Holbein vs. Dürer

Hueffer, Ford Madox. Hans Holbein the Younger. Lontoo 1914 (= uusintapainos, ensimmäinen 1909)

Lukaisin tuossa pienen kirjasen Hans Holbein nuoremmasta (1497/8-1543).

 

Olen ostanut tämän Huefferin Holbein-elämäkerran aikanaan Hollannista. Kirjani on vuodelta 1914, ensimmäinen painos on viisi vuotta aikaisempi, eli teksti on modernismin aamusta. Kappaleeni ei ole hyväkuntoinen - sivut ovat kärsineet kosteusvaurioista, mutta kannessa on sokeapainatuskehykset ja kultainen foliointi, kirjan nimen alla art nouveau-ornamentti, joka siis on ilmestymisajankohtaan nähden hieman vanhanaikainen; tumma harmaanvihreä kansiklotti on selästä revennyt.

Kuvitus on tehty syväpainolla, tekniikalla nimeltä fotogravyyri, joka on valottamista hyödyntävä periaatteessa metalligrafiikan menetelmä.  Kuvasivuissa näkyvätkin syvänteinä kuparilaattojen reunat pyöristettyine kulmineen.

Valokuvan valottamisen syväpainolevylle keksi varsinaisesti saksalais-böömiläinen Karl Klicin, joka yhdisti tässä heliogravyyriksi kutsutussa menetelmässään Fox Talbotin kromigelatiinimenetelmän ja asfalttijauheakvatintan, jolloin saatiin syväpainolaatta, jonka pisteen koko ei muutu, oli kyseessä vaalea tai tumma alue, vaan tummuus määräytyy syvyyden eikä pinta-alan mukaan. Tämä merkitsi ensimmäistä korkealaatuista valokuvapainokuvaa, sillä kohopainoautotypia oli väkisinkin aika isopisteistä.

Syväpainetelmää kehitettiin 1900-luvun ensivuosina Saksassa pidemmälle fotogravyyriksi, kun käyttöön otettiin pigmenttipaperi ja syväpainorasteri, ja menetelmää sovellettiin myös rotaatiopainoon.

Kuvatekstit on etsattu valotusmenetelmällä suoraan näihin tämän kirjan kuvien painolevyihin, mikä sekin kehitettiin vasta 1900-luvun alussa, itsea asiassa vuoden 1910 tienoissa. Syväpainon kiivaan kehityksean katkaisi ensimmäinen maailmansota. Siispä tämä vuonna 1914 painettu kirja on ollut teknisesti hotinta hottia aikanaan, sillä kuvissa on myös syväpainorasterin enimmäisen kehitysvaiheen verkkorasteri. En tiedä, oliko jo ensimmäisessä julkaistussa vuoden 1909 versiossa nämä samat kuvat. Jos oli, tämä on ollut todella edistyksellinen teos.

Leipäteksti on painettu rehellisellä kohopainolla, kirjaintyyppinä joku Caslonin (1700-l) tuote. Kohopainojälki on todella skarppi. Paperi on tekstisivuissa karheampaa kuin kuvasivuissa, mutta kuten sanottua, skarppia on.

Kirjoittaja aloittaa vertaamalla Holbeinia Albrecht Düreriin (1471-1528), tämän hiukan vanhempaan aikalaiseen. Molemmat olivat ongelmissa ihailemansa renessanssin soveltamisessa saksalasiseen mielenlaatuun. Huefferin mukaan Dürer kuului vielä keskiaikaan, ja Hueffer pitää häntä jonkinlaisena mystikkonakin. Huefferin mukaan Dürerin teoksia katsoessaa katsoja huudahtaa: "Miten tosi", kun taas holbeineja katsoessaan "Miten kaunis!.

Dürerillä ja Holbeinilla tosiaankin oli erilainen suhtautuminen renessanssiin. Dürer oli kiinnostunut esimerkiksi renessanssikeksinnöstä, perspektiivistä, tekniikkana, ja hän piti sitä mystisluontoisena salaisuutena; hän syytti italialaisia siitä, etteivät nämä suostuneet paljastamaan hänelle kaikkea, minkä persektiivistä tiesivät. Kaiken kaikkiaan Dürerin töissä oleellista on syvä vakaumus. Hänen teostensa antikvisoivimmissakin kohdissa näkyy, että ne ovat kulkeneet goottilaisen mielen läpi. Holbeinin teoksia puolestaan leimaa arvovapaus. Aihe on niissä niin sellaisenaan kuin voi, ilman vakaumusta sinne tai tänne.

Holbeinille renessanssi näyttäisi olleen aluksi hieno muoti. Hän survoi renessanssiornamentteja uransa alussa joka paikkaan, ja varsinkin Raamatun kertomuksia kuvaavissa teoksissa syntyykin melkoisen anakronistinen vaikutelma.

Molemmat olivat maailmanhistorian ensimmäisiä painotuotesuunnittelijoita. Itse asissa jos lähtökohdaksi otetaan modernismin jälkeinen käsitys kuvataiteesta itseilmaisuna, mikään 'taide' ennen modernismia ei ollut taidetta vaan yrityskuvagrafiikaa, joko kirkon tai mahtisukujen imagoitten ylläpitämistä ja kohottamista. Dürerillä osa omakuvista kenties kuuluu modernin taidekäsityksen piiriin, mutta varma en ole siitäkään. Saattoivat kuulua oman yrityskuvan ylläpitoon… Holbeinin teoksista modernin taidekäsityksen piiriin kuulunee vain hänen vaimonsa muotokuva.

Kumpikin teki runsaasti kirjagrafiikkaa ja kuvitusta - pelkällä taulunmaaluullahan on aniharva koskaan elänyt. Dürerin merkittävimmät teokset eli puupiirrossarjat kuuluvatkin tähän graafisen suunnittelun lajiin, minkä seurauksena hänen kuuluisa AD-monogramminsa on amerikkalaisen graafisen suunnittelun järjestön The Art Directors Clubin logona. Holbeinin kuuluisimpia graafisen suunnittelun alaan kuuluvia teoksia on Kuolemantanssin kuvitus, jossa hahmot ovat kansanomaisten makutottumusten mukaisesti lyhyenläntiä ja isopäisiä. Upeita ovat monet Erasmuksen muotokuvat, joita Holbein teki tämän teosten frontispiiseihin ja muutenkin. Hän teki kaiken kaikkiaan hirmuisen määrän nimiöitä sun muita renessanssityylisiä kirjakoristeita. Näistä ei Huefferin kirjassa kuitenkaan ole esimerkkejä. Huefferin mukaan Holbein olisi tehnyt myös muuta muotoilua kuten koruja, mitä en tiennytkään, mutta näistäkään ei kirjassa ole kuvaesimerkkejä.

Huefferin mukaan Holbeinia pitää tarkastella taiteilijana, teostensa kautta, eikä ihmisenä edesottamuksineen. Holbeinin tarkasteleminen viimemainitusta näkökulmasta onkin vaikeaa, sillä hän ei kirjoittanut mitään. Hänestä on hyvin vähän muitakaan dokumentteja. Hän ei pitänyt tapanaan signeerata teoksiaan. Tässäkin mielessä Holbein ja Dürer ovat vastakohtia. Dürer nimittäin kirjoitti paljon, myös päiväkirjaa, ja jokaisessa hänen luonnoksessaan on selvitys siitä, mistä on kyse. Hän kirjoitti kirjankin, vuonna 1525 ilmestyneeen perspektiiviopillisen teoksen Unterweysung der Messung - hän siis kuoli kolme vuotta tämän jälkeen. Dürerin puupiirrossarjoista merkittävin tässä mielessä lieneekin Marienleben, jossa hän onnistuu perinteisissä mustavalkoisissa puupiirroksissa soveltamaan kaikkia perspektiivin lajeja, ei vain viiva- vaan myös valo-, ilma- ja väriperspektiiviä.

Ihmisinäkin herroissa lienee ollut eroja. Molemmat olivat toki naimisissa, mutta Dürerin avioliitto oli lapseton eikä hänen vaimoaan Agnesta manita Dürerin päiväkirjoissa eikä hänelle osoitettuja kirjeitäkään ole. Sen sijaan Dürerin jäämistön papereissa esiintyy usein humanistiheppu nimeltä Birkheimer, mistä jotkut ovat tehneet pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Holbeinilla sitä vastoin oli lapsia siellä sun täällä, paitsi laillisia myös lain ulkopuolisia, mikä näkyy hänen testamentissaan.

Dürer onnistui sopeutumaan niin renessanssiin kuin uskonpuhdistukseen, mutta Holbein joutui ikään kuin pakenemaan kalvinisoituvasta Baselista, jonne hän oli muuttanut synnyinkaupungistaan Augsburgista silloin parempien työtilaisuuksien perässä. Paikka, jonne hän sieltä lähti, samasta syystä, oli Englanti. Hän oli vieraillut siellä kerran ennen lopullista muuttoaan. Englannissa hänestä tuli ensin saksalaisen viennin 'yritysgraafikko' ja sitten Henrik VIII:n ja hänen hovinsa visuaalisen imagon luoja.

Tässä vaiheessa itsetarkoituksellinen renessanssiornamenteilla koristelu oli jäänyt tykkänään Holbeinin teoksista, ja hänestä oli tullut täysiverinen renessanssimaalari. Muotokuvat Henrik VIII:sta lienevätkin tunnetuimpia Holbeinin teoksista, samoin kuin muotokuvat kuninkaan vaimoista. Monet tietänevät myös teoksen nimeltäa Suurlähettiläät, joka ei ole ollut tilaustyö vaan omaehtoinen työnäyte, jota Hobein käytti etsisessään asiakkaita Englannista - näihin aikoihinhan taitelilijoilla ei käytännössä ollut juurikaan mahdollisuuksia tehdä kuin tilaustöitä.

 

Tässä yli sata vuotta vanhassa kirjassa on vielä ollut mahdollista puhua taiteen tarkoituksesta. Nykyisinhän sellaista ei voi tehdä joutumatta naurunalaiseksi. Ja Huefferin mukaan taiteen tarkoitus katsojalle on unohtaa itsensä. Holbein onnistuu tekemään tämän sillä, että hän esittää maailman realistisesti ja vakuuttavasti, osittaen, että hänen esittämänsä kuva esittämästään asiasta on luotettavin mahdollinen. Jotkut muut taiteilijat tekevät sen Huefferin mukaan ehkä toisin, mutta Holbein näin. (19.6.2013)