

 

Mukana näyttelyssä on parikin taiteilijaa, jotka tuovat mieleeni amsterdamilaistuneen Marlene Dumasin kuvillaan, jotka ovat mustavalokoisen oloisia ja selvästi valokuvista maalattuja. Toinen heistä on kahdella lapsikuvalla edustettu Tang Zhigang ja toinen Zhang Xiaogang. Edellisen työt ovat kyllä sydäntäsärkeviä, mutta saattavat siinä lipsahtaa sentimentaalisuuden puolelle. Zhangin maalausten pohjana ovat olleet vanhat potretit, joista ihmiset nyt katsovat ulos ihmetellen, jopa kauhuissaan, että näinkö siinä nyt sitten kävi. Kuvat ovat utuisia; silmät ovat skarpit ja kuin kyynelissä.

 

Yang Shaobin on väkivaltaisilla, informalistisilla töillään kaikkein silmäänpistävin. Hänestä minulle ei tule mieleen mitään hollantilaista vaan Jenny Savillen läskit naiset, joissa läski kuvaa väkivaltaa omaa itseä kohtaan. Mutta näissä Yangin kuvissa ei ole kyse siitä.

 

Tämä näyttely koostuu yhden henkilön ikiomasta kokoelmasta, ja se onkin hyvin yhtenäinen. Kokoelmassa näkyy melkeinpä keräilijän sielu selvemmin kuin yksittäisten taiteilijoiden. Keräilijä näyttää rakastavan keräämiään teoksia, mikä vaikutelma korostuu näyttelykirjassa, joka on upea. Fu Ruide on itse vastannut sen toimituksesta. Visuaalista asua ei olla päätetty virkamiestapaan tilata sieltä, mistä halvimmalla saa, vaan se on teetetty siellä, mistä on saatu paras, ja sen on sitten suunnitellut Strange Attractors Design.

 

Kirjassa on tummanharmaa kloottikansi, jossa on kaksi silkkipainoväriä, valkoinen ja punainen, sekä folioitu hopea, mikä merkitsee kokonaan toista painomenetelmää, kohopainoa. Sisuksissa toistuvat tekstiosuudessa samat painovärit – myös foliohopea - kermanvärisellä päällystämättömällä paperilla. Kuvaosuus on painettu normaaliin neliväritapaan päällystetylle paperille, mattapintaiselle. Erityisesti kermanväristen sivujen typografia on hyvin De Stijl –henkinen. Sivuilla pilkahtelee kaiken maailman hauskoja irtojippoja, mutta taittopohja/gridi ja typografia ovat äärimmäisen kurinalaiset, kuri vain on hiukan epätavanomainen. Pääotsikkotyyppinä on Milton Glaserin suunnittelema Stencil, joka muistuttaa hiukan De Stilj-lehden kannen logoa vuodelta 1917. - De Stijl oli Alankomaiden avantgardeliike, jota johti Theo van Doesburg ja johon kuuluivat mm. Piet Mondrian ja Gerrit Rietveld, joka on kuuluisa varsinkin yhdestä tuolistaan.

 

Katalogi ei ollut läheskään niin kallis kuin odottaisi. Se maksoi 40 euroa. Näyttely on esillä miellä kotona Savossa, Suomen Kiinassa, aina elokuun puoliväliin asti. Valitettavasti en voi tekijänoikeussyistä laittaa tähän oheen kuvia, mutta osoitteesta www.facingchina.com voi käydä vilkaisemassa taiteilijoiden valokuvat ynnä yhden näyttelykatalogin aukeamallisen heidän töitään. Katalogia on esitelty po. saitilla laajemminkin. (10.5.2009)