Hermitage Magazine 20

Hermitage Magazine, issue nr 20 (XX). Riga 2014.

CityGuideTelAviv. Israel 2008.

Koska palestiinalaiset onnistuivat viime yönä iskemään raketilla Tel Aviiviin, pääsemme kätevästi käsittelemään Pietarin Eremitaasin lehteä, Hermitage Magazinea, jonka alkukuusta ostamassani numerossa oli ensimmäisenä juttuna artikkeli Tel Avivin Bauhaus-tyylisestä keskustasta, Valkoisesta kaupungista. Minähän suunnittelin lähteväni käväisemän siellä, mutta se hanke on nyt auttamattomasti mytyssä - että kehtasivat tehdä minulle tämän… Yhtä kaikki, kun Palestiinan ensimmäistä juutalaisten peustamaa kaupunkia, vuonna 1909 alulle pantua Tel Avivia, ruvettiin 1930-luvulla tivakammin kehittämään, sitä tekivät Euroopasta natseja paenneet emigrantit. Jotkut olivat tulleet suoraan, jotkut Neuvostoliiton kautta. Jälkimmäisiä edustaa Bauhausin eräs rehtori, Hannes Meyer,  joka ei Neuvoliitossa, unelmamaassaan, pitkään viihtynyt, koska mikään ei toiminut, rakennustyöläiset olivat ammattitaidottomia, materiaaleista oli pulaa ja byrokratia oli raivostuttava.

 

En nyt sitten päässyt omin silmin tätä aluetta näkemään, mutta kuvien perusteella rakennuksista näyttäisi pikemminkin tulevan mielen Le Corbusier kuin vaikkapa Ludvig Mies van der Rohe. Ja tosiaan, aika monet Tel Avivia rakentamaan tulleista arkkitehdeista olivat olleet töissä Le Corbusierin toimistossa. Ja Hermitage Magazinesta nyt luin, että rakennuksiin sisälle samoin kuin niiden väleihin, ts. asemakaavaan, kehiteltiin erilaisia luontevia ilmankiertosysteemeitä - merituulta hyödyntäen - viilentämään niin asuntoja kuin koko kaupunkia. Ikkunoihin kehiteltiin säleikkösysteemeitä samassa viilentämistarkoituksessa, ja taloihin kuului kaikenlaisia patioita sun muita sisäpihoja, jolla myös pyrittiin säätelemään ilmanvaihtoa. Alueesta tehtiin puutarhakaupunki, vaikka se oli keskusta ja vaikka tähän asti puutarhakaupungeiksi oltiin rakennettu vain esikaupunkeja. Tässä pääsuunnitteleijana oli arkkitehtina diletantti biologi, skotlantilainen Anthony Geddes, joka perusti suunnitelmansa ihmisen käyttäytymiseen ja tarpeisiin biologiselta pohjalta.

Rakentaminen tyssäsi Valkoiseen paperiin eli mandaatikauden loppumiseen, kun Israelilla oli kädet täynnä töitä valtion kasaan pistämisessä. Rakentamista jatkettiin ettenkö sanoisi eklektiseen tyyliin pitkin 40- ja 50-lukuja, ja lopulta siihen iskeytyi piirteitä brutaaliksi arkkitehtuuriksikin kutsutusta eräänlaisesta uudelleen tekohengitetysta funktionalismista. Olin Tel Aviviin lähtöä suunnitellessani lainannut kirjastosta kaupunkia esittelevän opaskirjan CityGuideTelAviv. Sen mukaan alue olisi nimeomaan juuri rumaa 70-luvun arkkitehtuuria. Yhtä kaikki, CityGuideTelAvivkin ylpeilee sillä, että kaupungissa on maailman suurin bauhausilaista funktionalismia edustava kaupunkialue, ja tämä Unescon suojelukohde käsittää Hermitage Magazinen mukaan yhteensä 2 100 rakennusta. Kuulosta isolta määrältä, enkä ole tarkastanut lukua muualta, ja pitää muistaa, että Hermitage Magazine on venäläinen lähde ja että venäläisillä lähteillä on joitain samoja ominaisuuksia kuin arabilähteillä.

Viime kesänä ostin silloin kaupoissa olleen Hermitage Magazinen, ja tuossa numerossa 19 oli viimeisellä sivulla tilauskuponkin, joka mukaa lehti ilmestyisi kolme kerta vuodessa. Hiukan ihmetyttää, sillä jos viimekesänä suurin piirtein samoihin aikoihin ostin numeron 19 ja nyt numeron 20… Tämän kertaisessa ostoksessani samassa paikassa olevassa tilauskupongeissa luki, että lehti imestyisi kahdesti vuodessa. Eli varovaisempi ilmaus tällä kertaa... Pelkäänpä, että sekin on liian toiveikas. Mutta sehän nähdään ensi kesänä, ellei satu kolms maailmansota syttymään. Luulen, että saan ola tyytyväinen, jos silloin on myynnissä edes numero 21.

Lehden ulkoasu ei tällä kertaa ollut yhtä upea kuin viimeksi. Esimerkiksi sellaisia kuvituksia kuin viimeikertaiset Talvipalatsin työntekijäin uniformuihin sonnustautuneet Eldar Zakirovin maalaamat kokosivun kissat ei nyt näy. Taitossakin ovat paukut loppuneet. PMS-väreillä kylläkin on brassailtu: tässä on jaksoja, joissa osa painettu mustalla ja jollain PMS;llä, osa prosessiväreillä ja samalla PMS:llä, ja PMS  on aina eri joka jaksossa. Jaksot ovat tälläkin kertaa sidosvihkojen mukaan jäsennelty, myös sisällöltään eikä vain tekniikaltaan. Koska kansi ei nyt ollut millekään sen kummemmalle materiaalille painettu eikä muutenkaan ylen ihmeellinen, revin nyt pois selkää peittävän paperin, jolloin paljastui näkyviin mustalankainen sidonta, kuten viereisestä kuvasta toivoakseni näkyy. Edellisestä en rohjenut po. paperia repiä, sillä pelkäsin systeemin hajoavan kovassa käytössäni. Pelko oli hiukan aiheellinen, sillä sidos rupesi selän alaosasta vähän levenemään tässä nr 20:ssä, josta paperin poistin. Mutta paremmalta kyllä näin kaiken kaikkiaan näyttää.

Vaikka ulkoasu ei vedä vertoja viime numerolle, sisältö on tälläkin kertaa mahtava. Esimerkiksi museoiden roolia pohidtaan pitkissä moniaukeamaisissa jutissa. Pääpointtina on, että niistä ei pidä tehdä Disneylandejä. Epäillään museioiden esinieden yhteydessä tyypillisiä esitelytekstejä - on havaittu, että tekstin luettuaan ihmiset eivät katso esinettä, eivät edes taideteosta muista artefakteista puhumattakaan. Taidenäyttelyiden asemaa pohditaan, samoin taiteen ja bisneksen suhdetta, ja tullaan siihen johtopäätökseen, että museot ja galleriat ovat taiteen valtarakenteina korvautuneet taidemessuilla ja suurilla kansainvälisillä taidetapahtumilla. Taidetapahtumissa parempaa näkyvyyttä saavat nykyisin työryhmät kuin yksilötaiteilijat.

Ja on kelpo juttu saksalaisesta taiteesta lähtien 1900-luvun alun ekspressionismista tähän päivään.

Graafisesti panostettuja juttuja on kaksi. Toinen esittelee postikortteja, ja taitto on tehty niin, että kun yhdellä sivulla on kortin kuvapuoli niin lehden kääntöpuolella vastaavalla kohdalla on tekstipuoli.

Toinen grafisesti tehokas juttu käsittelee lintuja taiteessa. Se hyödyntää ikään kuin kahta informaatiograafista perinnettä. Ensinnäkin lähtökohtana on yksi Frans Snydersin (1579-1657) Lintujen konsertti- maalaus - Snyders teki useampiakin, ja 'lintujen konsertista' tuli 1600-luvulla erityinen kuvatyyppinsä, ts. yksi jos toinen maalasi omat 'lintujen konserttinsa', joissa siis esiteltiin eri lintulajeja. Toinen aspekti on moderni infograafinen esitys, yhteensä kolmen aukeaman mittainen, jossa on valokuvina kaikki po. Snydersin maalauksen linnut varustettuina selityksillä siitä, mitä asioita ne maalaustaiteessa halki vuosisatojen ovat symboloineet.

Tässä numerossa on jälleen vastaava kokosivun ilmoitus julistenäytelystä kuin viime numerossakin, eikä taaskaan mitään mainintaa siitä, missä ja milloin moinen on.

Mutta kyllä on upea lehti. Niin pitkiä juttuja, ettei yksikään länsimainen lehdeksi itsensä määrittelevä julkaisu sietäisi niitä, eli juttuja, joissa todellakin lukee jotain = juttuja, joista lukija saa jotain = juttuja, joissa kirjoittaja antaa jotain. Jopa monen ihmisen kirjoittamia juttuja/tekstikokonaisuuksia useammasta näkökulmasta, joissa eri vinkkelit on eroteltu typografisesti (esim. Tel Aviv-juttu sekä museojuttu). Ihanan yleviä mielipiteitä. Ylevyydessä venäläiset hakkaavat muun maailman mennen tullen. (22.7.2014)