Ilja Repin

Venäläinen, ukrainalainen ja suomalainen taiteilija.

Ilja Repin syntyi 1844 Tsugujevissa Ukrainassa. Yhteiskunnalliselta asemaltaan perhe kuului halveksittuihin sotilassiirtolaisiin, eikä taide tai korkeakulttuuri ylipäätään kuulunut perheen harrastuksiin. Sitä järisyttävämpi olikin kokemus, kun Ilja pikkupoikana ensimmäisen kerran törmäsi väreihin.
 
Kyseessä olivat vesivärit, ja ne toi taloon Iljan serkku Trofim. Trofim oli Repinien perheessä joulunvietossa, ja pyhät kuluivat täydellisesti värien kimpussa. Kun tuli aika Trofimin väreineen lähteä, Ilja purskahti sydäntäraastavaan itkuun. ”Lohduttaakseen minua Trofim jätti minulle värinsä ja siitä lähtien olin väreissä niin kiinni ja istuin kuin liimattuna pöydän ääressä, että minut saatiin vaivoin kiskotuksi syömään ja minua haukuttiin, kun olin uurastuksestani hionnut märäksi kuin uitettu kissa ja tullut värieni kanssa höperöksi”, kirjoitti Repin myöhemmin muistelmateoksessaan Mennyt aika läheinen (WSOY 1970).

Tilanne ei pysynyt pelkän höperyyden tasolla vaan johti vakavaan fyysiseen sairauteen. Peliä pidettiin jopa lopullisesti pelattuna, ja naapurit esittivät Repinin äidille seuraavanlaisia lausuntoja: ”Ei siitä ole eläjäksi, Stepanovna, katsokaa miten kalpeat korvat sillä on ja pieni nenäkin on mennyt teräväksi. Kuolee, Jumala sanani anteeksi antakoon, kuolee varmasti. Niin on selvä merkki, kun nenä menee teräväksi, ei siitä enää eläjää ole. Subotsevitsienkin poika oli ihan samalla lailla kipeänä, sairastui säikähdyksestä. Sitä syötettiin ja loitsuja luettiin. Ja mitä seurasi? Kaikkensa tekivät, mutta siitä huolimatta kuoli”.

Ilja ei kumminkaan kuollut vaan parani ja meni oppimaan värien käyttöä sinne, missä siihen hänen yhteiskuntaluokassaan oli jokseenkin ainoa mahdollisuus. Tsugujevissahanhan oli sotilassiirtola, ja niinpä siellä oli myös topografikoulu. Sinne Ilja hankkiutui 10-vuotiaana karttapiirtäjäkoulutukseen. Ja sielläpä vasta olivat käytössä värien värit! Ilja olisi ollut tähän kovin tyytyväinen, mutta valitettavasti sotilassiirtokunnat lakkautettiin, ja siinä meni mukana myös topografikoulu. Tällöin Repin oli 14-vuotias. Ilja joutui miettimään toista keinoa värien kanssa askaroimiseen. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut kuin ryhtyä opiskelemaan ikonimaalausta.
 
Ikonimaalarin opissa oleminen ei ollut läheskään niin positiivinen kokemus kuin topografikoulu. Opettajat olivat juoppoja tai muuten välinpitämättömiä; sittemmin ensimmäisten tilausten hoitamisessa oli monia vaikeuksia, jotka johtuivat niin työtovereitten kuin työnantajienkin leväperäisyydestä. Pian Repin halusi eroon koko ikonimaalarin ammatista ja alkoi säästää rahaa lähteäkseen Pietariin ja siellä Taideakatemiaan. Toive täyttyi Repinin ollessa 19-vuotias.
 
Taideakatemiaan tosin ei ihan niin vain kävelty sisään. Repinkin joutui käymään valmistavaa piirustuskoulua vuoden ennen kuin tuli hyväksytyksi valtakunnan korkeimpaan taiteen opinahjoon. Repin oli haaveillut Taideakatemiasta jonkinlaisena maanpäällisenä paratiisina, mutta koulussa itsessäänpä opiskelijat pitivät Taideakatemiaansa kaikin puolin vanhanaikaisena. Siellä ihasteltiin klassista italialaista maalaustaidetta, mikä oli opiskelijoitten mielestä aikansa elänyttä. Opetusmenetelmiä ja suuriin historiamaalauksiin keskittyneitä opinnäytevaatimuksia pidettiin jälkijättöisinä. Jotkut olivat jopa eronneet koulusta vastalauseena järjettöminä pitämilleen akateemis-klassistisille maalausaiheille.


Repin joutui nopeasti tekemisiin tämän Ivan Kramskoin johtaman kapinallisryhmän kanssa. Kramskoin piirissä oltiin valistuneita. Näiden taiteilijoiden ateljeissa luettiin korkeatasoista uutta kirjallisuutta ja edistyksellisiä sanoma- ja aikakauslehtiä. Illat kuluivat väittelyissä, jotka koskivat taiteilijana olemisen oikeuksia ja velvollisuuksia. Yhtä mieltä oltiin siitä, että taiteen pitää olla kansallista.

Nationalismi innoitti näitä taiteilijoita muutenkin kuin vain siinä mielessä, että taiteen aiheet piti etsiä venäläisyydestä. Venäjää syytettiin kaikkinaisesta läntisen Euroopan matkimisesta.

Suurin ihanne maalaustaiteessa venäläisyyden lisäksi oli ’näköisyys’. Ilja Repin tulikin koko ikänsä olemaan sitä mieltä, että maalaus oli hyvä lähestulkoon vain sillä perusteella, että se oli ’tarkasti maalattu’. Esikuvina Kramskoin ryhmässä pidettiin sellaisia taidehistorian suuria nimiä kuin Rembrandtia ja Frans Halsia; oman aikansa mestareista he arvostivat eniten ranskalaista realistia Camille Corot’ta.

Tällä tavoin realismi suoritti maihinnousun Venäjälle.

Kaikki tämä oli osa suurempaa kamppailua, jolla pyrittiin kömpimään ylös tsaarin ajan kulttuurin luutuneisuudesta. Repinin ja muiden venäläisten realistien harjoittama kulttuurielämän arvostelu ei kuitenkaan sisältänyt yhteiskunnallisten epäkohtien arvostelua läheskään siinä määrin kuin myöhemmin on haluttu nähdä. Esimerkiksi Volgan lauttureista, kenties kuuluisimmasta maalauksestaan, Repin on sanonut, etteivät häntä kiinnostaneet näiden burlakien elinolot: ”Minun on rehellisesti tunnustettava, etten ollut lainkaan kiinnostunut siitä, millaisissa sosiaalisissa oloissa burlakit elivät ja minkälaiset olivat heidän sopimuksensa isäntien kanssa; kyselin heiltä vain saadakseni pontta omalle asialleni. Sanoakseni totuuden, minä suhtauduin jopa varsin välinpitämättömästi heidän yksityiskohtaisiin puheisiinsa suhteessaan isäntiin ja noihin verenhimoisiin poikaviikareihin” (poikaviikarilla Repin viittaa lautturietten hyvin nuoriin ja hyvin häikäilemättömiin työnjohtajiin).

Repin tarttui burlakit-aiheeseen vain esteettisistä syistä. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka näki burlakeja ensimmäisen kerran Nevalla. Tällöin hänen huomiotaan kiinnitti kontrasti, joka vallitsi ryysyisten lauttureitten ja rannalla kesähepenissään keikaroivien hienostoihmisten välillä. Ensimmäinen burlakit-aiheesta tehty maalaus onkin Nevalta, ja keskeisessä asemassa siinä on juuri tämä kontrasti. Eräs Repinin ystävä sai ylipuhuttua taiteilijan luopumaan kuvan kukkaketomaisesta hienostosta ja keskittymään pelkästään lauttureihin.

 

Samainen ystävä houkutteli Repinin kahden muun taideopiskelijan kanssa Volgalle, missä oli vielä pittoreskimpia burlakeja kuin Nevalla.


Kun Repin oli palanut Volgan matkaltaan, hänen luonnoksensa levitettiin pitkin Taideakatemian kokoussalin lattiaa, ja niitä katsomaan tuli itse suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovits, tsaari Aleksanteri II:n poika. Kun  suuriruhtinas näki erään burlakeja esittävän luonnoksen, hän osoitti sitä ja sanoi Repinille: ”Ruvetkaa heti kehittelemään tuota minulle”. Tästä oli tuleva Volgan lautturit. Repin oli kuitenkin itse kiinnostuneempi aiheesta myrsky Volgalla, ja saamistaan kehuista rohkaistuneena hän jopa ilmoittikin tämän suuriruhtinaalle. Tähän suuriruhtinas sanoi: ”Hyvä, tehkää sekin minua varten”.

Taulusta Volgan lautturit muodostui Repinin varsinainen läpimurtotyö, ja valmistumisvuonnaan 1873 se oli esillä Wienin kansainvälisessä näyttelyssä.
 
Opiskeluaikana Repinin kuvataiteellista intoa häiritsivät taloudelliset ongelmat. Pietarista Valtion historiallisesta keskusarkistosta löytyykin kirje, jossa Ilja Repin anoo Taideakatemian neuvostolta vapautusta tietyistä oppiaineista: ”...varojen puutteessa en voi osallistua harjoitelmaluokan tunteihin, vaikka maalaankin tyydyttävästi öljyväreillä. Minulla ei myöskään ole aikaa sommitella luonnoksia, koska joudun tekemään kaikenlaisia jonninjoutavia töitä olemassaoloni turvaamiseksi(...) pyydän kunnioittavasti, että Keisarillisen Taideakatemian neuvosto suhtautuisi ymmärtäväisesti vaikeaan tilanteeseeni(...)”

Volgan lauttureista lähtien Repin tuli koko ikänsä olemaan kiinnostunut Venäjän valtakunnan vähemmistökansoista, ja näistä tehdyt maalaukset kuuluvatkin hänen tuotantonsa parhaimmistoon. Näitä teoksia varten Repin matkusteli kyseisten ihmisten asuinsijoilla, teki heistä paikan päällä luonnoksia ja sen jälkeen ateljeessaan öljyväriharjoitelmia.
 
Volgan lauttureitten jälkeen kuuluisin näistä Repinin kansatieteellisestikin merkittävistä maalauksista on nimeltään Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille, tuttavien kesken pelkkä Zaporogit. Ensimmäinen tätä teosta varten tehty harjoitelma on vuonna 1878 tehty lyijykynäluonnos. Vakavassa mielessä Repin alkoi tehdä maalausta vuonna 1880 matkustaessaan nimenomaan sitä varten materiaalin hakuun Ukrainaan. Matka kesti toukokuusta syyskuuhun. Mutta kesällä 1880 hankittu aineistokaan ei vielä riittänyt ja niinkin myöhään kuin vuonna 1888 Repin vielä matkusti Etelä-Venäjälle tutkimaan zaporogien elämää. Lopullinen versio maalauksesta Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille valmistui vasta vuonna 1891. Siihen mennessä hän oli työskennellyt teoksen parissa yhteensä kolmetoista vuotta.

Pääasiassa Repin elätti itsensä muotokuvilla. Näistä nykykatsojan saattaa olla vähän vaikea saada irti mitään. Suurin osa esittää hienoston jäseniä viralliseen muotokuvatyyliin. Mutta muutamissa Repinin muotokuvaissa voi nähdä hetken tuoreutta. Esimerkiksi muotokuva taiteilijan pojastasta Jurista on tällainen. Kuvassa on poikkeuksellisen herkkä lapsi, ja se vaikuttaa ikään kuin nopeasti otetulta valokuvalta.
 
Repin oli omana aikanaan suositumpi kuin yksikään toinen venäläinen taiteilija, ja hän onnistui saamaan osakseen niin mainetta ja kunniaa kuin taloudellistakin menestystä. Hänen ystäviinsä kuului Venäjän kulttuurielämän kerma, jonka jäsenistä hän paitsi teki muotokuvia myös kirjoitti muistelmissaan.
 
Repinin muistelmien kuvaukset kuuluisista ystävistä ovat niin nautittavia, että melkein alkaa harmittaa, ettei hän valinnut kirjailijan uraa kuvataiteilijaksi ryhtymisen sijaan. Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa säveltäjä Modest Musorgski ja kulttuurikriitikko Vladimir Vasiljevits Stasov: ”Vladimir Vasiljevits oli koko ajan erittäin hyvällä tuulella. Yksi huoli painoi kuitenkin hänen sydäntään. Hän havahtui usein ja muisti Musorgskin. ’Miten lieneekään nyt Musorjanin raukkamme laita?’ Jo useita kertoja Vladimir Vasiljevits oli joutunut pelastamaan nerokkaan ystävänsä, joka meni hänen poissa ollessaan aivan hunningolle. Oli suorastaan uskomatonta kuinka tuo erinomaisen kasvatuksen saanut kaartin upseeri, jolla oli maailmanmiehen hienostuneet käytöstavat ja joka osasi älykkäästi keskustella naisten kanssa, tuo ehtymätön leikinlaskija, ehti tuskin erota Vladimir Vasiljevitsista ja jäädä yksikseen kun jo myi kiireesti huonekalunsa, tyylikkäät vaatteensa, hakeutui hämäräperäisiin kapakoihin, kadotti siellä rempseän olemuksensa, muuttui kantavieraiden kaltaiseksi, jotka olivat kuin ’entisiä ihmisiä’ Gorkin novellissa, eikä tuota terhakkaa punanenäistä paksulaista voinut enää entisekseen tuntea”. 'Punanenäisen paksulaisen' maalattukin muotokuva on yksi Repinin karikatyyrimäisimmistä tuotoksista.

Repinin läheisiin ystäviin kuului myös itse Tolstoi, josta hän teki lukuisia muotokuvia.

Myöhäisemmällä iällä Repinistä tuli vanhoillinen niin kuin tulenee meistä kaikista, kun vuodet kertyvät. Hän oli itse kuulunut oman nuoruutensa ajan edistyksellisimpin piireihin, mutta sitten tuli vuosi 1910, jona Repinin ääni muuttui. Hän julkaisi kaksi äärimmäisen kielteistä kannanottoa uusimmasta taiteesta. Tähän aikaanhan symbolismi oli jo Venäjällä muodissa ja tuloaan teki se suunta, joka tunnetaan venäläisen avantgarden nimellä.
 
Repinin katkeroitumista lisäsi se, että hänen oikea kätensä lakkasi toimimasta. Hän joutui jopa opettelemaan maalaamisen vasemmalla kädellä.
 
Oivallinen silmäys Repinin vanhuudenpäiviin löytyy Vera Andrejevan muistelmateoksesta Talo Vammelsuussa. Vera Andrejevan isän, Repinin hyvän ystävän Leonid Andrejevin, kuoltua Vera Anrejevan äiti alkoi 20-luvulla puuhata perheen muuttoa Saksaan. Äidin järjestellessä asioita ulkomailla pikku Vera oli Repinillä Kuokkalassa hoidossa. Kuokkalan huvilaansa lähelle Suomen rajaa Repin oli muuttanut vuonna 1903.
 
Pikkutyttö Vera nautti olostaan tässä merkillisessä Penaty- eli Kotijumalat-nimisessä huvilassa, koska kukaan ei siellä juuri puuttunut hänen puuhiinsa. Seurana hänellä oli omituinen taiteilija ja tämän jos mahdollista vieläkin omituisempi tytär. Vera Andrejeva muistelee kirjassaan taiteilijan omaa nimikkomukia, jota oli ehdottomasti kielletty missään olosuhteissa pesemästä. Tästä mukista Repin joi vuoroin teetä, vuoroin kaakaota, ja kun karstaa kertyi liiaksi, taiteilija raaputti sitä pois puukolla, ja jatkoi sitten taas erilaisten juomien nauttimista.
 
Talossa oli myös erikoinen pöytä, jossa oli useita pystyssä sojottavista kahvoista pyöritettävä taso. Pöytä oli Repinin itsensä suunnittelema sitä silmälä pitäen, että voitaisiin järjestää päivällisiä ilman palvelusväkeä. Itse kukin kun saattoi pyörittää pöytää ja saada sitä ruokalajia, mitä kullonkin halusi. Tosiasiassa vieraat kuitenkin kokivat pöydän kiusallisena. Se nimittäin oli niin korkea, että ihmiset eivät voineet nähdä keskustelukumppaneitaan. Samoin ei voitu nähdä, milloin joku toinen alkoi toisella puolen pöytää pyörittää sitä, ja usein kävi niin, että taso pyörähti ennen kuin edellinen pyörittäjä oli ennättänyt ottaa lautaselleen mitään.
 
Sen jälkeen, kun Kuokkala oli vuonna 1918 jäänyt Suomen puolelle, Repin ei enää ollut missään yhteydessä entiseen kotimaahansa vaan solmi kiinteät suhteet suomalaiseen taide-elämään. Hän maalasi jatkuvasti aina siihen saakka, kunnes kuolema hänet siveltimestä erotti vuonna 1930, 86-vuotiaana. (17.8.2015)