Hyväkuntoisia vanhoja kirjoja

Lujasta päätöksestä huolimatta huusholliimme tuli lisää kirjoja.

Juhannuksen tienooseen liittyi sellainenkin piirre, että tulin menneeksi serkkuni kutsuta penkomaan tätini jäämistön sitä osaa, jota kukaan lähisukulainen ei enää halunnut ja joka oli menossa kirpputorille.
 

Olen tietenkin päättänyt, kuten olen tällä blogillakin usein todennut, että meidän huusholliin ei tule enää yhtäkään tavaraa tässä elämässä, mutta serkkuni oli varannut minulle oheisen kuvan silmälasit. Juhannusaaton aattona tällä blogillani julkaisemassani omakuvassa olen oikein näköiseni paitsi että silmälasit ovat vääränlaiset. Ne, joita käytän, eivät sopineet kuvan tyyliin. Viime syksyyn asti pärjäsin lukulaseilla, mutta sitten jouduin hankkimaan monitehot, ja näytän ne päässä erään pohjalaiskollegan mukaan kirurgilta. Mutta serkkuni kysyi, haluaisinko oheiset silmälasit. Nehän muistuttava kovasti juhannumuotokuvani rillejä! Ne ovat kuitenkin rikki, eikä niihin näin olen voi vaihtaa omia linssejään, ja kotelokin on liian litteä nykyajan silmälaseille. Otin ne kuvausrekvisiitaksi.
 

Ne eivät ole olleet tätini, vaan erään toisen henklö. Tämä henkilö oli sitä laihan mummon tyyppiä, tiedättä varmaan lajikkeen, hyvin hurskas, ja osasi virsikirjan ulkoa. Eikä mitenkään ns. sydämellinen vaikkakin hurskauttaan hyvä ihminen. Tätini kertoman mukaan tällä oli nuoruutensa päivinä ollut mielitietty, joka lähti Amerikkaan. Kun miestä ei ruvennut kuulumaan, tyttö naitettiin rikkaalle talonpojalle, mutta kuinkas sitten kävikään? Kohta ilmaantui mies Amerikasta morsiotaan hakemaan. Ja palasi tyhjin käsin takaisin. Näiden rillien omistaja valitsi siis pienemmän riesan tien.
 

Vaikka olisihan sitä voinut karata. Siitä, että hän valitsi pienimmän riesan tien, voidaan päätellä, ettei henkilö ole meidän sukua, sillä meidän suvussa naiset ovat kyllä saaneet karattua miesten matkaan. Niin teki esimerkiksi mummoni Martta, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen todistaa, ettei nimi ole enne. Hänelle kävi useimpien arvioiden mukaan huonosti, paitsi omasta syystään, myös muista syistä, mutta niistä enemmän, jos joskus menetän loputkin mielenterveydestäni ja rupean kirjoitamaan muodikkaita historiallisia romaaneja.
 

Mutta palatakseni kirpputorille menemässä olevaan tavaraan… Serkuni oli kerännyt uskonnolliset kirjat menemään Parikkalan seurakunnan kirjastoon, mutta maallista kirjallisuutta oli vielä vähän jäljellä, ja niistä hän sanoi, että voisin ottaa niitä, jos jotain halusin.
 

Arvokkaita niistä eivät olleet mitkään, mutta hyväkuntoisia. Suurimmassa osassa ei mitään merkintöjä, mitä minä, kynä kädessä lukija, ihmettelen. Otin esim. silmälasien taustana olevan Kansakuntien vaiheet -sarjan, käännösteoksen, joka on julkaistu vuonna 1953. Kirjassa on merkillistä, koulutaulutyyppistä kuvitusta valokuvien ja taideteosten lisäksi. Kuvia on paljon, ja tämä on ollut 50-luvun alussa mekoinen voimainponnistus. Sarjassa on viisi osaa, ja niissä punaiset kloottiselät ja ruskehtavat, kohtalaisen vähätöisesti marmoroidut ylivetopaperit. Selissä on punavalkoiset kapiteelinauhat. Etulehtipaperit ovat tavallista valkoista päällystämätöntä paperia.
 

Rahallahan aina saa ja hevosella pääsee, mutta teepä hienoja esineitä, jos on materiaalipula! Näissä viereisen kuvan kahdessa kirjassa ei ole edes klottiselkiä, mutta molemmissa on pyritty sellaisen - tai nahkaselän - vaikutelmaan. Molemmissa on yksinkertaisesti raidoitettu liisteripaperi ylivetona, ei kapiteelinauhoja eikä erikoisia etulehtipapereita.
 

Kuvassa etummaisessa eli Saima Harmajan Kootuissa runoissa selkä on vasaramartioitua kartonkia. Selkä on painettu kohopainossa kahdella eri vihreällä, ja kuviointi on poikkiraidoitusta eli se on imitoivinaan bindinauhoja. Kullanvärinen teksti on niin kulunut, etten osaa sanoa, onko se vain painettu kullan värisellä painovärillä vai onko se folioitu, mutta veikkaan edellistä vaihtoehtoa. Kirja on seitsemäs painos ja vuodelta 1947. Suosittu kirja…
 

Takimmaisessa, Uuno Kailaksen Runot-teoksessa on viiden kokoelman tekstit samoissa kansissa. Sen selkä on pelkkää voimapaperia, painettu kohopainossa kahdella värillä, joista toinen on kulta. Kuviointi on poikkiraidoitusta tässäkin. Tämäkin on seitsemäs painos. Painovuosi on 1946.

 

Näissä kahdessa kirjassa on henki voittanut aineen.
 

Otin myös kaksi samaa sarjaa olevaa kirjaa sidosasujensa takia. Toinen on Sillanpään Ihmiset suviyössä, ja toinen Naisylioppilas-nimellä Joel Lehtosen kääntämä, parin vilkaisun perusteella romanttinen romaani. Kirjoissa on vihreät kloottiselät ja pirtsakat, poikkiraitaiset liisteripaperikuvioinnilla valmistetut ylivetopaperit. Kapiteelinauhoja ei ole, mutta etulehdet ovat kellertävää tikapuuvesileimattua paperia. Selkiä ei ole enää koristeltu bindinauhoja imitoivila raidoilla, mutta kylläkin (nahakaselkienkin kultauksessa käytetyillä) koristepalkeilla. Kirjat ovat vuodelta 1949, ja ne ovat olleet aikanaan ulkoasultaan oikein moderneja. (28.6.2012)