Eettisestä läpimädännäisyydestä

Glagoleva, Vera. Kaksi naista. 2014. Kuopion Venäläisen kulttuurin viikko, Kuvakukko 23.2.2018 klo 17.30.

Käytin eilen katsomassa Vera Glagolevan (1956-2017) ohjaama elokuva Kaksi naista, joka kuului Venäläisen kulttuurin viikon ilmaisohjelmaan.

Vera Glagoleva kuoli vain 61-vuotiaana viime elokuussa (2017). Hänen Turgenevin (1818-1883) näytelmään Kuukausi maalaiskylässä perustuva elokuvansa Kaksi naista on valmistunut vuonna 2014, vain muutama vuosi ennen hänen kuolemaasa, jonka syytä en tiedä. Dostojevskin ystävänä en suuremmin pidä Turgenevistä. Herrathan olivat jossain vaiheessa suorastaan toistensa kurkuissa, minkä kyllä ymmärtää, sillä he kertoivat samoista asioista, mutta tarkalleen päinvastaisesta vinkkelistä. Jos tämän elokuvan /Turgenevin näytelmän olisi kirjoittanut Dostojevski, niin kuin aihepiirin mukaan voisi hyvinkin olla, kukaan ei antaisi periksi ja kaikki tuhoutuisivat. Turgenevin tarttuessa tehtävään jotkut antavat periksi ja syylliset ajautuvat halveksituiksi, mikä Turgenevin tai ainakin Glagolevan mukaan hiukan hävettäisi ainakin osaa henkilöistä.

Olen Dostojevskin kannalla. Elämä on opettanut minulle parin, kolme viime vuoden aikana, että paskiaisista ketkään eivät ikinä häpeä – Turgenev on siis väärässä.

Tässä Glagolevan elokuvassa tapahtuu seuraavaa: ikävystyneisyyttään eräänlaisen Lumikin äitipuoli -syndrooman suhteessa talossaan kasvavaan orpoon sukulaistyttöön kehittävä rikas ja ikävystynyt rouva aiheuttaa sotkun, jolla hän vetää lokaan ison joukon ihmisiä. Kukaan ei kuitenkaan kuole, kuten oikeassa elämässä minun tietojeni mukaan mukaan tällaisissa lähimmäisten vessanpöntöstävetämis-projekteissa käy.

Elokuvan sotkusta pärjää parhaiten seikkailunhaluinen venäjän kotiopettaja, sillä kun kaikki muut vain rypevät eettisessä alennustilassaan, tämä velikulta järjestää niin, että pikkuoppilas saa opettajan pakkolähtöä seuraavana yönä ilokseen ilotulituksen. Valmiiksi laitetut ilotulitteet sytyttää jo pois lähteneen opettajan puolesta eräs talon palkollinen. Rikkaan rouvan alhaisuutta kuvastaa, että hän ryntää paikalle katsomaan, kuka sen on sytyttänyt, ikään kuin siinä  toivossa, että se olisi tuo opettaja ja tässä olisi tilaisuus kiduttaa lähimmäisiään vielä lisää. Mutta hän saa vain nähdä, miten palkollispoika katsoo häntä pitkin nenänvarttaan niin syvän halveksunnan vallassa, että siitä pitäisi myöntää oscar-palkinto.

Ihmiset, jotka ovat halveksittavia, ovat tyytyväisiä aiheuttamastaan pahasta, joten halveksunnan kohteena oleminen on heille suoranainen palkinto.  Eettinen läpimädännäisyys ei parane, eivätkä tällaiset ihmiset kadu ikinä, sillä he eivät edes tunne syyllisyyttä. (24.2.2018)