Guggenheimista

Taiteessa

vallitsee valitettava kriisittömyys.

En ole aiemmin ottanut kantaa Guggenheim-keskusteluun, mutta nyt, kun olen taidetta kuukauden ajan jotakuinkin päivittäin pohdiskellut, otan: se pitää perustaa vain ja vain yksityisellä rahalla.

Meikäläiseen taiteenrahoitusjärjestelmään olen ottanut kantaa aiemminkin, ja pidän apurahajärjestelmää aikansaeläneenä. Meillä on jo useampikin taiteilijakukupolvi, joka on elänyt ansarissa.

Ennen modernismia ja nykyisen kaltaista äärimmilleen viritettyä työn erikoistumista taitelijatkin joutuivat elämään samassa todellisuudessa kuin muut. Toisin on nykyisin, kun he elävät täysin irrallaan siitä maailmasta, jossa muut joutuvat elämään. Muiden ihmisten todellisuus koostuu erilaisista lähinnä työelämään liittyvistä ongelmista, joista taiteilijoilla ei voi olla aavistustakaan, koskapa he eivät yleensä ole joutuneet tekemään pitkää uraa normaalissa eli siinä rasittavassa työelämässä. Apurahataitelijoilla voi olla sanottavaa vain erittäin hyvinvoivalle rahaeliitille eli toisille normaalitodellisuudesta irrallaan eläville, ja tämä rahaeliitti levittäköön taiteensa omaan keskuuteensa omilla rahoillaan. Pidän suurena vääryytenä, että palkkatyöstä maksetuilla veroilla rahoitetaan taidetta tai mitään muutakaan, mikä ei näitä verojen maksajia mitenkään hyödytä.

Aina, kun taiteessa on tapahtunut sisällöllisiä muutoksia, se on ajoittunut yhteen jakelutavan muutosten kanssa. Modernismia siivitti 1900-luvun alussa kaupallinen galleriajärjestelmä ja aikakauslehdistö.

Ei aavistustakaan, mitä taiteen levityksesää pitää tapahtua, että saataisiin meidän ajallemme uudenlaista taidetta, mutta jotain pitää tapahtua.

Uudenlainen taide vaatii myös jonkinlaisen yhteiskunnallisen kriisin. Yleensä taiteen muutos tapahtuu ensin eli  ennustaa sen.

Jossain varmaan on jotain ihmeellistä taidetta, joka on syntynyt jo hyvän aikaa ennen kuin alkoi tämä yhteiskunnan romahtaminen.

Missä se taide ja mikä se uusi levitystapa ovat, siitä minulla ei ole aavistustakaan, mutta vaikka olen aina ollut sitä mieltä, että Venäjällä kaikki, mikä ei ole paskaa, on kusta, minua on alkanut eppäilyttää, että sieltä ne saattavat tullla. Siellä nimittäin on huomattaviin asemiin noussut porukaa, joka on toisaalta nähnyt neuvostotodellisuuden ja toisaalta tämän nykyisen. Siitä jännittestä saattaa hyvinkin purkautua esiin uudenlaisia merkityksiä ja kysyntää näille uusille merkityksille.

Venäjällä on myös suurisuuntaisia kaupalisia museoita ja gallerioita. Niiden suhteen olen kyllä hiukan skeptinen, sillä kaupallinen galleriaverkosto oli edellisen taiteen murroksen juttu. Oikeastan nyt pitäisi uusille merkityksille syntyä uusi välitysmenetelmä.

Älkää yrittäkö. Verkko se ei ole, sillä sen lisäksi, että kuvataide on merkityksiä, se on myös esinetyyppistä.

Sellaisille merkityksille, jotka välittyvät verkossa, pitäisi ehkä keksiä uusi termi. Tai ei keksiä. Se mitä ilmeisimmin syntyy itsestääni, jos verkkoon nyt ylipäätään koskaan syntyy mitään merkityksellistä. Toistaiseksi internetistä on sanottava kuten vielä taannoin sanoin Venäjästä: kaikki, mikä netissä ei ole paskaa, on  kusta.

Merkityksillä kun on sellainen ominaisuus, että niiden kehittäjä haluaa rahaa. Maailmassa ei ole ilmaisia lounaita eikä ilmaista julkiseksi tarkoitettua merkitysten tuottamista. (8.8.2013)