Kärsimys ei ole pelkkä kestävyyslaji

Holmberg, Annina & Löytty, Olli. Ina ja Tito – kohtauksia Collianderien taiteilijaliitosta. EU 2020.

Vaikka pidän Ina ja Tito Collianderia yliarvostettuina taiteilijoina…

Tito Collianderilta olen lukenut vain yhden teoksen, hänen Ihmisen äänensä, ja siitä minulle syntyi käsitys, että häntä ylistettiin ja palkittiin varsinkin siinä 50- ja 60-luvuilla siksi, että hänestä haluttiin saada oikeistolainen ekvivalentti vasemmalla kukoistaneille modernistisille boheemikirjailijoille. Hänen tekstinsä kun ei todellakaan vakuuttanut minua.

Ina Collianderin tuotanto koostuu pääosin puupiirroksista. Tunnetuimpia ovat enkelit, jotka eivät hyökkäävässä kulmikkuudessaan ja terävyydessään, hakkaavine veitsenviiltoineen, ole vastanneet minun käsitystäni enkeleistä. Paljon on myös naisenpäitä, jotka eivät ole poikki siten, että ne leikkautuisivat kuva-alueen reunaan vaan ikään kuin ne olisivat irtikierrettyjä nukenpäitä. Lisäksi on asetelmia, ja asetelman pitää kyllä olla aika hitsin hyvä ennen kuin minä luokittelen sen taiteeksi.

Koska kansi oli niin mukavan sirpaleinen sinivalkoinen, kirjan nimi hädin tuskin erottui, luin edellä kuvatusta huolimatta Annina Holmbergin ja Olli Löytyn teoksen Ina ja Tito – kohtauksia Collianderien taiteilijaliitosta.

Eniten tämä kirja avasi Ina Collianderin tapausta. Hän oli syntynyt 1905 Pietarissa baltiansaksalaisille vanhemmille. Äiti otti töistä tulevan isän aina vastaan selostamalla, mitä riesaa tyttäristä, Inasta ja tämän pikkusiskosta Renatesta, oli päivän aikana ollut, ja sitten isä piiskasi tytöt ennen kuin varsinaisesti asettui kotioloihin. Joka päivä. Ina ei väkivallasta lannistunut vaan pysyi riehakkaana ja äänekkäänä lapsena. "Lyönnit olivat ilmeisesti enemmän rutiininomaisia kuin satuttavia, koska Inalle jäi isästä hyviä muistoja, äidistä ei niinkään. Pahinta lienee odottamisen hetki; sen kuuleminen, kun ulko-ovi kolahtaa ja tietää isän tuleen kotiin, jossa äiti odottaa koivuniemen herra tai remmi kädessään". Koska tämä menetelmä ei Inaan purrut, kokeiltiin tytön lähettämistä Saksaan koulunkäyntiin kahdeksan vanhana vuonna 1913, mutta se jäi yhteen vuoteen varmaan jo ensimmäisen maailmansodan syttymisen takiakin.

Vallankumousta pääsivät seuraamaan paikan päällä niin Ina kuin Tito. Tito oli hänkin käynyt syntymässä Pietarissa 1904, mutta perhe oli muuttanut pian Suomeen, joskin palasi takaisin maailmansodan alla. Pikku pojan vinkkelistä pian syttynyt vallankumous oli jännääkin, mutta päällimmäisenä Titon kokemusta siitä tuli leimaamaan se, kuinka hän 15-vuotiaana eli pari vuotta vallankumouksen jälkeen seurasi vierestä, kun väkijoukko hakkasi hengiltä miehen, joka oli varastanut leivän.

Nälän kokemuksen totaalisuus ja se, miten tämä kokemus erotti heidät kaikista sellaisista, joilta tämä kokemus puuttui, yhdisti tuonnempana Ina ja Tito Collianderia.

Vallankumouksen jälkeen kaikki, mikä voitiin myydä, myyttiin, että saatiin syötävää, ja eräs erikoisuus Inan perheessä oli se, että tytöt lähetettiin keskenään maakuntiin myyntimatkoille. Äidin vakaumus kuulemma oli, että lapsilta ostetaan vaikka säälistä toisin kuin aikuisilta. Ina ja Renate matkustivat junalla ulos Pietarista pummilla. Ina saattoi nähdä tässä seikkailuakin, mutta arempi Renate ei, ja kerran Renate sairastui tällaisella matkalla aika pahasti; he joutivat jäämään reissun päälle odottamaan Renaten paratumista. Tarina ei kerro, miten vanhemmat suhtautuivat tapahtumaan.

Ina pääsi aika nopeasti pois vanhempiensa vaikutuspiirista erilaisiin kouluihin, mutta kun Renate jäi vanhempinsa kanssa täysin yksin viimeistään Inan lähdettyä Suomeen lastenhoitajaksi opiskelemaan, hän hirttäytyi 16-vuotiaana.

Lapset eivät sitten olleet Inan juttu. Hän heittäytyi taiteeseen ja tapasi Titon, hummaajapojan. Inan vanhemmat muuttivat ennen pitkää Inan perässä Suomeen, mutta katkasivat suhteet tyttäreensä, kun tämä vastoin heidän tahtoaan meni naimisiin Titon kanssa.

Alkuun yhteiselämä oli onnellista, mutta sitä alkoi varjostaa Titon alkoholiongelma, johon katkaisuhoitokaan ei auttanut, sekä Titon uskottomuus, mikä ei estänyt Titoa olemasta mustasukkainen Inasta. Olli Löytty kertoo, että vaikka Tito omaelämäkerrassaan väittää käyneensä natseja tapaamassa vain kerran, hän tosiassa kävi tuossa Travemünden runoilijakodissa kolmesti, viimeimmäksi niinkin myöhään kuin vuonna 1942. Tito Colliander todellakin ihaili natseja, ja ilmeisesti 50-ja 60-luvuilla oli tarvetta Collianderia palkitsemalla vakuuttaa, että kyllä aikanaan natsisympatioilla varustettu ihminenkin voi olla nuorison ihailemaa boheemikirjailijatyyppiä.

Inan kohdalla tämä kirja avasi minulle hänen teoksensa. Kehosta irrotetut, nukenpäämäiset naisten päät alkoivat näyttäytyä minulle aina ja olosuhteista riippumatta pystyssä pysyvinä päinä; enkelit alkoivat vaikuttaa kaikelta siltä, mikä nukenpäistä on jouduttu hylkäämään pois. Enkeleiden silmänpistävä piirre on jopa ortodoksisiksi enkeleiksi hyvin pienet päät, joissa kasvot ovat melko marginaalisessa osassa, ja viilletyt, haavaiset, veitseniskuilla rakentuneet, liehuvat kaavut peittävät siivet melkein kokonaan. Asetelmat rupesivat tuntumaan lepotauoilta muuten rankassa elämässä, jossa väkivaltaiset vanhemmat olivat korvautuneet holtittomalla aviomiehellä.

 

Ilmeisesti Ina ei koskaan harkinnut Titon jättämistä. Ina tuntuu jotenkin valinneen loputtoman – ei ehkä niinkään anteeksiantoa vaan ymmärtävän säälin näitä itseään heikompia, Titoa ja vanhempiaan, kohtaan. Ina kärsi koko elämänsä, olihan hänen avioliittoonsa Titon kanssa vähän kuin siirtyminen ojasta allikkoon, mutta hän oli aidosti vahva ihminen. Ja kuten me kaikki riittävän vanhoksi eläneet hyvin tiedämme, vahvuuskaan ei suoranaisesti aina riitä, sillä aikuisten oikeesti kärsimys ei ole pelkkä kestävyyslaji. Se vaatii myös taitoa, joka saattaa olla jopa vielä harvinaisempaa kuin kestävyys – ja viimemainittuakin Inalla siis oli.

Ina saattoi käyttää puupiirroksiinsa jätelautaa ja mosaiikkeihinsa roskista löytyneitä astiansirpaleita, mikä kierrätys on minunkin periaatteeni. Pariskunnan elämässä oli yksiselitteisesti ihailtavaa se, että he tyytyivät vaatimattomaan eivätkä keränneet roinaa. Inan työtkään eivät kasaantuneet kotiin tai sittemmin työtilaan, sillä hän myi kaikki sitä mukaa, kun niitä syntyi, mitä ihailen suuresti siitä huolimatta, etten niin hirveästi ihailekaan hänen teoksiaan. Muutenkin Collianderien elämäntapansa saattoi olla suurempi taideteos kuin heidän teoksensa edes yhteensä.

Inan kuoleman jälkeen paljastui kuitenkin yllätys: Ina olikin kerännyt jotain, nimittäin rahaa. (11.2.2022)