Itsenäistä ikoninmaaluuta

Tässä esitellään ikonimaalauksessa kohtaamiani ongelmia, kun Valamon tuki oli takana päin...

Tänä aamuna läksin klo 08 ajelemaan Valamoon hakeakseni kolme isoa ikoniani pois varastosta.

Siellä oli yksi kurssi päättymässä, sangen kokeneiden ikonimaalareiden. Kaikkien töitä en ehtinyt katsoa tarkasti, mutta ihailin etenkin yhtä jouluikonia. Itseltäni on jouluikoni maalaamatta, mutta olen kyllä löytänyt yhden esikuvan, joka ei ole kovin kiiltokuvamainen ja josta näkyy, että on jouduttu synnyttämään tien päällä eikä paikallisilta asujaimilta ole kauheasti ymmärrystä irronnut. Syvä yksinäisyys, hyljeksityksi tuntemista ja sen sellaista, muttei pateettiuutta.

Koska ikonini ovat kummallisia, opettaja pyysi purkamaan niitä paketeista – jotka eivät olleet mitenkään vaikeita avata – ja näyttämään niitä ryhmälleen. Jo siinä vaiheessa ne näyttivät silmääni vähän oudoilta…

Kun tulin kotiin ja rupesin asiakseni töllistelemään niitä, huomasin sekunnissa, mikä Pyhässä Johannes Edelläkävijässäni on vikana. Jo kurssin aikana sanoin opettajillekin, että siinä ei ole sitä jotain, mikä siinä pitäisi olla ja jonka takia ryhdyin koko ikonia maalaamaan. Kaikki kehuivat sitä kyllä, koska se näytti kuitenkin 'theofanes kreikkalaiselta' edes jonkin verran, ja se on kyllä vaikea saavuttaa, sekin, edes vähäisessä määrin.

Viinijärven kirkon Ennusmerkistä olin jo ikonin kurssin aikaisessa jamassa todennut, että sen Jumalanäiti oli minulle tyypilliseen tapaan ollut vähän laihdutuskuurilla. Sille en voinut mitään noin kokonaisuutena, mutta päätin fiksata siitäkin pari kohtaa, eli toisen hartian, maforin valot ja itse asaissa koko kasvojen valon.

Korjasin ikonit jo tänä iltana, sillä jos tuollaisia juttuja ei tee heti havaittuaan, ne jäävät tekemättä ikuisiksi ajoiksi.

Johannes Edelläkävisästä korjasin neljä isoa asiaa. Ja kas, nyt meillä on siinä Theofanes Kreikkalaisen Edelläkävijän toisinto, Valamon palaneen päärakennuksen lankulle tehty. Ei mitenkään pikkutarkka jäljennös, mutta siinä hahmon asento on se, minkä takia Theofaneksen Edelläkävijä on se mikä on. Pää on liian iso, lähellä normaalin ihmisen mittasuhteita, mikä on ikonissa selvä virhe, vaikkakin pää toki on pienempi kuin maallisen ihmisolennon pää. Olen itse ensimmäisenä tunnustamassa tämän vian, mutta minua on piinannut jo silloin, kun ikonit eivät muuten minua kiinnostaneet, mikä Rublevin ikoneissa oikein on se juttu, ja nyt olen siis pääsemässä jyvälle. Minulle tämä on voitto, vaikka ikonitaiteen vinkelistä näin ei olekaan.

Onneksi Edelläkävijääni ei otettu Valamon kauppaan, Tuohukseen, myytäväksi. Jessus sentään, jos se olisi siinä jamassa maailmalle lähtenyt... (7.1.2020)

 

 

Muistikatkoksia – vai jo muistisairaus?

 

Ikonimaalauskurssini päättymisestä on jokseenkin tasan kaksi kuukautta. Sen lisäksi, että olen jatkanut aiemmin aloitettuja asioita jo kurssilla pohjustetuille laudoille, päätin kokeilla, vieläkö sitä osaisi viedä läpi koko lefkaspohjustuksen jänisliimoineen, päivineen.

Muistin, miten pupuliima tehdään, mutta enpä muistanut puoliakaan siitä, mitä kaikkea sillä piti tehdä. Muistin senkin, miten lefkas valmistettiin, mutta en enää sitä, miten monta kerrosta pohjustus vaatii…

Kyllä vanhettuminen  on rasittavaa…

Mutta onneksi oli kurssilta saadut hyvät kirjalliset ohjeet.

Koska minulla on vahva sukurasitus alzheimerin tautiin, muistini huolettaa minua, ja rupesin toissapäivänä kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos kaivan esiin kiinan oppikirjan. Olen puuttunut koko kieleen edellisen kerran yli neljä vuotta sitten.

Paljon mitään en muistanut, mutta se oli ihmeellistä, miten merkkien piirtämisjärjestys irtosi kädestä mainiosti, ehdottomasti yli odotusteni. Alkaa suorastaan epäilyttää, minkä verran muistista sijaistsee aivoissa ylipäätäänkään. (16.1.2020)

 

 

Hiontapapereista johdettu elämän tarkoitus

 

Minulla on ollut kesken tämä parissa päällekkäin soljuvassa erässä kulkenut 13 ikonilaudan pohjustus. Pari päivää sitten pääsin hiontavaiheeseen. Sitä varten jouduin kaivamaan tarvikelaatikoitteni uumenista hiontapapereita.

Hiontajäämien perusteella karkeat näyttivät olevan siltä ajalta, kun tein kenkiä, ja hienot siltä, kun hioin kipsimallineita tehdäkseni muotteja savenvalantaa varten.

 

Takavuosina, lähes 20 vuotta sitten, polttelin muuton edellä mökin saunan uunissa vanhoja päiväkirjoja ja muita papereita – tulen ruoaksi päätyi mm. astrologinen arkistoni huonetauluineen, efemerikirjaläjineen sekä tietenkin kaikki tähtikartat, jotka olin eri ihmisille tehnyt. Poltin myös oman karttani sekä kaikki tulkintaopaskirjat, ja viimemainitut vähän harmittavat, mutta vain vähän. Ennen uuniin heittämistä lukaisin 16-vuotiaana pitämästäni päiväkirjasta, että elämän tarkoitus on siirtää ihmiskunnan merkittävimmät asiat omaan päähänsä ja sitten kuolla. Merkittävimmillä asioilla tarkoitin niitä, joiden ansiosta ihminen on ihminen, eli niitä, jotka eivät perustu vaistoihin. Eli tiettyjä ratkaisevia kulttuuriasia asioita.

Kun pläräsin hiontapapereita, tuli mieleeni, että olen nyt tehnyt tuon kaiken. Siirtänyt itseeni kaikki ihmisen kulttuuriperimän merkittävimmät asiat. Saan aikaan tulen ilman teknisiä apuvälineitä kuten tulitikkuja. Tulen toimeen oloissa, joissa vesi ei valu hanasta eikä sähköä ole mailla halmeilla, eikä tilanne tunnu minusta rasittavalta. Pystyn käyttämään tulta saadakseni savesta ruoankypsentämistä kestäviä astioita. Saan kuiduista lankaa ja osaan neuloa ja kutoa langasta kankaita, mutta saan tekstiiä aikaan myös huovuttamalla, jos on eläinkuitua tarjolla. Osaan valmistaa katajasta ongen nokkossiimoineen ja koukkuinen. Kykenen hyödyntämään villivihanneksia. Osaan tehdä kenkiä. Osaan käsitellä joitain metalleja ja kiveä. Pääasiallisesti olen kylläkin keskittynyt merkkijärjestelmiin. Koska ihmiskunnan merkittävin keksintö on kirjapainotaito, minusta tuli graafinen suunnittelija. Osaan käyttää monia merkkijärjestelmiä, en vain omaan kulttuuriini kuuluvia, enkä vain puhuttavia kieliä vaan myös muita, ja kaikki nuo muut kuten kirjoitusjärjestelmät ovat kehittyneet lähinnä kuvista. Ja kun nyt olen perehtynyt ikoneihin, kuvan näköisiin, tarkasti säänneltyihin merkkeihin, joita sen perinteen kannattajat katsovat kirjoittavansa (venäjässä ikonit edelleen myös arkikielessä kirjoitetaan eikä esimerkiksi maalata), olen oikeastaan tehnyt kaiken, mihin 16-vuotiaana olin päättänyt elämäni käyttää. Ja harppisarjaa, jonka velivainajani toi minulle Tsekkoslovakiasta horoskooppien tekemistä varten, käytän nyt piirtääkseni ikoneihin sädekehiä. Tuohon harppisarjaan kun kuuluu oheisen näköisiä teriä, joita periaatteessa käytetään juoksevaan tussiin, mutta nyt niissä kulkee veteen sekoitettu siena – minun horoskooppini olivat tussilla piirrettyjä kalligrafisia kapineita silloin aikoinaan.

Minulla ei ole enää mitään tekemistä, siis. Tavallaan tunsin melkoista riemua, kun tajusin homman olevan maalissa, mutta toisaalta havainto veti minut myös vähän alakuloiseksi. Edessä ei voi noin niin kuin kulttuuriantropologisesta näkökulmasta olla enää mitään kovin mielenkiintoista. Hmm... (20.1.2020)

 

 

Ongelmia vai ei?

 

Koska tämä vuonna Suomen ja Espanjan talvet ovat menneet sekaisin, päätin ennen kärpästen tuloa olifoida yhden isohkon ikonin. Kärpäset nimittäin popsivat olifoimattomasta ikonista paitsi munavärimössön myös eläinperäiseen liimaan sekoitetun liitupohjustuksen.

Valamossa ikonit pantiin uuniin 100 asteeseen noin tunniksi ennen öljyn levittämistä. Tämänkertainen olifoitavani ei mahtunut kotiuuniin. Ratkaisin ongelman lämmittämällä sitä mukien varassa lieden levyjen yllä. Vaikka pohjalautana oli takuuvarmasti kuiva vanha eli käytöstä poistettu pulpetin kansi ja työkin oli tehty monta kuukautta sitten (jonkin verran tosin fiksattu sen jälkeen), niin kyllä ihmettelin, mikä määrä kosteutta siitä irtosi. Ikonilaudan alla oli aivan märkä lämmin 'höyry'.

Ikonissa on pariisinsinistä, upeaa kylmää sinistä, jota minua oli varoitettu käyttämästä, koska se sotkee olifoitaessa. Leviää ympäriinsä. Olin saanut neuvoksi vetää kuvan päälle ennen olifaa munaemulsiokerroksen ikään kuin eristeeksi, joka kuulemma sekään ei välttämättä auta. Olin toiminut näin, ja hyvin meni siltä osin, että väri ei levinnyt, mutta olin kyllä myös varonut hankaamasta pariisinsinisiä kohtia liiaksi.

Nyt ikoni lepäilee, ja odotan jännittyneenä, mikä pinnasta tulee. En haluasi niin kiiltävää kuin Herran ristiinnaulitsemisessani, johon halusin niin kiiltävän kuin suinkin kontrastiksi lattialankkupohjalle. Kun nyt sihtailin pintaa sivusta poistettuani liian olifan, pinta jäi, ikävä kyllä, läikikkään näköiseksi.

Jos se tulee olemaan lopullinen lopputulos, mitäs minä sitten teen? – No, sitten minä laitan uuden olifan...

Tosin minua harmittaa jo sekin, että värit tummuivat niin paljon olifasta. Varsinkin minua harmittaa, etten ollut vetänyt vaalen keltaiseen taustaan vielä yhtä värikerrosta, sillä tiesin jo Emman pöytäliinaikonista, että vaalean keltaiset pinnat jäävät herkästi sen näköisiksi kuin ne olisi maalattu jonkun tumman värin päälle, vaikka näin ei olisi. (21.1.2020)

 

 

Syöty Kristuksen suu ja leuka

 

Minua on kohdannut uusi ikonimaalaushaaste. Joku syö maalauspohjina eli lautoina käyttämiäni Valamon vanhan päärakennuksen tulipalosta säästyneitä lattialankkuja.

Ne kieltämättä olivat olleet kosteuden armoilla tienposkessa jonkin aikaa, mutta kyllä niitä oltiin hiukan kuivateltu. Kuivin eli ainoa, jota kukaan ei ole syönyt, on ensimmäinen lankunpätkä, jonka sain luostarin puusepänverstaalta, missä se lienee ollut hyvän tovin turvallisissa oloissa. Eli Pyhä Johannes Edelläkävijä.

Mutta kun kaivoin esiin keskeneräisen Sienalaisen Kaikkivaltiaan, jonka piti tuleman keskelle deisisryhmääni, siltä oli syöty pois koko leuka ja ehkä joitain muitakin osia, mutta ne eivät pistäneet samalla tavalla silmään. Kerroin sähköposteitse uutisen Valamon opiston rehtorille, nääs kun nuo lattialankut olivat muodostuneet pieneksi muodiksi ikonimaalausstudiossa, ja otin ongelmasta valokuvankin siltä varalta, että todisteita oltaisiin vaadittu.

Theofanes Kreikkalaisen Jumalanäitiä, joka oli tulossa Kaikkivaltiaan vasemmalla puolelle, oltiin nakerrettu vain takaa.

Kylvin laatoille hyönteiskarkotteeksi laventeliöljyä ja vedin uuden jänisliiman.

Mutta kun tultiin viikonlopun vietosta Suonenjoelta, Kristukselta oli taas leuka pois, eritoten suu syötynä vielä syvemmäksi, lähes läpireiäksi. Tilannetta oli helppo verrata aiempaa, koskapa olin ottanut valokuvan…

Isäntä totesi, että olen tehnyt turhaa työtä. Järkevästä näkökulmasta lankut pitäisi tietenkin polttaa, selvähän se.

Mutta ikonimaalaus on zazen.

Ja eikö Sanassakin sanota, että kaikki on katoavaista? Eikö silloin ole suorastaan asiaa, että Sanalta syödään eli katoaa suu?

Netistä luin, että kuollut puu on aika huonoa ravintoa ja että puutavaran tuholaiset eivät näin ollen viihtyisi siinä varsinkaan kuivissa keskuslämmitysolosuhteissa kuten meidän kerrostalokämpässä. Niiden lankkujen puut ovat kuolleet yli 150 vuotta sitten, joten niissä ei pitäisi olla enää mitään arvokasta syömistä. Paitsi että olenhan minä niihin jänisliimaa, joka on eläinliima, sekä munatemperaa eli kananmunankeltuaista ja valkoviiniä survonut.

Eli jatkan harjoituksia. Mitään hyötyä tästä ei siis ole, mutta ei se mitään. Pohdiskelen tässä maalatessani elämän turhuutta. Se on ihan hyvä asia pohdiskella. Kaiken sitä lopulta kuitenkin menettää. (26.2.2020)

 

 

Deisi-ryhmän etenemisestä

 

Tämä deisiryhmäni näyttää etenevän Iisakin kirkon tahtiin eikä varmaan valmistu pääsiäiseksi kuten oli haaveillut. Kuva projektista on otettu eilen, joskin sen jälkeen asia on kyllä jonkin verran jatkunut. Tekstien paikat on esim. sittemmin hahmoteltu Kaikkivaltiaseen ja Jumalanäitiin. Jumalanäidin tähtösiä ei ole vielä edes ajateltu, mutta ei niitä ollut mallissanikaan. Jos opetajalta kysyisi, hän vastaisi, että ei se mitään, ne tähdet pitää Marian otsalle ja olkapäille laittaa silti.

Mutta on vähintäänkin epätodennäköistä, että näitä kahta mainittua edes tarjotaan siunattaviksi koskaan. Johannes Edelläkävijähän on ikoniksi siunattu.

Kaikkivaltiaan kohdalla on ollut se vaikeus, että eläinkunta popsi siltä suun ja leuan/kaulan jossain vaiheessa, kun homma oli vähän kesannoimassa. Ammottavaa, säleistä monttua on ollut vähän vaikea maalata.

Jumalanäitiin olin jossain vaiheessa erittäin tyytyväinen. Otin siitä silloin valokuvan, josta tehnen joulukortteja tai jotain. Siinä vaiheessa kasvot olivat vain plastisesti varjostetut, ei silmiä eikä suuta tarkasti. Edelleen joudun ponnistelemaan, etten tuhertaisi sitä tukkoon. Toki ikonien estetiikkaan kuuluu vissi tukkoisuus, mutta silti. (5.4.2020)

 

Kiirastorstaita

 

Koska olen pitkään pipertänyt vain ikoneita – joskin myönnän, että useimmat ikoneistani ovat isompia eli vähemmän piperrettyjä kuin monien muiden ikonimaalausharrastajien – päätin ottaa vaihteeksi vähän lapoja irrottavamman oteen. Ajattelin tehdä henkilökuvan Johannes Valamolaisesta. En siis muotokuvaa enkä ikonia vaan henkilökuvan, joka siis merkitsee vahvaa omaa tulkintaani.

Kaivelin siinä sitten vanhojen töideni varastoja. Löytyisikö enää yhtään isoa kangasta, jonka takapuolen voisi käyttää? Pari vielä löytyi, mutta useimmat maalaukseni ovat jo kaksipuoleisia.

Olin muistellut, että kiinnostukseni ikoneita kohtaan olisi herännyt Uukuniemen Akankallion tsasounasta, josta tein jouluna 2016 piparkakkuversion ja pursotin sen yhteen seinään sellaiset isot, seinän korkuiset ikonit kuin sen ulkoseinässä oikeasti useinmiten on. Andreas nimittäin havaintojeni mukaan kyllä välillä vaihtelee niiden ikoneitten paikkoja…

Mutta vanhoja kankaitani rullilta availlessani – pakkohan ne on ollut kehyksistä irrottaa ja kääräistä kasaan, sillä eivät ne muuten mihinkään mahdu – löysin oheisen, joka liittyi ikivanhaan kokeiluuni yrittää tehdä rublevilainen enkeli. Ensimmäiset versiot yrityksestä löytyvät tältä blogilta sarjakuva-osiosta, mutta tämä ei ole päätynyt sinne, sillä olen ymmärrettävästi epätoivoisena luopunut projektista.

Sitä on vaikea jälkikäteen muistaa, mitä kaikkea mielessä on liikkunut, mutta ole sevästi päättänyt venyttää rublevilaisia enkeleitä serafien suuntaan. En muista nähneeni yhtäkään Andrei Rublevin maalaamaan serafia, mutta serafeilla on Vanhan testamentin mahtipontisten kuvausten mukaan kuusi siipeä: yhdellä parilla ne peittävät kasvonsa, toisella jalkansa ja kolmannella ne lentävät. Tällaisen sanallisen kuvauksen perusteella on vaikeahkoa kuvitella näitä olentoja, ja ortodoksisessa perintessä serafit onkin päädytty kuvaamaan useinmiten punaisiksi, kenties ihmiskasvoisiksi, mutta muuten ei-ihmismäisiksi olennoiksi. Läntisestä perinteestä löytyy realistisempia tulkintoja kuten van Eyk(e)iltä. Viimemainituilla on toisiaan ihmishahmo ja kirjavat linnunsiivet juuri niin aseteltuina kuin Raamatussa kerrotaan. Raamatun kuvaus serafeista on tuottanut päänvaivaa tännempänäkin, ja yksi varsin erikoinen, sanallinen tulkinta, löytyy Helena Konttiselta Sarlinin ylöskirjaamana teoksesta Eräs meidän ajan profeetta. Olen joskus ajatellut väsätä sellaisen Konttisen vision, mutta siitä minua on estänyt se, että osaan valitettavan sujuvasti piirtää. Se visio vaatisi robustisen kädenjäljen. Nuorena auttoi, että piirsi vasemmalla kädellä, mutta se auttoi silloin, se. Vasen käteni harjaantui aika nopeasti piirtämään samalla tavalla kuin oikea, ja tällä oli ikävä seuraus, joka muodostui ongelmaksi autokoulussa (jonka kävin myöhemmä'llä iällä): olin lakannut erottamasta vasenta ja oikeaa. Se on riski varsinkin risteysajossa. Eli autoiluneuroosilleni on jonkin verran järkiperusteita.

Oheisesta kuvasta näkee, että olen yrittänyt piirtää naivistisesti.

Enkelit ovat Raamatussa Jumalalle paikoin ongelmallisia olentoja, mitä olen yrittänyt ilmista siten, että tyyppi on sotkeutunut siipiinsä ja tuijottaa tyhjiä käsiäään.

Saattaa olla, että tämä saa seuraavan inspiraatioini yhteydessä gessoa niskaansa, vaikka toisaalta tässä on joitain 'pääsiäismunamaista'.

Mitä Johannes Valamolaiseen tulee, löysin siis vielä ison kankaan, jossa oli toinen puoli käyttämättä. Ja nurkassa seisoi sopivat kiilapuutkin sekä poikkipuu. Gessoakin oli melkein täysi purkki. Ensimmäiset hiiliviivat on vedetty. Aion käyttää tekniikoita, joita olen edellisen kerran käyttänyt yli kymmenen vuotta sitten, kun minulla oli niitä varten erikoisvalmisteisia kehyksiä. Nämä, joissa kankaani nyt on kiinni, ovat tavalliset huterat tehdasvalmisteiset puut, ja voi olla että nämä eivät kestä sitä veden, liimojen, ja muovi- ja öljyvärien sekakäyttöä. Saa nähdä. Minä olen kyllä viime aikoina tottunut, että asiat menevät päin helvettiä, joten jo tässäkin käy niin, en suinkaan ylläty. Motokseni onkin muodostumassa Tsernomydinin sanat Neuvostoliiton romahduksen ajoilta: "Teimme parhaamme, mutta kävi niin kuin aina" – tai jotain sinne päin se oli.

Johannes Valamolaisen vastapainoksi olen ruvennut lukemaan kirjahyllynsiivouksen lieveilmiönä löytynyttä Ayn Randin kirjaa Kun maailma järkkyi. Tässäpä minulle on lukemista koko koronaksi, sillä viimeinen numeroitu sivu on 1521. En luokittelisi tätä romaaniksi, sillä tämä vaikuttaa pikemminkin fiktion muotoon puetulta kuvaukselta Randin omalaatuisesta filosofiasta, jonka ydin on itsekkyys. Hänen olettamuskensa on, että kun ihmiset ovat vain ja vain itsekkäitä ja koska päämäärien saavuttamiseen tarvitaan myös muita, saavutetaan parhaat tulokset, kun kaikki ovat yhtä intohimoisen ahneita.

Tässä on jämeriä flow-tilan kuvauksia. Kun Mihály Csikszentmihályin jutut flow-tilan siunauksellisuudesta levisivät nuoruuteni päivinä, olin hyvin kriittinen, enkä suostunut omassa opetuksessani häneen edes viittaamaan. Pidän nimittäin tilaa vaarallisena, ja arvelen, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön lisääntyminen samaan aikaan Csikszentmihályin teorioiden suosion kasvun kanssa ei johtunut vain sattumanvaraisesta samanikaisuudesta vaan niden välillä on syy-seuraus -suhde.

Pääsen itse helposti flow-tilaan, mutta tajuan, että se on rasittava tila, ja älyän lopettaa ajoissa. Monet muut kehittävät siihen riippuvuuden, ja silloin hinnaksi muodostuu uupumus ja masennus, ja kaksisuuntainen mielialahäiriö on valmis.

Flowta ihaillaan tarpeettomasti. Nojatuolispekulaatioon perustuen väitän, että se on vain elimistön keino saada joku vaikea ja pitkään kestävä asia tehdyksi venyttämällä sietokykyä. Flown vallassa pystyy mainiosti kolme, neljä vuorokautta putkeen eli lainkaan nukkumatta valmistelemaan luentoja, opettamaan, tekemään lehtiä (kuvittamaan piirtämällä, valokuvaamaan, kehittämään filmit ja vedostamaan kuvat pimiötekniikalla, kirjoittamaan, taittamaan ja hoitamaan tarvittavat yhteydet painoon yms.), istumaan kaupunginvaltuustossa ja opiskelemaan arabiaa. Tiedän, sillä olen tehnyt näin.

Rand jumaloi tätä tilaa, ja hän on yhdistänyt sen rahan tekemiseen. Flown voi saavuttaa kyllä ihan missä tahansa puuhassa, kunhan se on riittävän vaikea ja/tai vaatii pitkän ajan, joten sen varaaminen pelkästään rahan tekemiseen on Randilta selkeä virhepäätelmä. En tiedä, miten hän itse mahtoi taloudellisesti pärjätä, mutta sen luin Wikipediasta, ettei hänkään yletöntä flowta itsestään kestänyt vaan riehui viimeiset 30 vuottaan amfetamiinin voimalla itsekkyyttä ylistäessään. Flown ja amfetaminin lisäksi hän oli riippuvainen nikotiinista, ja hän kuolikin keuhkosyöpään.

Sivun 130 kieppeillä näytetään pääsevän kysymykseen petoksesta. Rand oli alkuperäiseltä sukunimeltään Rosenbaum, Pietarin juutalaisia, nääs, ja jos petos on juutalaisuuden ytimessä Jaakobin kertomuksesta lähtien, niin se tuli olemaan Itä-Euroopan juutalaisuudessa eräiden lahkojen eli sabbatealaisuuden ja frankilaisuuden suoranainen uskonnollinen velvollisuus. Rand itse oli kaiketi puhdaslinjainen ateisti, mutta hänen äitinsä oli ainakin Wikipedian mukaan uskovainen, joten Rand lienee saanut juutalaisen uskonnollisen kotikasvatuksen. Jäänpä jännittyneenä lukemaan, mitä Rand tuumii petoksesta. (9.4.2020)

 

 

Elämää suurempaa olifointia

 

Iisakin kirkon ominaisuuksia saavuttanut Valamon entisen päärakennuksen tulipalosta säästyneille lattialankuille maalaamani deisisryhmä jatkaa olifoitumistaan. Siis jatkaa olifoitumistaan, mikä on luultavasti jotain, mitä ei ole ennen tässä maailmassa tapahtunut.

Nääs kun huomasin Johannes Edelläkävijän kohdalla, että pelkkä fiksatiivi ei riitä suojaamaan kuvaa sellaisessa tilanteessa, joka meidän huushollissa vallitsee, eli suuressa ahtaudessa, jossa tavaroita on pakko siirrellä.  Fiksatiiviin oltiin päädytty siksi, että kuvassa näkyi luonnostelun hiiliviivaa, aika hienon näköistä, ja olifan mukanahan se olisi lähtenyt tiehensä. Lukuisista fiksatiivikerroksista huolimatta hiilipiirrosjälki kului pois. Päätin olifoida ikonin. Minua vain huoletti, mahtaako vernissa syttyä palamaan huokoiseen puuhun imeytyneenä. Kysyin neuvoa Valamon opistosta koronana takia lomautetulta opettajalta, joka onnekseni suostui vastaamaan. Ei syty. Opettaja kylläkin esitti vaihtoehtona shellakkaa, sillä tuollainen vain vähän jänisliimalla pohjustuksentapaisesti sipaistu puu imee hirmuisesti öljyä.

Kokeilin Johannes Edelläkävijään kuitenkin olifaa eli maallisen terminologian mukaan kuivattua pellavaöljyä. Tulos ei vastannut odotuksiani, sen kyllä myönnän, mutta kun nyt olen totuttautunut siihen, että työ kiiltää reippaasti eniten työstetyistä kohden ja on matta muualta, se näyttää oikeastaan aika hupaisalta. Vähän cézannemaiselta. Cézannen mukaanhan kuvan piti oleman tarkka vain näköpisteen kohdalta, ja jos silmää kierrätettiin maalattavassa kohteessa, jokainen näköpisteen alue piti maalattaman tällä tavoin erikseen. Kiiltävät kohdat ovat eniten työstettyjä näköpisteen kohtia…Hmmm…mitähän ikoniteologia tähän sanoo.

Olin jo aiemmin todennut, että värit tummuvat olifoitaessa. Opettajan mukaan ne eivät tummene siitä, millaiset ne ovat olleet maalattaessa vaan nimenomaan palautuvat. Asiaa voi työn edetessä kuulemma välillä testata sipaisemalla pintaan vettä tai munaemulsiota. Munatempera muuttuu kuivuessaan jotenkin liitumaiseksi. Opettaja suosittelikin 'munaamaan' koko työn ennen olifoimista.

Suoritin vertailevan kokeilun. Olifoin Jumalanäidin suihkuttamatta alle lainkaan fiksatiivia, kaatamalla suoraan olifaa niskaan. Tulos: pintaan ei tosiaankaan jäänyt vähäisintäkään kiiltoa eli puu imi kaiken vernissan, mutta värit kyllä minun tulkintani mukaan tummuivat rajusti. En yhtään tiedä, saako näin tehdä tai mikä on seuraus pitkän päälle, mutta maalasin mustuneita Jumalanäidin kasvoja tarvittavin osin uudelleen rajusti vaaleampina siihen (ainakin modollisesti) olifoituun pintaan. Suihkautin sitten päälle vähän fikastiivia, ja nyt siinä löllyy olifa.

Samanaikaisesti lämmitän par'aikaa pahasti kesken maalauksen joidenkin hyönteisten syömää Kristus Kaikkivaltiasta. Sen 'munasin' toissapäivänä, ts. vedin kauttaaltaan pintaan kerroksen munaemulsiota. Tähän oli sekin syy, että työssä on käytetty paljon pariisinsinistä, joka sotkee olifoitaessa, miltä munaemulsiokerros välissä vähän suojelee. Valamon vanhat lattialankut ovat niin leveitä, etteivät mahdu uuniin, vaan joudun lämmittämään työtäni uuniritilällä keittolevyjen päällä. Mielenkintoista on, että siitä kohoaa suitsukkeen tuoksu. Ilmeisesti se lauta on ollut sellaisessa kohden huonetta, että siihen on päässyt suituke erityisesti tarttumaan. Suitsuke ei kuitenkaan ole pelastanut puuta mainitsemiltani tuhohyönteisiltä. Ehkäpä suorastaan päinvastoin on houkutellut niitä.

Kohta Kristus Kaikkivaltias on lämmitellyt tunnin, joten sekin saa olifalätäkön päällensä.

Saa nähdä, miten käy. (29.5.2020)

 

Auringonkukka-Johannes

 

Olen tehnyt tätä kakkosversiotani Johannes Valamolaisesta aika pitkään…

Enkä ole vieläkään varma, onko tämä sitä, mihin tähtäsin. Tähtäsin kuvaan, joka esittäisi sitä, millaisena Johannes Valamolainen ilmentyi minulle kirjeissään.

Tämä ei ole ikoni. Ettei kukaan luulisi, että minä luulen tämän olevan ikoni, olen jättänyt traditionaalisen sädekehän pois. Toki kuvan hahmon pään ympärillä sädehtii muuten...

Kuvassa Johannes on mittaistensa auringonkukkien joukossa. Tämä ei ole minun mielikuvitustani, ainakaan kokonaan, sillä hänestä on olemassa viljalti käytetty valokuva, jossa hän seisoo seinän vierellä, ikkuna takanaan, ja rinnallaan jokunen tosiaankin itseään korkeampi auringonkukka sekä liki samanmittaisia krysanteemeja. Mutta yhtä kaikki, siinä juuri on tämän vika, siinä, että kuva on liian realistinen.

Mutta lasken ansiokseni, että olen virittänyt kuvaa tähän suuntaan sen sijaan, että olisin maalannut 'peruspyhän' vaikkapa nyt esimerkiksi koruristeineen, jollainen 'perspyhillä' ikoninessa aina on. Tosin olen kuullut, että sitä ehkä sittenkin pidettäisiin Johannes Valamolaisen kohdalla jonkinlaisena virheenä, sillä hänellä ei tosielämässä ollut koruristiä.

Hänellä oli valtavat työmiehen kädet.

Tekstirivin oikeaan laitaan olen varannut tilan reliikkirasialle pikkuruisine lahonneen arkun paloineen. Tosin on olemassa riski, että muutan tekstejä vielä, sillä nämähän ovat nyt ihan platkut… Kuvaa ei siis ole vielä olifoitu. Joten jos joku pitää rienauksena sitä, että tähän kuvaan, joka ei tarkkaan ottaen täytä ikonin vaatimuksia, tulee reliikki, pitää huomauttaa asiasta kiireesti. Jätän sitten sen arkunmurun pois, ja isä Aleksanterin ohjeen mukaan käyn hakemassa siihen vain pienen kiven Johanneksen haudalta.

'Ikonilautani' on epämääräisen muotoinen, sillä se on pätkä pyöristettyreunaista lankkua, joka kaventui toisesta päästään, ja siinä oli valmiina tuo taustasta häämöttävä mustansininen maali. Pohjustin sen pelkkällä jänisliimalla, että maali jäisi näkyviin. En tiedä, mikä lankku on ollut alkujaan, mutta kuluneesta pinnasta päätellen joku käyttökapine kuitenkin, joten katsoin sen näin olen hyvin sopivan Johannes Valamolaista esittävän kuvan pohjaksi. (19.3.2020)

 

Olifaa Johannekselle

 

Vaikka kävisi miten hyvän ja perusteellisen kurssin vaikka miten hyvien opettajien johdolla kuten minä ikonikurssini Raija Kannisen ja Alexander Wikströmin opetuksessa, niin kurssilla oppii vain, miten homma onnistuu, ei sitä, miten se voi epäonnistua. Minun mielestäni epäonnistumisen kokemukset ja se, miten epäonnistumisesta selvitään mahdollisesti joissain tapauksissa jopa ns. onnistumista parempi tulos saaden, ovat paljon tärkeämpiä.

Nyt olen kohdannut epäonnistumisen? Blogiani lukee aivan riittävä määrä Valamoon sidoksissa olevia henkilöitä, joten kun tähän mennessä ei tullut kommentteja siitä, saako minun tulkintani mukaiseen Johannes Valamolaisen kuvaan laittaa reliikkirasian Johanneksen arkusta kotoisin olevalla pyhäinjäännösellä, rupesin tänään suorittamaan tuon 'ikonini' olifointia. Saamani opetuksen mukaan laitoin työn tunniksi, luukku raollaan, vähän alta 100 asteiseen uuniin.

Kun otin se sieltä, se oli, totta vie, kuumempi kuin Valamossa aikanaan, ja ennen kaikkea siitä oli noussut reippaasti pihkaa pintaan.

En millään muotoa väitä, ettenkö olisi tiennyt, että se levy on mäntyä ja että ikonit tehdään lehtipuulaudoille, mutta toteanpahan nyt vain, että näin kävi, eikä tulosta voida pitää onnistumisena.

Mutta ei se mitään. Kaadoin päälle seitsemän tunnin olifaa, ja nyt katsotaan, miten syvä epäonnistminen tästä koituu.

En muuttanut tekstejä, vaikka ne eivät ole parhaat mahdolliset, sillä minulla on taas uusi, omasta mielestäni entistä ehompi, idea Johannes Valamolaisen ikoniksi lähemmäs oikeasti. Mietitään parempia tekstejä siihen...(27.3.2020)

 

PS. Sittemmin olen poistanut Auringonkukka-Johanneksestani tekstit, ettei kukaan vain kuvittele, että minä luulen sen olevan kelvollinen ikoni. Oli työlästä. Olifa ja sen alla ollut teksti lähti vain asetoonilla liottamalla.

 

Kolmas Johannes Valamolainen

 

Olen saanut hieman terveysvaivoja – en koronaa vaan muuta. Koska minua ei ole juuri mikään sellainen elämässä vaivannut, vaikka elämä onkin muuten päähän potkinut, tämä tilanne on hieman masentanut minua.

Siispä rupesin eilen tekemään loppuun oheista Johannes Valamolaista. Se on ollut minulla jonkin aikaa kesken. Kyseessä on kolmas Johannekseni.

Ensimmäisestä tuli vähän liian japanilaisvaikutteinen minun makuuni – ilmeisesti asiaan vaikutti se, että olimme silloin Valamon ikonilinjan kanssa vastikään käyneet Lintulassa, jonka alttarissa on valtava, hyvin japanilainen Petros Sasakin Kristus Kaikkivaltias. Minun ikonini ei muistuttanut mitenkään muuten Sasakin hyvin pelkistettyä ikonia, se vain oli jotenkin ihan muuten japanilainen…

Seuraavan Johannes Valamolaisen tein vain itselleni vanhalle, siniseksi maalatulle penkinpalalle. Ei lefkasia vaan vain jänisliimapohjustus, että penkin maalinjämät näkyvät. Kuvassa on isot auringonkukat eikä normaalia sädekehää, vain kirkas häivytetty valo hehkumassa pään takaa. Alkuun siinä oli tekstit. Ne olivat siinä vielä olifoitaessa, ja kun päätin poistaa ne, ettei se kuva vain kävisi kenenkään hermoille, ts. ettei kukaan kuvittelisi minun pitävän sitä ikonina, jouduin tekemään sen työläästi asetoonilla.

Tämä oheinen kolmaskaan versio aiheesta ei ehkä ole kaikkien mielestä oikeaoppinen, mutta tämä saa olla tällainen. Jos joku haluaa tämän johdosta vetää herneitä nenäänsä, niin ei kun survomaan.

Lopetettuani maalaamisen olin vähemmän masentunut. Tämä on siis ihmeitätekevä ikoni ;-) tai ainakin masennustapoistava. Fyysisille ongelmilleni tämä sitä vastoin ei tehnyt mitään.

Kuva on pienehkö. Mitat ovat  60mmX135mm. Väitän, että tämä on erityinen masennustapoistava ikoni. (29.3.2021)

 

PS. Sittemmin on tapahtunut seuraavaa: on päätetty, että tällaisia Johannes Valamolaista esittäviä kuvia ei enää siunata ikoneiksi. Pitää olla siunaava käsi ja joko kirjoitusvälineet tai kirja, jossa on Johanneksen omaa tekstiä. Minä olen aina laittanutkin skeema-asun, ja se on nyt normi – eli liturgista jumalanpalvelusvaatetta ei saa jatkossa hänelle maalata.

 

 

Pääsiäisikoni vähän myöhästyi, mutta mitä sitten?

 

Aloin vähän ennen pääsiäistä tehdä erityistä "Pääsiäis-Vladimirin Jumalanäitiä", mutta tämä piti hyvänä valmistua vasta tänään.

 

Tämä ei millään muotoa ole maailman ainoa "kubisoivis-konstruktivistinen" Jumalanäidin ikoni. Kubisoivan oloisia on jo 1800-luvun alkupuolelta eli ajalta, jona kubismia ei oltu vielä edes keksitty, mistä johtuneekin, että kubismista tuli Venäjällä pop heti, kun se oltiin Ranskassa saatu aikaiseksi. Konstriktivismihan sitten kehittyikin siitä itsenäisesti ja itsensä Venäjän maaperällä. Arkkimandriitta Arsenin toimittamasta teoksesta Iloitkaamme ja riemuitkaamme löytyy kaksikin oivallista esimerkkiä ”kubistisista” ikoneista: Kaplunov-Kazanin Jumalanäiti 1800-luvun alkupuolelta ja ehkä vähemmän silmäänpistävä, kuuluisassa kansanomaisten ikoneiden maalarikylässä Mstjorassa maalattu Kazanin Jumalanäiti vuodelta 1842. (19.4.2021)

 

Pyhän semiotiikan äärellä

 

Olen harrastellut pikkuisen "ikoninvärkkäystä". Laitan sanan "ikoni" omalla kohdallani aina lainausmerkeihin, sillä minun kohdallani on lähinä kyse yhden visuaalisen merkkijärjestelmän pähkäilystä.

Sitä paitsi ikonit kirjoitetaan eikä maalata. Eikä siin ole tarkoitus soveltaa luovuutta kuin kohtalaisen rajallisessa määrin. Valamon opiston ikonimaalauksen opettaja Alexander Wikström ei halua puhua ikonimalleista. Sellaisista puhuminenhan edellyttäisi, että myös vaikkapa A-kirjaimesta olisi jossain olemassa konkreettinen mallikappale, jota kaikki kirjoittaessaan tietoisesti jäljittelisivät. Ikävä kyllä, modernissa mediapuheessa sana meemi on väkivaltaisesti väännetty tarkoittamaan pikamuoti-ilmiöitä, kun se alkuun tarkoitti juuri A-kirjaimen kaltaisia, opittuja, mutta erikoisesti kontrollinalaisuudestaan huolimatta muokkautuvia kulttuurisia entiteetejä.

Yksi mielenkiitoine piirre ikoneissa on, että niissä pitää aina olla ns. kuvan (joka ei siis ole kuva länsimaisessa mielessä) lisäksi teksti (ihan länsimaisessa mielessä) sekä ainakin yksi selvästi abtrakti muoto eli ympyrän muotoinen sädekehä pyhän tai pyhien henkilöiden päiden ympärillä. Ikonissa on siis aina yhdistetty vähintään kolmenlaisia merkkejä: 1. esittäviä, 2. sovittuja kuten kirjainmerkit, jolla on alkujaan ollut esittävä esikuva kuten A-kirjaimella härän pää (latinalainen aakkosto perustuu kreikkalaiseen, ja kreikkalaisen mielestä näytti paremmalta, kun foinikialaisen aakkoston häränpään sarvet käännetään alassuin) ja 3. täysin abstratkeja sovittuja (sovittuja, mutta siis täysin vailla näkyvän maailman esikuvia). Myös ulkopuolisen silmään yksinkertaisesti vain esittävät elementit ovat ikoneissa tosiasiassa sovittuja merkkejä samaan tapaan kuin kiinalaiset kirjoitusmerkit.

Niinpä järjestelmää joudutaan kontrolloimaan. Se tehdään ikonmaalauskursseilla samaan tapaan kuin alakouluissa opettaja tekee pienten oppilaidensa kanssa sopimuksen, että A on tällainen. Meillä opettaja kyllä joutuu tekemään samasta asiasta kaksi sopimusta, sillä meillä on ihmiskunnan globaalin historian näkökulmasta erikoinen kaksoiskirjainjärjestelmämme, jossa on myös toinen samaa asiaa tarkoittava merkki, a, mikä aiheuttaa maahanmuttajain keskuudessa onglemia, kun vaikkapa tietokoneen näppäimistöissä on A, mutta näytölle kyseistä näppäintä painettaessa ilmestyy erinäköinen a. Kaikki kirjoitusjärjestelmät ovat jonkin verran hämäriä, ja siksi niitä on kontroloitava, sillä jos ei kontrolloida, ne korruptoituvat niin, etteivät ne pian enää ole käyttökelpoisia eli käytännössä lakkaavat olemasta olemassa.

Ikoneihin pätee kaikki tämä siinä kuin latinalaiseen aakkoskirjoitukseen kaksoiskirjainjärjestelmineen.

Mutta kaikkia järjestelmiä on jos ei nyt suoranaisesti haastettu niin ainakin pyritty venyttämään. Yrityksiä on aina enemmän kuin käyttöön omaksuttuja muotoja. Länsimaisten painokirjainten kohdalla puhutaan erilaisista kirjaintyypeistä. Niitä kehitetään koko ajan, joillekin maksetaan siitä jopa palkkaa, mutta erittäin harvat kokeilut päätyvät jokapäiväiseen eli aitoon käyttöön.

Olen nyt suorittanut seuraavia kokeiluita pohjana ikonit.

Yksi vakeimmista ikonin historian klassikoista jäljitellä on Andei Rublevin Pyhä kolminaisuus. Ikoni on alkujaan seinämaalaus noin vuodelta 1410. Olen yrittänyt sitä monesti eri kokoihin, mutta aina on mennyt pieleen. Ikoniharrastajilla on tapana sanoa, että he ovat "tehneet" jonkun tietyn ikonin. Hyvin usein näillä tekeleillä on todella vähän yhteistä sen esikuvan kanssa, joka heillä on valokopiona ollut edessään, kun he ovat "tehneet" sitä tekelettään. Käytän näistä tuotoksista nimitystä juntti-ikoni.

 

Siis vain minä käytän. Ne ovat täysin oikeaoppisia ja tulevat siunatuiksi kirkoissa ikoneiksi, kunhan niissä on tietyt tunnistettavat, sovitut merkit: vakiintuneen rakenteen mukainen esittävä kuvallinen osa, tekstit, sekä tietyt sovitut, ei-esittävät merkit eli esim. pyhien henkilöiden – pyöreät, persektiivisesti tai mitenkään muutenkaan käsittelemättömät – sädekehät. Ortodoksisen kirkon kontrolli käsittää vain nämä tekijät oikeastaan tämän enempää spekuloimatta.

Niinpä ikonieksi hyväksytään kaikki, mikä yksinkertaisimmillaan täytää nämä. On koko joukko ikoneita, joiden kohdalla tämä riittää, Ongelmia syntyy vain Andrei Rublevin Kolminaisuuden kaltaisten ikonien kohdalla, joissa on oikeasti jopa minun kaltaiseni pakanan mielestä läsnä pyhä, josta minä uskontotieteellisen taustani johdosta voisin myös käyttä termiä numinoosi. Rublevin Kolminaisuudesta jokseenkin kuka tahansa, periaatteellisinkin ateisti, kyllä erottaa numinoosin. Pyhän havaitsemiseen ei siis tarvita varsinaiseti uskoa Jumalaan. Tarvitaan vain se hyvä taideteos, jollainen Rublevin Kolminausuus sattuu oelmaan, vaikka on myös uskonnollinen kuva. Ortodoksinen kirkko pitää ikkunoina pyhän maailmaan kaikkia kuvia, jotka täyttävät nuo yllä luetellut tunnuspiirteet, mutta jokainen pakanakin tietysti näkee, että kaikki eivät täytä, ja näistä, jotka eivät pakanan silmään sitä täytä, minä pakana käytän nimitystä juntti-ikoni. Tämä ei sitten liity vähääkään ortodoksiseen kirkkon, mitä haluan tiukasti korostaa, vaan vain siihen, minkä verran ja missä olosuhteissa visuaalisesti voidaan esittää numinoosia.

Noiden yllä lueteltujen, pelkistetyimpien ja kirkon kontrollissaan käyttämien tunnuspiirteiden lisäksi on melkoinen joukko muita tekijöitä, jotka pyrkivät tekemään maalatuista tuotoksista ikoneita. Yksi eksoottinen on vaatevaalennus. Ikoneissahan on kovasti poimuilevia kankaita. Joidenkin poimuja erotellaan enemmän, joidenkin vähemmän, ja menetelmiä on useita.

Länsimaiselle numinoosista viis veisaavalle katsojalle selkein on ns. systemaattinen vaatevaalennus. Siinä pohjaväristä, joka usein on se, minkä väristä maalia pitäsi olla, jos joku kapine konkreettisessa, kolmiulotteisessa todellisuudessa maalattasiin – kuten Fiskrsin saksissa se oranssi. Tosiasiassa emme näe missään kohti niitä oikeita Fiskarsin saksia sitä maalin väriä, vaan me näemmeihan muita värejä, josta aivomme sitten analysoivat sen oranssin maalin värin. Ikoneissa siis lähdeään tällaisesta pohjaväristä, mutta ei lisätäkään varjoja eli tummenneta sitä maalia varjoja varten. Ikoneissa liikutaan siitä niin sanotusta valoon päin, ei vaalennetaan värejä, ja systemaattisessa vaalennuksessa tämä on aika selvä. Ikoneissa valoa varten "maalin" väriä ei myöskään lämmitetä kuten länsimaisessa maalustaiteessa tehdään ja kuten konkreettisessa todellisuudessakin aikuisten oikeesti on, vaan lisätään vain valkoista.

Samaa menetelmää pyrise tään noudattamaan myös kasvojen vaalennuksissa, mutta tämä pelkkä vaalentaminen ei niissä yleensä kertakaikkiaan toimi vaan tekisi hahmoista varsinaisia kummituksia, joten kasvoissa vaalennuskerroksia länsimaiseen tapaan myös lämmitetään, mutta vaatteissa siis ei koskaan. Paitsi minä, kun tehtailen Vladimirin Jumalanäidin kiltokuvaversioita joulu- ja syntymäpäiväkorttikäyttöön, mutta minä en survokaan niitä Valamon kirkkoon siunattaviksi. Ne luultavasti menisivät läpi, sillä sen havaitsemiseksi, onko vaatevaalennuksen väriä lämmitetty vai ei, vaatii aika paljon maalauskokemusta. Sitä paitsi tästä vaalennusvärin lämmityksestä on vieläpä yksi poikkeus, eli ikonimaalauksessakin on kaksoiskirjainjärjestelmän piirteitä. Se poikkeus on Jeesus-lapsi, jonka vaatteiden vaalennukset ovat usein joko keltaista tai jopa kultaa, eli lämpimintä mahdollista menetelmää käyttäviä.

Toinen kohtalaisen helposti ymmärrettävä vaatevaalennuksen tapa on kylmä- tai vastavärivaalennukseksi kutsuttu, josta pakanoille ymmärrettävällä tavalla käytän nyt omaa nimitystäni viileä vaalennus. Kun jokin aika sitten kävin Valamossa lyhyen vaatevaalennuskurssin, palasin nuoruuteeni, kun koulussa tehtiin duotone-kuvia. Niissä toisena painovärinä ja nimenomaan valopäässä, käytettiin mieluiten jotain viileää väriä ja tummassa päässä jotain lämmintä – kuten sinistä vaaleisiin sävyihin ja ruskeaa tummiin, ja äärimmäsiin tummiin rasterointi säädettiin niin, että värit muodostivat umpimustan. Vakutelma on näin jotakuinkin kuvassa kuin kuvassa vähän mystinen. Siinä liikutaan normaalitodellisuuden lainalaisuuksien ulkopuolella, mutta lainalaisuuksissa edelleen.

Eksootisin vaatevaalennustavoista on negatiivinen vaalennus. Sitä on ilman "koulutusta" aika vaikea havaita, se näyttää virheeltä, tuo mieleen väripigmenttien muuttumisen ajan kuluessa tai muun turmeltuneisuuden. Ja tässä törmätään yhten tekijään, joka osaltaan, mutta vain osaltaan, on kipinänä tuomassa numinoosia Rublevin Kolminaisuuteen.

Vieressä on Wikipediasta napattu kuva Rublevin Pyhästä kolminaisuudesta. Kuten tätä pienestäkin kuvasta näkyy, pitää olla jotenkin aivovammainen tai psykopatologisesti vaurioitunut persoonallisuus, ellei näe tästä numinoosia. Jumalaan uskomisen kanssa havainnolla ei siis ole mitään tekemistä. Mutta numinoosin pullahtamisella kuvaan voi olla sellainen seuraus, että kirkko, joka on erikoisen harjaantunut pyhän havaitsemiseen, joutuu luopumaan muodollisista kriteereistä. En ole ikinä kuullut yhdenkään ortodoksin, teologin tai maallikon, väittävän, ettei tämä kuva oliii ikoni, vaikka siitä puuttuvat tekstit, mikä olisi juntti-ikonin kohdalla selvästi siunaamisen este.

Jos kysyy, niin kuin minä olen kysynyt, miksi tämä on ikoni, vaikkei siinä ole tekstejä, vastaukseski ei saa, että hitsi vie, oli kuvassa tekstejä tai sädekehiä tai mitä tahansa puutteita tai lisäyksiä, se on ikoni, jo siinä on pyhä. Vastaukseksi saa, että koska kuvassa ovat Kristus, Jumala ja Pyhä Henki, teksteillä pitäisi ilmaista, kuka kolmesta maalatusta hahmosta esittää nimenomaan Jumalaa, josta ei saa tehdä kuvaa ollenkaan. Pakananäkökulmastahan tällainen seltys ei ole mitään muuta kuin älyllistä epärehellisyyttä, mutta tosiasiassa se kuvaa sitä, miten uskonnot ovat aina jatkuvissa määrittelyongelmissa sillä rajapinnalla, jossa ne todellakin joutuvat tekemisiin pyhän kanssa. Pyhää kun ei oikein voidä määritellä niin, että sen ilmenemiselle voitaisiin esittää jotkin pilkuntarkat ehdot.

Negatiivinen vaatevaalennus on yksi yritys luoda pyhän vaikutelmaa. Siinä valo maalataan  mahdollisimman vastakkaisellä värillä kuten punaiseen vaatteeseen vihreällä tai vihreään punaisella, mutta joka tapauksessa tummemmalla kuin sen maalin väri, jolla kappale pitäisi maalata, että saataisiin halutun värinen esine konkreettiseen todellisuuteen.

Rublevin Kolminaiuudessa normaalia lähestyvää systemaattista vaalennnusta on sovellettu kaikkiin sinisiin vaatekappaleisiin sekä keskimmäisen hamnon ruskeaan, joka esittää punaista. Vasemmanpuoleiseen hahmoon on käytetty reipasta negatiivista vaalennusta, ja oikeanpuoleiseen vähän kaikkien sekoitusta.

Kun maalasin viereisen oman yritykseni, tein sen aika pieneen kokooon, sillä olin jo tuhlannut aika paljon pohjia epäonnistuneisiin. Toki pohjat voi pestä, joten eivät ne siinä mielessä hukkaan mene. Mutta yhtä kaikki, en aikonut tuhlata liiaksi värejäkään. Koko on 96mm x 135mm.

Yritys on tähän mennessä paras tekemistäni, mutta totta kai menee kategoriaan juntti-ikoni. Ja tämä on toisaan on ikoni, vaikka tästä puuttuvat henkilöt nimeävät tekstit, mikä ei yleensä tule kysymykseen. Ellen olisi shellakoinut taustaa tummansiniseksi, saattaisin yrittää saada sille siunauksen ja leiman Valamon kirkosta. Mutta näin ollen sitä leimaa en saisi, sillä se ei näkyisi.

Toinen ikoni, jossa numinoosi on järisyttävästi ja umpipakanankin havaittavasti ilmaistu, on lempi-ikonimaalarini Theofanes Kreikkalaisen Kristuksen kirkastuminen. Ikoni on peräisin 1300-luvun lopulta. Vieressä on pikkuinen kuva alkuperäisestä. Niiden kriteerien lisäksi, joita ortodoksinen kirkko määrää ja jotka vaalennuksin vidaan lisäksi ilmaista, siinä on muitakin tapoja luoda numinoosin vaikutelmaa.

Munatempera käyttäen luonnosta saatavia pigmenttejä on monella tapaa erikoinen. Sillä saa kuultavia värejä tavalla, jossa ei ilmaannu samenemista suhteessa alla olevaan toiseen väriin. Täyteaineista kun ei ole. Kuultavia värikerroksia voidaan todella kätevästi maalata eriasteisesti peittävien päälle ja luoda omintakeisia tilavaikuelmia. Tässä yteydessä muistutan siitä, että ikoneissa ei pyritä klassiseen perspektiivivaikutelmaan, vaan tilalla tarkoitetaan pikemminkin mielentilaa, ja tämän erottamiseksi perspektiivisestä tilasta käytetään mm. käänteiseksi perspektiiviksi kutsuttua kuvaustapaa.

Theofanes Kreikkalainen on käyttänyt näitä kuultavuuden eri asteita kääntääkseen aineellisuuden olemukset nurinniskoin. Alaosan opetuslapset, tapahtuma-aikaan paraikaa eläneet, on maalattu tedella taivaalisen kevyesti, mutta yläosan varsinkin Mooses ja Elia ovat suorastaan metalliset ja täysin peittävillä värikerroksilla rakennetut. Elian kasvot ovat kuin länsimaisen pronssiveistoksen – bysanttilaisessa kulttuurissa ei olla juurikaan harrastettu veistoksia. Kristuksen takana on sitä kuuluisaa käänteistä valoa, joka alkaa mustasta ja päätyy siniseen. Tuo Kristuksen takana oleva mandorla koostuu vieläpä epäkeskisistä ympyröistä.

Raskas taivas ja kevyt maa. Hmm…

Itseäni on kiinnostanut myös Theofaneksien ekspressiivinen maalaustapa. Nykyikonimaalauksessa siitä käytetetään nimitystä luonnosmaisuus, ja se on siinä kontekstissa ruma sana.

Piti sitten kokeilla tätä. Erilaisia läpikuultavuuksia. Valojen suurempaa aineellisuutta kuin kiinteän materian ainellisuus. Keveyden ja raskauden "epäloogisuutta". Ja ekspressiivisyyttä tietenkin.

Tulos on vanhalle pulpetinkannelle eli kohtalaiseen kokoon suoritettuna viereisenlainen.

 

Tämä ei täytä yhtä oleellista ikonin kriteeriä. Ikonissa hahmojen kasvot ovat pääasia, etenkin silmät. Saattaa olla, että silmät tulkittaisiin olemassaoleviksi Mooseksella yläoikealla, sillä hän ei katso katsojaan. Niillä hahmoilla, jotka katsovat katsojan, pitää kertakaikkiaan olla selvät silmät, mutta Mooses siis katsoo Kristusta. Mutta vasemmalla ylhäällä oleva Elia alittaa kaikki rimat, ei voi mitään. Siitäkään huolimatta, että tässä minun maalamassani "ikonissa" on havaittava numinöösi. Tässä on pyhä sikäli kun minä pystyn havaitsemaan.

Tietenkin on niin, että kun ihminen itse maalaa ikonia siinä meditatiivisessa tilassa, jota se edellyttää, tulos on omasta mielestä aina pyhä. Myös kaikissa minun juntti-ikonieksi leimaamissani. Tarkoitukseni ei ole tällä kieltämättä provokatiivisella temillä juntti-ikoni väittää, että tällaiset ikonit olivivat tekijöilleen vähempiarvoisia kuin sanottakoon nyt sitten paremman terminologian puuttuessa taiteellisesti korkeatasoisemmat työt. Mutta tarkoitan sitä, että pyhä on olemasaoleva asia, eikä se riipu jumalaan uskomisesta, joten kuka tahansa näkee sen, jos sitä on, ja varsinkin jos kyse on jonkun muun kuin omatekemästä kuvasta.

Luulen, että suurin osa ikoneita maalaavista ei itse erota, onko heidän tuotoksissaan pyhää siten, että muutkin sen voisivat havaita. Oletan, että ei. Joissain tapauksissa tilanne on minulle kyllä täysin kirkas. Esimerksiksi tuo oma Pyhä kolminaisuuteni on juntti-ikoni eikä siitä ole kahta sanaa. Siinä en näe pyhää minä eikä näe kukaan muukaan. Mutta olen aika valmis riitelemään siitä, että Kristuksen kirkastumisessani on ripaus pyhää. Olen jopa valmis keskustelemaan, joskaan en riitelemään, sitä, onko minun maalaamassani enemmän pyhää kuin Theofaneksen maalaamassa.

Minun maalaamassani on joitain elementtejä, joita Theofaneksien ikonissa ei ole. Olen maalannut alaosan valon kiinteämmäksi kuin Theofanes ja olen levittänyt tuota kiinteää valo opetuslasten ympärille korostaakseni heidän haurauttaan Kristuksen kirkastumisen keskellä. Theofaneksellakin on siinä kiinteä valo, muttei yhtä kiinteä, ja se on vieläpä hänellä viileä valo, samantyypinen kuin Kristuksen taustan mandorlassa. Minä olen maalannut valon lämpimäksi, eli saman väriseksi kuin Kristus, mutta säteet, jotka opetuslapsiin iskeytyvät, ovat pimeän valon väriset.

Jatkoin kurssilla myös suprematistisia kokeiluitani. Pari vuotta sitten maalasin puolisuprematistisen, jos nän voi sanoa – ja oikeastaanhan ei voi – Ristiinnaulitsemisen. Olen päättänyt tehdä triptyykin, jossa kertomus alkaa tuosta Ristiinnaulitsemisesta ja edetessään muuttuu abstraktimmaksi. Kun nyt maalasin Mirhantuojanaisia Valamossa, suoritin perusajattelun esittävässä kontekstissa ja siinä oli mm. ihan enkeliksi tunnistettava enkeli, ja naisetkin näki, jos hyvää tahtoa riitti, kasvoineen, päivineen. Kotiin tultuani pesin esittävän enkelin pois korvatakseni sen abstraktilla idealla. Naiset voin maalata yli. Mutta pesun jälkeen tulos näyttää tältä, ja minulla on kesken pohdinta siitä, mitä tälle enää teen. Ehkä en mitään, tai en ainakaan enkelille? Saa nähdä.

Minulla on triptykin kolmanteen pohjaan suunnitteilla kohtaaminen Emmauksen tiellä. (31.10.2021)