Ikoninmaaluussa

...meni koko syksy 9.9.-17.11.2019.

Tästä pitäisi ennen pitkää syntyä Valamon Jumalanäiti.

Mielenkiintoinen visuaalinen maailma, jossa eivät tekjänoikeudet jyllää. Luvan kanssa saa kopioda, jopa oikein läpi piirtää, ja itse asiassa oman ajattelun käyttö on suorastaan kielletty.

Luostarissa on selvinnyt myös sen oudosti anoppivainaan pihaan ilmaantuneen, tähkämäisellä punavioletilla kukinnolla varustetun kasvin nimi. Se on punatähkä. Sitä on runsaasti Valamon luostarin vastaanoton/trapesan edessä.

Paljon oppii, kun luostariin lähtee. (11.9.2019)

 

Kultaillen

 

Jo eilen kaiversin Valamon Jumalanäidin ornamentit ja sivelin niihin kultaamista varten liimavettä sekä neljä kerrosta saven ja liivatteen sekoitusta. Tänään hioin savikerrokset ja sivelin vielä pintaan liimavettä. Ja sitten alkoi varsinainen kultaus.

Kullata olisi voinut sillä mikstiooni-menetelmälläkin, jolla olen kultaillut akryyli/öljyvärimaalauksiani, mutta nyt kokeilin tätä savihommaa. Tämän etu on se, että pinnan voi kiillottaa, kun mikstioonilla laitettua kultaa ei voi, joten se jää hiukan mattamaiseksi. Savimenetelmän heikkous on suurempi työläys, mutta ei se mitään… Lehdet kiinnitettiin viinalla, ts. veden ja sinolin sekoituksella kuvan punaiseen punaiseen savipintaan.

Kultaukseeni jäi reikiä, mutta jo ennen niiden paikkailemisyrityksiä pyörittelin pinnan pumpulilla ennen kuin aloin kiillottaa kultauksesta agaattikivellä esiin osia siten, että pääsin näkemään, minkä säväyksen se työläästi saavutettu kiillotettavuus nyt sitten tekee. (12.9.2019)

 

 

Tempera

 

Nyt alkaa ikonintekeleessä olla jo vähän väriä

Ikoneita maalataan vähän nurinkurisesti eli tummat varjojen värit tehdään ensi kauttaaltaan koko pinnoille, ja sitten liikutaan kohti valoa maalaten valokerrokset erikseen, vaikka tempera antaisi kyllä mahdollisuuden ottaa sen valon maalauspohjasta läpi kuultaen. Olen jättänyt työhön yhden tällaisen kokeilukohdan, josta opettaja ei ole innostunut, mutta maalaan sen normitapaan, jahka olen nähnyt, miltä vaalennusten lisääminen maalikerroksina näyttää verrattuna tuohon kultavuuteen.

Kuvassa on pari muutakin kokeilua, vaikka asiakseen pohjustin kaksi kotoa tuotua vanhaa vanerilevyä tehdäkseni kokeiluni niille.

Ikonimaalausasioiden lisäksi olen oppinut esimerkiksi sen, miksi näillä main ei katsota hyvällä, jos naiset istuvat polvi toisen päällä. Nimittäin Konstantinopolin portot värjäsivät takavuosisatoina jalkapohjansa punaisiksi ja vilauttelivat niitä kinttujaan polven päällä keinutellen myynninedistämistarkoituksessa. (17.9.2019)

 

 

Valamon Jumalanäiti rupeaa hiljakseen valmistumaan. Tässä on vielä silmät vähän eri korkeuksilla, ja kaikki ikoneille välttämättömät teksti puuttuvat kokonaan, samoin Jumalanäidin tunnukset eli tähtöset otsalla ja olilla.

Tuon kohokuvioisen kultaustyyliin jäljet juontuvat yleisesti kautta Euroopan muotiin tuleeseen bysanttilaisinnostuksen 1800-luvun loppupuoliskolla. Tuollaista bysanttilaisvaikutteista ornamentiikkaa näkeekin vaikkapa ranskalaisen julisteen kultakauden tuotoksissa kuten Alphonse Muchan töissä. Muoti villitsi siis venäläisetkin aina kirkkotaidetta myöten, ja Vasili Peshehonov, isä ja poika, toivat tyylin venäläisiin ikoneihin, etenkin tuollaisten kultausten muodossa, noin 1860. Molempien mestareiden ikoneita on Valamon kirkoissa, ja niitä voi käydä katsomassa myös Kuopiossa ortodoksisessa kirkkomuseossa Riisassa.

Mutta tyyli villiintyi jopa elmaljointi-imitaatioiksi, ja minunhan on tietenkin pitänyt ryhtyä kokeilemaan sitä, vaikka kuulin kyllä, ettei moista ole kukaan kuuna päivänä Valamon Jumalanäitiin soveltanut. Kokeilu on tässä siis vasta alussa, menossa sinisten testausta. Jatkuu huomenna…

Maalin kuivumisen seuraaminen, vaikka olisi niinkin nopeasti kuivuva maali kuin munatempera, on sen verran tylsää, että tein opettajan opastuksella kahteen jo hyvin kirjansidonnassa kierrättämääni vanerilevyyn munapohjustuksen. Näihin levyihin pyrin tekemään hulluimmat kokeiluni ns. luppoaikoina, ettei tarvitse enempää kalliita ikonilautoja niihin tuhlata. Tässä on tulossa versio Siinailla Pyhän Katariinan luostarissa sijaitsevasta Kristus Kaikkivaltiaasta. Kuvan tyyli on mielenkiintoinen, sillä tämä 500-luvulta peräisin oleva ja hyvin autiomaaoloissa säilynyt ikoni on saanut vaikutteensa Egyptin Fayumin kulttuurista, jossa oli tapana siinä heti ajanlaskun alun jälkeen, että ihmiset maalauttivat jo elinaikanaan itsestään muotokuvat, hyvin tämän tyyliset, jotka sitten liitettiin heidän muumiohinsa pään kohdalle. Fayumin potretit ovat upeita. Osa on kuin Picasson siniseltä kaudelta ja osa kuin vaikkapa nykyafrikkalaista kansantaidetta. Tekniikkana on ollut vahamaalaus, josta seuraa liitu- tai öljypastellimainen pintarakenne. (19.9.2019)

 

Se on siinä

 

Tässä se sitten on, elämäni ensimmäinen ikoni, Valamon Jumalanäiti. Tai ehkä tarkemmin ilmaistuna mukaelma Valamon maalarimunkki Alipin (1851-1901) (johdolla Valamon munkien) maalaaman Valamon Jumalanäidin mukaan.

Ikoni on peräisin vuodelta 1878, ja taustansa koristeellisen kultauksen takia sitä voi luonnehtia beshehonovilaisvaikutteiseksi ikoniksi. Alkuperäisessä ei ole noita minun säveltämiäni tummansinisiä emalji-imitaatioita, mutta Beshehonovilta irtosi kyllä sekin. Ikoni on maalattu hyvin länsimaiseen tyyliin – oikea Valamon kirkossa sijaitseva on tehty jopa loppuun öljyvärein, vaikka alla onkin kuulemma tempera.

Tällainen länsimainen tyyli tuli tuonnempana eli 1960-luvulta lähtien olemaan kiistanalainen eli länsimaista hapatusta. Siksi ikonista on pyritty tekemään versioita, jotka olisivat bysanttilaisempia tai varhaisvenäläisempiä. Liian naturalistisen tai ehkäpä jopa kiiltokuvamaisen tyylin lisäksi puhdasoppisten hermoja on kiristänyt se, että Jumalanäidillä on paljaat jalat, vaikka pitäisi olla punaiset silkkitossut. Minua kylläkin epäilyttää, mahtoiko tuo köyhä palestiinalais/juutalaisnainen omistaa moisia kapineita. Myöskään seisoskeleminen pilven päällä ei kuulemma käy laatuun. Pitää olla jonkinlainen matto.

Tosin nykyisin asetetaan puolestaan nuo keinotekoisesti perinteistetyt Valamon Jumalanäidit kyseenalaisiksi, sillä ne ovat niin kaukan alkuperäisestä, että tosiaisiassa niitä ei voi tunnistaa.

Hmm…

Minä en oikeastaan tullut tänne tekemään näitä kiiltokuvamaisia Jumalanäitejä vaan nimenomaan niitä arkaaisia, mutta näin nyt kävi. (20.9.2019)

 

 

Kristus Kaikkivaltias

 

Täällä Valamossa häivähtelevät välillä, tosin kevyesti, ilmoille taideväärennöskauppakriisin läikähdykset. Ikonimaalaustyöpajalla on viikonlopun aikana käynyt runsaasti turisteja, ja ollaan naureskeltu, että käyvätköhän ne täällä töllistelemässä, että täälläkö niitä taideväärennöksiä tehtaillaan kuten tämä minun Kristus Kaikkivaltiaani suoraan 500-luvulta – vanerilevyllä…Eli tämä ei ole olevinaan edes ikoni, sillä tähän on tehty kaiken maailman raaputtelu- ja sivelintekniikkakokeiluja, joiden tekemiseen ehta ikonilauta on aivan liian kallis peli. Eikä tämä ole myöskään tehty sillä vahamaalustekniikalla, jolla alkuperäinen on 1500 vuotta sitten maalattu vaan vedelty munatemperalla, joka 700-luvulla tuli korvaamaan vahamaalauksen ikonimaalaustekniikkana.

Ilmeisesti tässä taideväärennösjupakassakin on syvällä pohjalla itäisen taidekäsityksen kaikuja. Aasiassa teoksen kopiominen ei ole tänäkään päivänä millään muotoa pahasta, ja meidänkin ikoninmaalauspäivämme alkavat rukouksella, jossa toivotaan katsojien meidän maalaamiemme ikonien kautta kunnioittavan niiden alkukuvia, ts. kuvia, joista niitä on vuosisatojen kuluessa toisinnettu.

Huomenna on edessä nikkarointia, sillä pitää tehdä laatikko, johon valetaan betonilaatta, joka pohjustetaan ja jolle maalataan kaseiinitekniikalla, joka puolestaan on seinämaalaustekniikka muotoa secco. Maalausnesteet on jo sekoitettu, sitä on tässä pullossa, ja varsinainen sideaine on käytännössä maito. Sangen jännittävää… (22.9.2019)

 

 

Eilen ikonimaalausprojektit saavuttivat seuraaat mitat:

1) Valamon Jumalanäiti olifoitiin, eli siihen laitettiin päälle pellavaöljyvernissa.

2) Viimeksi tänne blogille pistämääni kokeiluvanerilevyyn, johon oli kokeiluni tehnyt soveltaen 500-luvulta peräisin olevaan Pyhän Katariinan luostarin Kristus Kaikkivaltiaasta, maalasin opettajan kehoituksesta Kristuksen tekstilyhenteet, jolloin siitä tuli ikoni. Tein ne jopa nykyikonityyliin kapeilla kirjaimilla, vaikka tiedän, että 500-luvulla olivat Bysantissa käytössä hyvin leveät kirjainmuodot unisaali ja vielä sitäkin pyöreämpi ja leveämpi puoliunsiaali. Kapeammat kirjaimet tulivat käyttöön Kyrilloksen ja Metodioksen myötä vasta 800- ja 900-lukujen vaihteessa, kun kehitettiin ensin vaikeasti kirjoitettava ja luettavakin glagolitsa ja pian sen perään viimein hyvinkin kapeitakin kirjainmuotoja käyttävä kirillitsa. Mutta en nyt ruvennut saivartelemaan tästä asiasta.

Sitä vastoin minä ahkerana tyttönä kokeilin toiseenkin vanerilevynpalaseen. Aiemmassa kokeilussa olin keskittynyt vain munatemperan maalausominaisuuksiin; nyt rupesin pohtimaan ikoneille tyypillisiä kulmikkaita laskoksia, ja kyllä ymmärtää, miksi juuri kubismista tuli Venäjällä ensimmäinen länsimaisesta modernismista omaksuttu suunta samoin kuin senkin, miksi siitä nimenomaan venäläissyntyisten taitelijoiden toimesta kehittyi konstruktivismi.

Viereisessä kuvassa on kokeitu urakalla sitäkin, että jos valon ottaisi levystä, ei lisäämällä vaalennettua maalia. Minä en suinkaan ole ensimmäinen siitä haaveileva, sillä minulla oli mallina Pariisissa vaikuttanut venäläisemigrantti, pappi ja ikonimaalari Gregory Kroug (1909-?), joka useinmiten toimi niin, ettei – normaaliin akvarellityyliin – jättänyt läpikuultavia valoja ja lisännyt varjoja päälle vaan maalasi ensin tukevahkosti, pesi sitten valoisammista paikoista värin pois ja lisäsi vielä läpikuultamattomat huippuvalot. Vastaavannäköisiä vaikutelmia löytyy vanhoista ikoneistakin – kuten tämän minun tekeleeni mallina olevasta 1500-luvulta peräisin olevasta Arkkienkeli Mikaelista – mutta vaikutelma ei luultavasti johdu välisävyjen vaalentamisesta pesemällä vaan vuosisatojen saatossa tapahtuneesta rapautumisesta ja värien kemiallisesta muuttumisesta. Ja mallina olleen kuvan enkelillä tosiaankin on noin pieni pää. Joskin vielä tätäkin mustempi.

3) Kaseiinitemperakokeilu jäin eilen tämän kokeilupohjan vaiheeseen. Alimmaisena on betoni, päällä kalkkitasoitetta, ja vaikka toki tähtäsinkin siihen, että pinta krakleeraisi, että se näyttäisi muka vanhalta rapautuneelta seinältä, tämä saattoi mennä vähän överiksi…mutta ei se mitään.

Mutta nyt on tämä harrastus hetken kesannolla. Tämä päivä on jo kulunut maallisten asioiden parissa Kuopiossa, ja jatkuu samoissa merkeissä… (26.9.2019)

 

 

Liituamista

 

Luostarissa on satanut lunta, ja minä olen lisännyt maan valkeutta hiomalla ikonipohjiani. Sen työn pitää tapahtua ulkotiloissa, sillä pölyä, totta vie, syntyy.

Osa pohjistani on moneen kertaan kierrätettyjä kirjansidonta- yms levyjäni. Kankaat pohjustuksiin ovat kierrätysmateriaalia, nekin. Oheisessa kuvassa kankaat on jo liimattu levyihin eläinpohjaisella limalla, tässä tapauksessa liivatteesta tehdyllä. Vasemmalla vanha lastulevynpala ja Emma-tädin vanha pyyhe, jonka liimaamista ikonipohjaksi pidettiin Emma-tätiä halventavana, vaikka oli arvellut, että ehkä sitä pidettäisiin ikoneita halventavana… Yhtä kaikki, liituamisen jälkeenkin Emman monogrami jää näkyiin, joten voi olla, että sille levylle tulee muuta kuin ikoni.

Keskellä on secco-kokeiluni alku, jonka pitäisi tulla esittämään Rublevin kuuluisaa Kristusta, ja se onkin nyt jo tätä kuvan esittämää vaihetta paremmalla tolalla.

Oikealla Emma-tädiltä kesken jäänyt ristipistopöytäliinan palanen. Neulakin oli paikallaan. Loppu minua vaadittiin säästämään, koska siitä voi tehdä minulle tsäpän.

Äidin minulle tekemää nuken lakanaa kiellettiin kategorisesti laittamasta ikonipohjaan ollenkaan, koska siitä kuulemma tulee minulle feresin esiliina. Tosin minua epäilyttää suuresti, tuleeko minulla olemaan tässä elämässä feresiä.

Liimauksen jälkeen levyt käsitellään monilla, monilla liitukerroksilla. Tässä on Suonenjoen navetan vintiltä tongittuja lankkuja isännän mootorisahalla pilkkomina. Toinen lankuista oli luultavasti vanhasta penkistä, ja sen toinen eli se puoli, jolle maalaan, on rouhean työskentelymenetelmän ansiosta aaltokuvioinen. Löytyi toki jotain vähän sileämpääkin. Näihin molempiin lajeihin tuli pohjaan keskeltä haljennutta lakanaa, jonka muistan jo meiltä kotoa ajalta ennen vanhempieni avioeroa.

Tässä liituamisen alku Emman keskeneräisellä pöytäliinalla pohjattuun levyyn. Sille tulee ikoni nimeltä Kuihtumaton kukka. Kuva-aihe on verrattain uusi. – Näyttääkö epätoivoiselta? Monien mielestä näyttää. (4.10.2019)

 

 

 

Ikonimaisuus on haaste

 

Betonilaatikkoon tehty, Andrei Rublevin Kristuksen mallia hyödyntäen kaseiinitemperalla maalattu kuva on tässä. Taas on kokeiltu raapimista ja erilaisia värinlevitystekniikoita, joista osa on onnistuneita, osa ei… Mutta kyllä tämän tunnistaa, vaikka alkuperäisessä ei ole tuollaista sädekehää, tai yhtään minkäänlaista sädekehää, ei ainakaan enää näkyvissä.

(PS. En laittanut tähän koskaan asiaankuuluvia kirjaimia, joten tämä ei nyt sitten koskaan muuttunut ikoniksi eikä tätä sitä myötä myöskään ole siunattu.)

 

Sekalaiset liidutut levyt on nyt hiottu, ja tällaisia niistä tuli. Yhteen on tässä jo aloitettu Johannes Valamolaisen kuvaa. On herättänyt myös teologisesti valveutuneen täkäläisen väestön keskuudessa keskustelua, miksi meidän pitäisi tehdä Johannes Valamolaisistamme 1960-luvulla muotiin tulleen uusbysanttilaisen tyylin mukaisia, ts. ei mielellään 'näköisiä'. Kun kuitenkin esimerkiksi Serafim Sarovilaisen ikoneista hänen ulkonäkönsä hyvinkin tunnistaa.

Yksi vastaus on ollut, että nyt haetaan uudelle pyhälle ikään kuin mali-ikonia, mutta itselleni tulevat mieleen lähinnä didaktis-markkinoinnilliset syyt. Tällaisella kurssilla on erilaisin visuaalisin kyvyin varustettuja henkilöitä, ja jos täälla saisi tehdä 1700-luvulta yleistyneiden, venäläisten niin sanotusti naturalististen ikoneiden kaltaisia asioita, opettajat saattaisivat olla melkoisissa ongelmissa, mistä puolestaan seuraisi opistolle valituksia, koska opettajat eivät pysytyisi mitenkään neuvomaan ja opastamaan ihmisiä sellaisten ikoneiden tekemiseen. Uusbysanttilainen tyyli on siitä hyvä, että kaikkeen on selkeät säännöt, ja kun niitä noudattaa, tulee juuri se tulos, johon pyritään. Eikä valituksia koulutuksen järjestäjälle.

 

Minä vain en jostain syystä nyt aivan täysin noita sääntöjä noudattanut. Paitsi parrassa...

Keskustelua käydään myös Johannes Sonkajanrantalaisen, myös tänä kuluvana vuonna pyhäksi julistetun, ikoneista, sillä niihin on toistaiseksi aina maalattu hahmon kaulaan mirrirusetti johtuen siitä, että ainoassa valokuvassa, joka on käytettävissä, Johannes Sonkajanrantalaisella on sellainen. Kuulemma kaikki eivät pidä tästä(kään) ratkaisusta, vaan olen kuullut erään arvovaltaisen henkilön tilanneen ikonin, jossa tuota mirriä ei ole.

Minun tulkinnastani Johannes Valamolaisesta tuli tämä. Ei kovin ikonimainen, paitsi siis ehkä parta. Kenties seuraavasta ikonistani onnistun tekemään jo muutenkin ikonityylisemmän…

 

Tätä pitää kyllä vielä työstää, mutta jotain tähän suuntaan meinasin jatkaa.

 

 

 

 



Lopuksi vielä kuva Johannes Valamolaisen haudasta, joka siis sijaitsee tuossa Valamon luostarin hautausmaalla, kuusiaidassa olevan aukon kohdalla. Aitaan on muodostunut aukko, kun ihmiset ovat kulkeneet niin usein nimenomaan Johannes Valamolaisen haudalle. (6.10.2019)

 

 

Kyynelehtivä Jumalanäiti

 

Ajelin läpi mahtavan ruskan Valamosta Kuopioon, missä maailma hyökkäsi heti kimppuun.

Ehdin kuitenkin Valamossa aloittaa tätä Emman keskeneräisellä ristipistopöytäliinalla pohjattua ikonia. Koska olin pohjustanut levyn ihan itse, siinä on vikansa. Tarkkaavainen katsoja saattaa havaita Jumalanäidin poskella kyyneleen. En ole piirtänyt sitä siihen. Selitys lienee huolimattomasti suoritettuun liitupohjustukseen jäänyt ilmakupla. Mutta se saa nyt jäädä tähän. (9.10.2019)

 

 

 

 

Joukko Jumalanäitejä

 

Keskeneräisiä töitä ei pitäisi näyttää hulluille eikä herroille, sanoi äiti, mutta ohessa alkutekijöissään eli mikstioonilla siveltynä yksi kolmesta Valamon ihmeitä tekevistä ikoneista, Suloisesti suuteleva Jumalanäiti. Päälle on tulossa lehtikulta. Alkuperäinen ikoni on kulkeutunut moldavialaissyntyisen munkki Antipan mukana Athokselta ensin Vanhaan Valamoon ja nyt sitten uuteen. Ikoni lienee peräisin aikaisintaan 1700-luvulta. Ikonia ei pääse Valamon kirkossa oikein näkemään, koska sen päällä on Antipalle lahjaksi annettu/sen teettämiseen lahjoitetuilla rahoilla Antipan teettättämä hopeinen riisa, jossa on päiväys vuodelta 1856.

Emman pöytäliinantekeleellä pohjattu levy on jatkunut tähän malliin. Paljon on siis vielä ei vain tehtävää vaan jopa ongelmia ratkaistavana.

 

 

 

 

 

 

 

 



Olen elämäni kerran kokeilemassa seinamaalausta. Koska seiniä ei ole maalattavaksi, olen valanut valmisbetonia pahvilla taustoitettuun kehykseen ja päällystänyt betonin kalkkitahnalla niin, että sille voi vedellä kaseiinitemperaa (= maidon osa-aine sideaineena) tyyliin secco eli kuivalle pinnalle. Tässäkin on vielä tekemistä… Vaikka tästä tämä Vladimirin Jumalanäiti on kyllä oikeastaan jo melko lailla jatkunut… Sinisen alla oleva musta selittyy sillä, että kalkkipohjalla siniset muuttuvat vuosikymmenten saatossa vihreiksi, ellei alla ole mustaa.

 

Luultavasti uusiakin ikoneita on joskus tulossa, sillä Valamosta löytyi leveitä, ammoin Valamon päärakennuksessa, entisessä Saastamoisen kartanossa, palvelleita lattialankkuja, jotka olivat joutuneet pois alkuperäiskäytöstä po. rakennuksen tuhoudutta tulipalossa. Suoraan edessä oleva lankku on noin 35 cm leveä, ja lustoista on joku laskenut, että kun se on otettu käyttöön 1860-luvulla, sen on täytynyt aloittaa kasvunsa 1600-luvulla. Oikealla sivuttain kierrätyskäyttöön ikoniksi päätyvä vanha pulpetin kansi. (11.10.2019)

 

 

Ikoneita valmistuu ja kaikenlaista muutakin tapahtuu

 

Eilen tuli julkiseksi, että Johannes Valamolaisen (1873-1958), viime kesänä kanonisoidun uuden ortodoksisen pyhän, jäännökset kaivettiin toissapäivänä ylös Valamon hautausmaalla sijaitsevasta haudastaan. Asia oli ongelmallinen Suomen hautarauhaa koskevan lansäädännön takia ja siksi, että oli vaikeuksia selvittää, oliko Johanneksella vielä jossain sukulaisia, jolla olisi oikeus kieltää haudan avaaminen.

Haudan sisältö tarvitaan relikeiksi. Nääs kun pyhistä pitää olla pyhäinjäännöksiä. En tiedä, minkä verran niitä voidaan jaella ympäriinsä. Periaatteessahan tuhkattukin ruumis pitää Suomessa lain mukaan haudata, vaikka sitten tuhat ripoteltaisiin veteen, samaan paikkaan.

Minun tulkintani Johannes Valamolaisesta päätyi tällaiseksi. Luovuin siitä boximaisesta skeema-asusta, vaikka alkuun minusta oli jotenkin muka hyvä ajatus, että skeemamunkkin oli sulkeutunut skeemaan kuin laatikkoon…

 

 

 

 

 

 

 



Vanhaan hyttysverkon kehikkoon valetusta betonilevystä kalkkitahnapohjustuksineen on tullut tällainen Vladimirin Jumalanäiti. Jumalanäidin otsalta ja olkapäältä vain tähdet vielä tässä vaihessa puuttuivat. Ikoni soveltuu ulkokäyttöön, koska kaseiinitempera kestää kosteutta. Leveyttä tällä on 60 cm.

 

Tässäkin oli ongelmansa, kun kaseiinitempera kuroutui kiharaisina pikku laattoina irti. Ilmiö johtui kuulemma siitä, että sideainetta oli liikaa suhteessa pigmenttijauheeseen. Kaseiinitemperalla pitisi maalata peittävästi toisin kun munatemperalla, joskin kuulemma munatemperankin saa kuoriutumaan, jos laittaa liikaa munaemulsiota. Munatemperalla maalataan periaatteessa ohuin, kuultavin kerroksin, väriä vedellä ohentaen. Paljon oppii, kun vanhaksi elää…

Tämä Suloisesti suutelevakin on nyt minun käsitykseni mukaan tekstejä vaille valmis. Ihoalueita, ts. kasvoja, käsiä ja Jeesus-lapsen jalkoja lukuunottamatta – joihin on siis käytetty perinteistä munatemperaa – on maalattu kullan päälle öljyyn sekoitetulla väripigmentillä. Tästä tuli kokeilulaatta, sillä suoritin kultauksen väärin, koskapa sekoitin mielessäni eri kultaustekniikoiden osat…ja niin kultauksen alta lähti pohjustusta irti.

Öljyväri kullalla näyttää todella erehdyttävästi emljoinnilta.

Joidenkin mielestä koko taustaan pitäisi saada samaa kukkakuviointia. Kommentoija ei ilmeisesti siinä pikaisesti ikoniluokassa kiertäessään huomannut, että paljaissa kultaisissa osissa on punsselilla paineltuja erilaisia pisterasterikokeiluita, eli maalaus ei toimisi sen päällä ainakaan samoin kuin tuossa vasemmalla, jossa lehväkuvio on kaiverrettu jo kultauksen alle…

Emman pöytäliinantekelekin on jatkunut hieman, mutta onpa se nyt ongelmallinen.

Tänään pitää vielä pohjustaa loppuun toisen Valamon vanhan, palaneen päärakennuksen lattialankkupalani keskikohta – laitan lefkaspohjustuksen vain keskelle, että reunoille jää ikään kuin alkuperäisestä lautapinnasta kehykset, sekä yksi pulpetin kansi. Toiseen lattilankkupalaani laitoinkin pelkän jänisliiman. (20.10.2019)

 

Pyhäin- ja muita jäänöksiä

 

Tänään oli sangen mielenkiintonen päivä.

 

Toissapäivänä oli sis jo tullut julkiseksi tieto, että Johannes Valamolaisen maalliset jäännökset oltiin nostettu haudastaan. Sen jälkeen munkit olivat puhdistaneet luut viinillä ja ruusuvedellä varta vasten valmistetuissa sammioissa. Harvat ja valitut pääsivät katsomaan jäänteitä jo eilen, mutta tänään sain minäkin tilaisuuden mennä vilkaisemaan niitä. Ohjelmaan olisi kuulunut juuri maasta mätänemästä kaivetun pääkallon suuteleminen, mutta jätin sen väliin. Sain silti pienen palan Johanneksen arkkua sijoitettavaksi ikoniin pyhäinjäännökseksi. Arkun kappaleitahan saa jakaa, ihmisen itsensä jäänteitä Suomen lain mukaan ei, mikä on vähän hämmästyttävää, sillä uskonnossa kuin uskonossa eri puolilla muuta maailmaa on aina ripoteltu pyhiksi katsottujen ihmisten jäännösten pikkuriikkisiä osia pitkin eri kirkkoja, temppelita ja stupia.

Nyt on sitten lähdettävä käymään Pietarissa, sillä sellaisia pieniä ikoneihin asennettavia relikkirasioita saa uskonnollisten tarvikkiden myymälästä Moskova-hotellin vierestä.

Tämän koommin Johanneksen jäänteitä ei sitten ole enää mahdollista nähdä. 8.–9.11. Johannes Valamolaisen luut kuljetetaan juhlallisessa kulkueessa Valamon kirkkoon ja suljetaan kahdella lukolla lukiten sarkofagiin, jossa tähän asti on ollut vain hänen skeema-asunsa.

Tapahtuma on kokonaisuudessaan ainutlaatuinen Suomen historiassa.

Mutta arkinen aherrukseni Emman keskeneräisen ristipistoliinan ikoniksi muuttamisessa jatkuu. (21.10.2019)

 

 

Joensuun kirkkoja – sekä Viinijärven eli Taipaleen

 

Tähän asti olen vaivautunut käymään lähinnä rajantakaisissa ortodoksisissa kirkoissa, mutta nyt sain tilaisuuden vierailla Joensuussa jopa kahdessakin kirkossa. Ja hämmästyin. Meillähän on täällä omalla puolella rajaa mahtavia kirkkoja!

Joensuun Pyhän Nikolaoksen kirkko on vuodelta 1887 eli se on kaksi vuotta nuorempi kuin äitini Emma-täti, jonka kanssa äiti lähti evakkoon Uukuniemen Mensuvaaran kylästä talvisodan alta ja toistamiseen jatkosodan. Eli aika uusi kirkoksi, ja kohtalaisen uusi on koko Jeonsuun seurakuntakin. Joensuu nimittäin kuului tuohon asti Taipaleen seurakuntaan. Ortodoksejakin oli 1800-luvun loppupuolesta Joensuussa vähän, mutta alhainen toki oli väkiluku ylipäätäänkin. Kirkon rakennusvuonna 1887 ortodokseja Taipaleessa oli 3100, joista osa nyt sitten tuli Joensuun seurakuntaan.

 

Kirkkoa Joensuuhun oltiin tuettu Sortavalastakin asti. Nuo ajathan olivat kiivaita kansallisen identiteetin rakenuksen ja oman itsenäisen valtion perustusten suunnittelun aikoja. 1880 oltiin Karjalan suomalaistamisen asian ajamiseksi perustettu Sortavalan opettajaseminaarikin, jossa koulutettiin opettajia myös ortodoksisen väestön tarpeisiin. Ortodoksisen opettajakunnan uskonnollisesta opetuksesta vastasi Sergei Okulov, joka on myös edelleen toimivan Pyhän Sergein ja Hermannin veljeskunnan  samoin kuin Aamunkoitto-lehden perustaja ja pitkäaikainen päätoimittaja. Okulov kylläkin oli melkoisella tavalla puun ja kuoren välissä…

Joensuun kirkko sijaitsee kirkkokadun päässä, ja toisessa päässä puolestaan on Josef Stenbäckin suunnittelelma luterilainen kirkko. Stenbäck suunnitteli runsaasti kirkkoja Savoon ja Karjalaan – Karjalaan siis molemmin puolin nykyistä rajaa. Olen tässä, muuten, tavannut henkilöön, jolle Stenbäck on (muistaakseni…) isoisän isä.

Mutta ennen kaikkea kirkko saatiin aikaan ortodoksisten kauppiaiden eli kaupparyssien ansioista.

Kirkkorakennus edustaa 1800-luvun nikkatityyliä. Ei ole mitenkään hirmuisen koristeellinen. Pietarista Aleksanteri Nevskin lavrasta – siellä on edelleen ikonimaalauslaitos – peräisin oleva näyttävä ikonostaasi edustaa 1800-luvun naturalistiseksi kutsuttua suuntaa, jota ryhdyttiin viimeistään 1960-luvulla korvaamaan vanhoista bysanttilaisista ikoneista potkua hakevalla tyylillä.

Ihan siinä lähellä sijaitsee ns. Seminaarin kirkko, tarkaan ottaen Pyhän Johannes Teologin ja Karjalan valistajien kirkko. Ortodoksinen seminaari toimii yhteistyössä Itä-Suomen Yliopiston kanssa, ja sen kirkossa suoritetaan teologisen tiedekunnan liturgiset harjoitukset.

Kirkko on ikään kun Ortodoksisen kulttuurikeskuksen pihassa, ja lähestyttäessä se kyllä hätkähdyttää. Se nimittäin on saman näköinen kuin kirkot ikoneissa. Tai Kreikassa… Se nimittäin on hyvin perinteinen kreikkalainen kirkkorakennus, vieläpä hohtavan valkoinenkin.

 

 

 

 



Sisältä se on kauttaaltaan seinämaalattu. Maalari on Konstantinos Xenopoulos, sama, joka on maalannut seinämaalaukset Lintulan luostarin kirkon uuteen kupoliin. Mutta kun Lintulan luostarin kirkon kupoli tuo väritykseltään vähän mieleen Disneyn pikkutytöille suunnatut animaatiot, tästä ei samaa vaikutelmaa tule. Syytä pohdittiin, ja oma arvaukseni on, että tämä johtuu ainakin osittain punaruskeista, kuva-alueita erottavista melko jyhkeistä kehyksistä.

Kehystykset auttavat lukemaan maalauksia. Lukusuunnnat muodostavat tänään kuulemani mukaan ristin. Pystyakseli on ilmoituksen suunta, ja ylinnä kupolissa on Kristus, hänen alapuolellaan Johannes Kastaja jne. Vaaka-akselilla kulkevat Kristuksen elämän tapahtumat/kirkkovuosi. Apsiksen yllä on Käsittä tehty ikoni, sillä kankaalle painuneet Kristuksen kasvot edustavat Kristuksen jälkeä maallisessa materiassa. Apsiksen sisäosan kuvissa jumalallinen puolestaan kääntyy ylhäältä ala saumattomasta inhimilliseksi, ja kirkon tehtävähän on suorittaa sakramentteja Kristuksen toiseen tulemiseen asti, mikä sinällään on nykyhetken ja historian eron häivyttämistä.

Olen vähän ihmetellyt Aina valvova silmä -nimistä ikonityyppiä, ja nyt opin, että se viittaa Kristuksen haudassa olemiseen. Hmm...

 

Valmistustekniikka on Seminaarin kirkon maalauksissa sama kuin Lintulassakin, eli Xenopoulos on maalannut kuvat kotipuolessa Kreikassa kankaalle, ja ne on sitten liimattu valmiiksi maalattuina paikoilleen. Seminaarin kirkko on vihitty käyttöön 1996, ja se oli silloin ensimmäinen kauttaaltaan senämaalattu ortodoksikirkko Suomessa. Sittemmin käytäntö on levinnyt mm. Tapiolan kirkkoon, joskin siellä maalaukset on Alexander Wikström tehnyt suoraan seinään.

Kaunein tänään näkemistäni kirkoista on kuitenkin Viinijärven kirkko, aikaisemmin koko Taipaleen valtavan seurakunnan pääkirkko. Alkujaan Taipaleen seurakunta on perustettu 1590-luvulla Ilomantsin seutua varten. Nyt paikalla on uusi, vuonna 1906 valmistunut, äärimmäisen hienostunut, vähän pitsimäinen ja massoittelultaan polveileva puukirkko, Jumalanäidin Tihvinän ikonin kirkko. Kirkossa onkin yhteensä viisi Tihvinän Jumalanäidin ikonia eri ajoilta.

Sama hienostuneisuus jatkuu sisäpuolella mm. Victor Vasnetsovin maalaamassa ikonostaasissa. Ikonien tyyli tuee lähele art decoa. Takavuosina olin ihmetellyt Kronstadtin Merikatedraalin ikoneita katsellessani, että miksi täällä on ranskalaiset 1900-luvun alun mainosjulisteet seinillä, niin art decoa ne ovat, enkä ollut aiemmin törmännyt moiseen. Vasnetsovin ikonit Viinijärvellä eivät ole yhtä rajua art decoa, mutta selkeiten Kronstadtin Merikirkon tuo mieleen ikonostaasin arkkienkeli Mikael (kuvassa keskellä). Muutenkaan viitteitä maallisesta maalaustaiteesta ei ole vältelty, ja Pyhän Nikolaoksen ikonin yläosassa on suora lainaus Ilja Repinin maalauksesta Pyhä Nikolaos pelastaa kolme viatonta kuolemalta.

Sangen kiinnostavia ovat myös vanhasta kirkosta periytyvät ikonit, etenkin eräs Jumalanäiti (kuva vasemmalla), jonka erityinen teho perustunee siihen, että maforin eli päällysviitan punainen on haihtunut vuosikymmenten saatossa tyhjyyteen.

Toinen mielenkiintoinen ikoni ikonostaasin ulkopuolelta on aikanaan kuulunut perheelle, jonka on huhuttu rahoittaneen koko kirkon. Huhu ei kuulemma pidä paikkaansa. Tuo ikoni ikään kuin sisältää monta pikkuikonia, ja vasemmassa alakulmassa on ikoni nimeltä Ilkeiden sydänten pehmittäjä. (24.10.2019)

 

Kummia kokeiluita

 

Nyt se on sitten valmis, tämäkin. Tekstit on kullattu, joten eivät kaikissa valaistusolosuhteissa näy...Olen nyt kullannut kolmella eri tekniikalla: bolus-savelle, miksitoonilla ja Tuoppi-kotikaljalla. Viimemainittu on assist-kultausta, jolla viereisen kuvan teksti on tehty.

 

 

 

 

 

 

Valamon palaneen päärakennuksen lattialankulle olen tekemässä tällaista Theofanes Kreikkalaisen Johannes Edelläkävijää. En hionut pois maalinjämiä, ja pohjustuksena on pelkkä jänisliima. Haluaisin, että hiiliviivani jäävät näkyviin lopulliseen tuotokseen eli vielä olifoinnin jälkeen. Tekstit tästä vielä ovat alkutekijöissään.

 

(PS. Jätin ikonin olifoimatta. Päällä on pelkkä fiksatiivi.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen vihdoin ja viimein ikoneiden kulmikkaita laskoksia opetellessani tajunnut, miksi kubismi oli se ensimmäinen omaksuttu länsimaisen modernismin suunta Venäjällä, ja kaikkein suosituin. Siitähän kehittyivät sitten omin venäläisvoimin superematismi ja lopulta konstruktivismi. Molemmissa viimemainituissa on ideana, että muodot eivät ole pintaa vaan syntyvät jotenkin sisältään käsin. Siispä piti ryhtymäni kokeilemaan, voisiko sitä tehdä suprematistis-kontruktivistisen ikonin. Tämäkin pätkälle Valamon entisen päärakennuksen lattiaa, mutta keskiosassa on normaali liitupohjustus. Kehyksiksi jätin putsaamatonta lankkua. (28.10.2019)

 

 

Veljestön ruokasali ja Sallisen kauppa-auto

 

Kuopiossa on maa valkoisena ja mielessä jo toista päivää kaiken maailman muut asiat, mutta vielä on muisteltava toissapäivää Valamossa.

Kävimme nimittäin katsomassa luostarin Trapesassa veljestön ruokasalia, joka on kauttaaltaan seinämaalattu. Tämä on tehty kokomunatemperalla, joka ei hirmuista kulutusta kestä, mutta ainakin toistaiseksi vuonna 1992 Petserin luotarista 'lainaksi' saadun arkkimandriitta Zinonin johdolla valmistetut maalaukset ovat loisteliaat. Samalla kun seinämaalaukset ruokasaliin tehtiin kupoli sekä kiilleliuskeikkunat. Ne eivät siis ole suoranaisesti lasimaalaukset – ks. kuvassa oikealla. Tekniikka oli tuotu Venäjälle Hollannista jo 1600-luvulla.

Jotkut kuva-aiheet eivät ole yleisimmästä päästä kuten yllä liuskekekivi-ikkunan  viereinen Illallinen Emmauksessa.

Seinillä kiertävät Karjalan pyhät. Lisää pitää saada tietää etenkin Herman Alaskalaisesta (1756-1837), joka on viereisessä kuvassa, itse asiassa hän on heti Illallisen Emmauksessa vasemmalla puolen. Herman Alaskalainen lähetettiin Sortavalan Valamosta kuuliaisuustehtävälle tuolloin Venäjälle kuuluneeseen Alaskaan. Seutu oli villiä. Jo Herman Alaskalaisen aikoihin tultaessa stellerinmerilehmä, pohjoisen Tyynenemeren outo jättiläisolento, jota oltiin tavattu juuri noilla alueilla, joilla Herman Alaskalainen astui, oli lahdattu sukuputtoon 27 vuotta koko lajin löytymisen jälkeen (eli vuoteen 1768 mennessä).

Seuraavaksi päivän ohjelmassa oli se, että luostarin igumeni arkkimandriitta Sergei kertoi meille paitsi Johannes Valamolaisesta myös muista luostarin menneiden aikojen merkittävistä asukkaista lähinnä lukien otteita näiden omista kirjoituksista tai muuten heistä kertovista kirjoista. Monet ajatuksista löytyvät muidenkin uskontojen asialistoilta... Esimerkiksii skeemapappismunkki Mihail (1877-1962) on sanonut, että rikolliset ja murhaajat eivät ole syntyneet sellaisiksi vaan langettuaan he eivät katuneet vaan lankesivat aina uudelleen, minkä seurauksena he tottuivat syntiinsä. Tämä voisi olla hyvin jostain Tiibetin buddhalaisesta tekstistä (varsinkin Milarepasta kertovasta). Samoin kuin se Mihailin selitys, että vaikka yöperhoset näyttävät tavanomaisessa katsannossa rumilta ja harmailta, niille, joiden näkökyky avautuu, ne näyttäytyvät kiiltävinä ja kauniina, kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvinä.

Mihail oli muutenkin mielenkiintoinen hahmo. Hän oli joutunut jo lapsena täysorvoksi ja kasvoi aluksi veljensä perheessä, kunnes siihen syntyi omia lapsia, minkä jälkeen Mihail muutti Pietariin siskonsa luo ja meni tehdästyöhön. Tehtaassa sattuneen vakavan onnettomuuden järkyttämänä hän sitten karkasi ja alkoi valellella luostareissa, kunnes lopulta asettui 1902 Valamoon, ja sielläkin hän oli noviisi kokonaista 13 vuotta.

Mihail oli sinnikäs vanhan ajanlaskun kannattaja. Tämän ajanlaskua koskevan riidan kirkkokuntia ylittävistä ikävistä seurauksista Sortavalassa on puhetta kirjassamme Uukuniemen kulttuurijuttuja. Uudessa Valamossakin Mihail asui erillään, jossain vaiheessa kilometrin päässä, ja hänelle oli annettu lupa suorittaa liturgia yksin.

Maan kamaralle luostarin väen pudottaa joka tiistai portilla pysähtyvä Matti Sallisen kauppa-auto. Toissapäivänä (29.10.2019) oli Sallisen "50-vuotistaiteilijajuhla" kauppiaana, joskin yrittäjänä, maanviljelijänä nimittäin, hän ehti ennen kaupan perustamista toimimaan 10 vuotta. Yhteensä yritystoimintaa on siis ollut 60 vuotta.

Itse hän on nyt 82-vuotias, ja edelleen myymäläauton ratissa. (31.10.2019)

 

 

 

 

 

Pyhittäjä Johanneksen reliikit

 

Tänään 8.11.2019 klo 17.30 lähtien siirrettiin Johannes Valamolaisen pyhäinjäännökset Valamon konservointiaitokselta, missä ne oltiin pesty viinillä ja ruusuvedellä, Valamon kirkkoon. Tarkkaavainen katsoja saattaa havaita arkussa pienen ikkunan. Siitä näkyy vähän isä Johanneksen skeemavaatetta sekä pääkallo.

Kirkossa oli tilaisuus, jollaista ei ilmeisesti oltu koskaan aikaisemmin pidetty. Siihen kuului lauluteos, jonka sävelmä kuulemma on aina sama pyhälle ihmiselle kuin pyhälle ihmiselle, mutta sanoitus kertoi nyt Johannes Valamolaisesta. Ymmärtääkseni ihan uusi teksti.

Minäkin olen vihdoin ja viimein saanut aikaiseksi Pyhittäjä Johanneksen ikoniini pikkuisen reliikkirasian ikkunoineen. Tarmokkaasti opastettuna valmistin itse jopa naulat kehyksen kiinnittämiseen. Lasin alta kuristaa mehiläisvahaan säilötty Johannes Valamolaisen arkun pikkuruinen sirkama. Reliikkirasia kehyksineen olisi pitänyt tehdä hopeasta, mutta kun se ei sopinut ikonini väreihin lainkaan, tein kuparista. (8.11.2019)

 

Ristisaatto

 

Tänä aamuna 9.11.2019 liturgian päätteeksi Johannes Valamolaisen reliikit tekivät ristisaatossa kierroksen Valamon kirkon ympäri.

 

Me valo- ja tai videokuvaavat mummot kävimme kaikkien hermoille kuin rampa Ilja Repinin taulussa Ristisaatto Kurskin kuvernementissa. Siispä hyviä kuvia oli vaikea kenenkään saada.



Mukana seurasi Johanneksen ikoni.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja Sergei ja Hermanni seurasivat mosaiikkina kirkon seinällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 





Sää oli vähän tuhruinen, ehkäpä tunnelmaan sopiva. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 




Kiinnitin nyt ensimmäisen kerran huomiota kirkkolippuihin. Oletettavasti kultalankakirjontaa...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oikeastaan jo eilen olin niiden kirkon sisällä seinää vasten seisoessa huomannut, että kuvat oli ainakin näihin kyseisiin kiinnitetty ruuveilla, mikä viittaa siihen, että niiden keskellä olevat ikonit oli tehty jollekin kovalle materiaalille.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sain tänään luostarin igumeni Sergeiltä luvan käydä kuvaamassa ne kirkon parvella joskus päiväsaikaan. Tässä kirkkolippujen välissä kuitenkin Oulun emerituspiispa Panteleimon.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ristisaatto Johanneksen arkkuineen kiersi siis Valamon uuden kirkon. Johannes itse vaikutti kuitenkin jo ennen sen valmistumista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja niin Johanneksen relikit palasivat kirkkoon, jonne ne oltiin tuotu eilen illalla. (9.11.2019)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jalometallisepän oppityttönä

 

Johannes Valamolaisen ikonini sai suuren ponnistelun jälkeen reliikkirasian. Olisi pitänyt tehdä hopeasta, mutta se ei yhtään passannut ikonini väreihin.

 

 

 

 

 

 



Ihan ite värkkäsin, mutta paljon opetusta se vaati. Jopa naulat on itse tehty. Siis kuparista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Metallipajalla saattoi muutakin askarrella. Kokeilin soluemalointia tähän outoon ristiin samalla kun harjoittelin sahaamista ja juottamista. Nahkanauhan on tarkoitettu kulkevan läpi rullalle taakse taivutetun osan.

 

 

 




Emalointia yritin myös tähän onnettomaan apilaan, joka kaikesta huolimatta päätyy jonkun muistitikun merkiksi, uskokaa pois. Kyllä tämän kanssa niin paljon puuhastelin.

 

 

 

 

 



Lopulta päädyin ompelemaan viikinkipunosta kepin ympärille. Ei uskoisi, että tästä tulee…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

…tämä. Holkit ja lukkokin on itse väkerretty.

Mitä Johannes Valamolaiseen tulee, tänään on vielä ohjelmassa akatistos Johannes Valamolaiselle. (10.1.2019)

 

 

 

 

 

 

Ikoneiden siunaaminen

 

Ikonimaalausrupeama Valamon opistossa alkaa lähestyä loppuaan.

Vieressä siunataan yhtä valtakunnan harvoista – en uskalla sanoa ainoaa – suprematistis-konstruktivistista ikonia. Venäläisen taidesuunnan suprematismin huippukausi oli siinä vuoden 1913 tienoilla eli hitusen ennen vallankumousta.

Vähän jänskätti, tuleeko Herran ristiinnaulitsemiseni siunatuksi ikonina vai ei. Mutta nyt sen takana on siis leima, että Valamon luostarin siunaama.



Vasemmalla jo aiemminkin tällä blogilla mainostamani kaseiinitemperalla seinamaalaustekniikalla tekemäni Vladimirin Jumalanäiti, jota pidin yhden myrsky-yön opiston rapulla rankkasateessa nähdäkseni, miten maalit sen kestävät. Hyvin kestivät. Ja sen oikealla puolella Viinijärven kirkossa sijaitsevan Ennusmerkin mukaan maalattu ikoni, pohjanaan pulpetin kansi. Viinijärven ikonissa ei ole ylä- ja alalaitojen boordeja. Minä sellaiset tein, koska pulpetin kanssi nyt sattui olemaan korkeampi kuin alkuperäinen kuva ja koska halusin nyt kokeilla tussia kultauksen päälle.


Tällainen on valmiina Theofanes Kreikkalaisen Johannes Edelläkävijäni, maalattu liiduttomalle jänisliimapohjustukselle ja Valamon vanhan päärakennuksen tulipalosta säilyneelle lattialankulle. Olifoimaton monestakin syystä. (16.11.2019)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaikki loppuu aikanaan, jopa 10 viikon ikonimaaluskurssi

 

Sunnuntaina toin ikonini kotiin Valamosta. Nyt pitäisi perustaa ikoninurkka eli karjalaksi pyhätsuppu. Toistaiseksi on Herran ristiinnaulitseminen keittiön pöydällä, tässä kera Malevits-kuvioisen posliinikupin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Ja on ollut aika palata vanhojen harrastusten pariin. Hain viimein kansalaisopistolta pyhäinpäivän tienolla kutomani huivit. Sama loimi kummassakin, poljettu kylläkin eri tavoin. Molemmissa on noudatettu loimen raidoitusta osin, mutta sitä on myös 'rikottu' pujotustekniikalla. Pinkki tasaruutuiselta näyttävä ei siis oikeastaan ole tasaruutuinen, ei edes se.

Oikeanpuoleisessa on pujoteltu enemmän. Yksi sen langoista on aika oudosti kierrätettyä. Ostin nimittäin melkoisen blin-bling -neulepuseron alennusmyynnistä á 5€ ja purin sen saman tien kudontatarkoituksiin.

Huivessani on nyt poikkeuksellisen paljon uutta lankaa minun töikseni. Käytin esimerkiksi jämät viime talven projektin Suurtuvan langoista. Mukana on myös heijastinlankaa, joka sekin on suoraan kerästä. Mutta on sitten myös purettuja villapaitoja.

Hapsujen solmimiseen ja kierteille pyörittelyyn kului taas melkeinpä enemmän aikaa kuin koko huivien tekemiseen itseensä. Mutta sellaista se on... (18.11.2019)