Hermitage Magazine on muuttunut

Hermitage Magazine. Issue 22. Riga 2016.

Ei ole enää Hermitage Magazinekaan entisensä. Mikään ei ole ikuista paitsi muutos…

Voi niitä aikoja, kun tämä Pietarin Eremitaasin vuosittainen lehdeksi kutsuttu mutta kirjan paksuinen julkaisu oli painettu kahdelle eri paperille! Kirjahan noin ylipäätään kostuu ommelluista nipuista, ja ennen tässä lehdessä joka nipun ympärillä oli voimapaperin tyyppisestä paperista ikään kuin kansi, ja nämä kannet jakoivat tämän julkaisun jaksoihin. Ommellanka on sentään edelleen musta. Sisäosissa on PMS-hopea lisävärinä, mutta sitä ei hopeaksi erota kuin ammattigraafikko, ja se johtuu siitä, että päällystämätön paperi imee värin niin sameaksi, että se näyttää vain harmaalta. Päällystämätön paperi on kylläkin minun arvomaailmassani plussa. Ja kuvat on käsitelty erinomaisesti tätä paperialaatua varten. Taitamattoman käsissä kuvat jäävät päällystämättömällä paperilla harmaiksi. Selkä on avoin kuten ennenkin eli kirjan 'suolet' näkyvät ulos, mutta ensimmäisissä numeroissa myyntikappaleissa oli ohuet paperit niiden suojana. Kirjoitin jo silloin, että ne olivat tarpeettomia, ja arvelin, etteivät useimmat ihmiset älyä poistaa niitä. Mutta ei ole enää sellaisia hienoja ideoita kuin taannoin juttu Eremitaasin kissoita yhdistettynä keisarillisiin uniformuihin...

Etenkin hyvät taidejutut ovat hävineet, ja tilalla on selvästi propagandistisempaa ainesta. Useammassakin kohden todetaan, että Eremitaasin olevan valtiollisen egon pönkittämislaitos ja itsekehu on ilmaantunut kaikkiin juttuihin hyvin neuvostotyylisenä. Ja kun tämän nyt sanoin, niin voidaan jo ennekoida, että tänä iltana on blogi nurin, mutta ei ole minun syyni, ettei Hermitage Magazine enää ole taidejulkaisu kuten oli vielä kolme-neljä vuotta sitten. Venäjän trollit voivat itse laskea tästä 226-sivuisesta pumaskasta jutut, jotka ovat yksiselitteisesti taidetta taiteena käsitteleviä. Taideteollisuuden suhteen lehti pärjää objektiivisuudessa paremmin, esim. jutussa porte-bouqet'ista. joiden yhteiskunnallinen merkitys on kylläkin sitten aika vähäinen. Minäkin opin vasta tästä lehdestä, mitä porte-bouquet'et ovat, eli ne ovat pikkuisia ikään kuin maljakoita, joissa hienot naiset saattoivat kanniskella asustekukkakimppuja.

Sitä vastoin on jostain syystä kaksikin eri juttua Katariina Suuresta ja siitä, miten valtiollisia suhteita rakennettiin hänen muotokuviensa avulla.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Heti alussa on parikymmensivuinen arkkitehti Zaha Hadidin (1950-2016) haastattelu. Se tosin joutuu vähän outoon valoon, sillä tässä vuoden 2016 numerossa ei näytetä tietävän, että Hadid kuoli vuoden alkupuolesta eli maaliskuussa, samoihin aikoihin kuin anoppini. Tätä hiukan selittää, että pääkirjoitus on päivätty 06.01.2016 (lisäyksellä 'Christmas Eve', eli venäläisenä jouluaattona).

Hadidin haastattelussa pistää silmään, että hänen väitetään olevan suprematistien ja etenkin Malevichin ihailija ja saaneen tältä vaikutteita. Haastattelijakin ihmettelee tätä sanoen, että Malevichin kulmikkuus on aika kaukana Hadidin (jota haastattelija kylläkin taideherrojen tapaan tytöttelee etunimellä Zaha, mihin hän ei suurin surminkaan syyllistyisi, jos puheena olisi miespuolinen arkkitehti ja vieläpä edesmennyt) orgaanisista muodoista. Rehellisesti sanottuna tämä ihmetyttää minuakin, semminkin, kun Hadidin viljelemä muotokieli tulee lähelle sellaisten varhaisten venäläissyntyisten konstruktivistien kuin veljesten Antoine Pevsner ja Naum Gabo tuotantoa. Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta kun asiat näyttävät minun mielestäni aivan erilaisilta kuin maailman muiden ihmisten mielestä, mutta tässä yhteydessä minulla käväisee väkisin mielessä, että Pevsner ja Gabo eivät juutalaisuuttaan ehkä ole olleet soveliaita irakilaisen eli arabi Hadidin ylistettäviksi. Malevitch oli loppupelissä harras ortodoksi, ja toinen Hadidin ihailema neuvostovenäläinen suprematisti, pikemminkin graafinen suunnittelija kuin taiteilija El Lissitsky, oli niin hurskas kommunisti, että hänen juutalaisuudellaan ei ollut väliä, semminkin kun Gabo ja Pevsner muuttivat jo hyvin varhain maasta. Hämmästyttää, että jutussa mainitaan positiivisessa mielessa kuitenkin Kandinsky, joka totesi myös hyvin nopeasti, että se ei ollutkaan hänen vallankumouksensa.

Puhtaasti arkkitehtuurin puolelta Hadid mainitsee esikuvakseen imperialistisen oikeaoppisesti Oscar Niemeyerin. Melkein häpeäkseni joudun tunnustamaan, että pidän itsekin Niemeyerin suurellisista pytingeistä, mutta en ole vakuuttunut niiden minkäänlaisesta arkisoveltamiskelpoisuudesta enkä tiedä, miten ne ovat toimineet elävässä elämässä, vaikka näyttävät kuvissa hienoilta. Niemeyerin rakennukset ovat monumentteja, joita ihmisten läsnäolo häiritsee, mikä ei mielestäni ole hyve. Ilmiö on vähän sama kuin siinä, että Leni Riefenstahlin elokuvia on pakko pitää upeina aiheesta huolimatta.

Hadidkin oli toki eliittiarkkitehti. Hän oli lähtöisin rikkaasta irakilaisperheestä, ja haastattelun kiinnostavinta antia olivat ne tiedonmurut, joita muun puheen välistä tipahti upouuden Irakin valtion kehittymisestä 60-luvulla, mihin Hadidin isä otti aikoinaan briteissä koulutettuna talousmiehenä osaa.

Hadid korostaa myös arabialaisen kalligrafian osuutta muotokielessään, ja tämä onkin jokaisen ihan omin silminkin nähtävissä. Arabikulttuurissa korkeimmat taidemuodot ovat kalligrafia ja arkkitehtuuri, tässä järjestyksessä, ja kuinka ollakaan, Oscar Niemeyerkin työskenteli nuoruudessaan isänsä latomossa.

Kun nyt sitten muslimikulttuureihin päästiin, niin todettakoon, että lehdessä on kohtalainen joskaan ei mitenkään älyttömän hyvä artikkeli marokkolaisen Ibn Batutan maailmanmatkoista. Uutta tietoa se ei juuri tarjonnut, mutta kertaus on opintojen äiti. Se minulle kylläkään ei ollut ikinä juolahtanut mieleen, että muslimien maailmamatkailu perustuisi Muhammadin Hijraan eli taivasmatkaan. Artikkelin kirjoittajan Mikhail Piotrovskyn mukaan Hijra tarkoittaa laajemmin muslimien muuttamista maailmassa mihin tahansa, missä he eläisivät paremmin, voisivat saada tietoa ja kehittää lahjakkuttaan islamin edistämiseksi (s. 102), ja tähän Piotrovsky arvelee mulsimien nykyisen Euroopaan vaeltamisenkin perustuvan.

Arabeilla on naapurissaan muinaisen Persina nykyinen perillinen Iran. Venäjä ja Iran ovat viime aikoina lämmitelleet suhteitaan, mutta tässä lehdessä vihjataan, että joku niitä suhteita hiertää. Eremitaasissa pidettyä venäläis-iranilaista taide- ja arkeologiakonferenssia käsittelevässä jutussa todetaan: "The diplomatic and mitlitary aspect of Rssian-Iranian relationship is well represented at the Hermitage, which is not only a cultural history museum, but a a monument to Russian statehood". Ja joitain sotatoimia valtioiden välillä on tosiaan ollutkin. Jutussa kerrotaan, että joillain iranilaisella oli nytkin po. konferenssin yhteydessä ollut vaikeuksia niellä Venäjän ikään kuin ylivaltaa – se kun oli aikoinaan ollut Iran, kun oli tehnyt tutkimus- ja kauppamatkoja Volgaa pitkin yms. eikä päinvastoin. Suhteita hiertää edelleen jutun mukaan myös venäläisen lähettilään murha Teheranissa 1829, ja jutun mukaan Iranista löytyy edelleen henkilöitä, jotka pitävät tekoa ylpeyenaiheena.

Yllä mainitussa Mikhail Piotrovskyn ja Pavel Borisovin Irania ja tuota mainittua konferenssia käsittelevässä kokonaisuudessa todetaan kutkuttavasti, että varhaisen Iranin/Persian historiaa ei voida ymmärttää ilman skyytejä, mutta missään kohden tässä pitkässä jaksossa ei kerrota, mitä tällä tarkaan ottaen tarkoitetaan.

Borisovin osuus on pääasiassa konferenssipapereiden referointia ja aika tylsästi krijoitettu, mutta asia on sen verran kiinnostava, että kyllä kannattaa lukea. Hänen artikkelissaan nimittäin korostetaan zoroasterilaisuuden/zarathustralaisuuden merkitystä alueella ja arvellaan, että Messias/Pelastaja-hahmo on nimenomaan zarathustralaisperäinen idea, joka levisi siitä juutalaisuuteen ja sitä myötä kristinukoon ja ennen pitkää islamin shiialaiseen haaraan. Tämän tueksi kirjoittaja muistuttaa, että Babyloniam Talmud on kirjoitettu, niin, Babyloniassa eli Mesopotamiassa 200-300-luvuilla Persian sassanidi-dynastian aikana, ja tällöin Persiassa harjoitettiin juuri zarathustralaisuutta. Kiinnostavaa oli saada tietää sekin, miksi zarathustralainen kirjallisuus on niin myöhäistä: zarathustralaisuus perustui suulliseen perinteeseen ja kirjallista alettiin kehittää vasta, kun tulivat muslimit, jotka halveksivat uskontoja, joilla ei ollut kirjaa.

Tämä sai minut pohtimaan vakavissani sitäkin, miksi kirjoitustaito/kirjallisuus/kirjallinen kultuuri alkoi kehittyä Euroopassa vasta niin myöhään keskiajan jälkeen. Etteivät vaikutteet olisi tulleet islamilaisesta kulttuurista laajemminkin kuin vain siten, että kipinää renessanssiin saatiin siitä, kun antiikin klassikoita palautui kulttuuriin arabiankielisessä muodossa. Islamin piirissä kirjallinen oppineisuus oli noihin aikoihin kaiken kaikkiaan arvostetumpaa kuin kristillisessä, ja Euroopassahan lukutaitokin oli romahtanut keskiajan kuluessa. Antiikin aikohin puolestaan kirjojen kopiominen oli ollut orjien eli yhteiskunnan pohjaskan hommaa.

Eli paljon tästä lehdestä edelleen sai ajattelemisen aihetta, mutta kyllä tämä on muuttunut... (24.6.2016)