Itsenäistä ikoninmaaluuta

Tässä esitellään ikonimaalauksessa kohtaamiani ongelmia, kun Valamon tuki oli takana päin...

Tänä aamuna läksin klo 08 ajelemaan Valamoon hakeakseni kolme isoa ikoniani pois varastosta.

Siellä oli yksi kurssi päättymässä, sangen kokeneiden ikonimaalareiden. Kaikkien töitä en ehtinyt katsaa tarkasti, mutta ihailin etenkin yhtä jouluikonia. Itseltäni on jouluikoni maalaamatta, mutta olen kyllä löytänyt yhden esikuvan, joka ei ole kovin kiiltokuvamainen ja josta näkyy, että on jouduttu synnyttämään tien päällä eikä paikallisilta asujaimilta ole kauheasti ymmärrystä irronnut. Syvä yksinäisyys, hyljekityksi tuntemista ja sen sellaista, muttei pateettiuutta.

Koska ikonini ovat kummallisia, opettaja pyysi purkamaan niitä paketeista – jotka eivät olleet mitenkään vaikeita avata – ja näyttämään niitä ryhmälleen. Jo siinä vaiheessa ne näyttivät silmääni vähän oudoilta…

Kun tulin kotiin ja rupesin asiakseni töllistelemään niitä, huomasin sekunnissa, mikä Pyhässä Johannes Edelläkävijässäni on vikana. Jo kurssin aikana sanoin opettajillekin, että siinä ei ole sitä jotain, mikä siinä pitäisi olla ja minkä takia ryhdyin koko ikonia maalaamaan. Kaikki kehuivat sitä kyllä, koska se näytti kuitenkin 'rublevilaiselta' edes jonkin verran, ja se on kyllä vaikea saavuttaa, sekin, edes vähäisessä määrin.

Viinijärven kirkon Ennusmerkistä olin jo ikonin kurssin aikaisessa jamassa todennut, että sen Jumalanäiti oli minulle tyypilliseen tapaan ollut vähän laihdutuskuurilla. Sille en voinut mitään noin kokonaisuutena, mutta päätin fiksata siitäkin pari kohtaa, eli toisen hartian, maforin valot ja itse asaissa koko kasvojen valon.

Korjasin ikonit jo tänä iltana, sillä jos tuollaisia juttuja ei tee heti havaittuaan, ne jäävät tekemättä ikuisiksi ajoiksi.

Johannes Edelläkävisästä korjasin neljä isoa asiaa. Ja kas, nyt meillä on siinä Rublevin Edelläkävijän toisinto, Valamon palaneen päärakennuksen lankulle tehty eikä mitenkään pikkutakka jäljennös, mutta siinä hahmon asento on se, minkä takia Rublevin Edelläkävijä on se mikä on. Pää on liian iso, lähellä normaalin ihmisen mittasuhteita, mikä on ikonissa selvä virhe, vaikkakin pää toki on pienempi kuin maallisen ihmisolennon pää. Olen itse ensimmäisenä tunnustamassa tämän vian, mutta minua on piinannut jo silloin, kun ikonit eivät muuten minua kiinnostaneet, mikä Rublevin ikoneissa oikein on se juttu, ja nyt olen siis pääsemässä jyvälle. Minulle tämä on voitto, vaikka ikonitaiteen vinkelistä näin ei olekaan.

Onneksi Edelläkävijääni ei otettu Valamon kauppaan, Tuohukseen, myytäväksi. Jessus sentään, jos se olisi siinä jamassa maailmalle lähtenyt... (7.1.2020)

 

 

Muistikatkoksia – vai jo muistisairaus?

 

Ikonimaalauskurssini päättymisestä on jokseenkin tasan kaksi kuukautta. Sen lisäksi, että olen jatkanut aiemmin aloitettuja asioita jo kurssilla pohjustetuille laudoille, päätin kokeilla, vieläkö sitä osaisi viedä läpi koko lefkaspohjustuksen jänisliimoineen, päivineen.

Muistin, miten pupuliima tehdään, mutta enpä muistanut puoliakaan siitä, mitä kaikkea sillä piti tehdä. Muistin senkin, miten lefkas valmistettiin, mutta en enää sitä, miten monta kerrosta pohjustus vaatii…

Kyllä vanhettuminen  on rasittavaa…

Mutta onneksi oli kurssilta saadut hyvät kirjalliset ohjeet.

Koska minulla on vahva sukurasitus alzheimerin tautiin, muistini huolettaa minua, ja rupesin toissapäivänä kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos kaivan esiin kiinan oppikirjan. Olen puuttunut koko kieleen edellisen kerran yli neljä vuotta sitten.

Paljon mitään en muistanut, mutta se oli ihmeellistä, miten merkkien piirtämisjärjestys irtosi kädestä mainiosti, ehdottomasti yli odotusteni. Alkaa suorastaan epäilyttää, minkä verran muistista sijaistsee aivoissa ylipäätäänkään. (16.1.2020)

 

 

Hiontapapereista johdettu elämän tarkoitus

 

Minulla on ollut kesken tämä parissa päällekkäin soljuvassa erässä kulkenut 13 ikonilaudan pohjustus. Pari päivää sitten pääsin hiontavaiheeseen. Sitä varten jouduin kaivamaan tarvikelaatikoitteni uumenista hiontapapereita.

Hiontajäämien perusteella karkeat näyttivät olevan siltä ajalta, kun tein kenkiä, ja hienot siltä, kun hioin kipsimallineita tehdäkseni muotteja savenvalantaa varten.

 

Takavuosina, lähes 20 vuotta sitten, polttelin muuton edellä mökin saunan uunissa vanhoja päiväkirjoja ja muita papereita – tulen ruoaksi päätyi mm. astrologinen arkistoni huonetauluineen, efemerikirjaläjineen sekä tietenkin kaikki tähtikartat, jotka olin eri ihmisille tehnyt. Poltin myös oman karttani sekä kaikki tulkintaopaskirjat, ja viimemainitut vähän harmittavat, mutta vain vähän. Ennen uuniin heittämistä lukaisin 16-vuotiaana pitämästäni päiväkirjasta, että elämän tarkoitus on siirtää ihmiskunnan merkittävimmät asiat omaan päähänsä ja sitten kuolla. Merkittävimmillä asioilla tarkoitin niitä, joiden ansiosta ihminen on ihminen, eli niitä, jotka eivät perustu vaistoihin. Eli tiettyjä ratkaisevia kulttuuriasia asioita.

Kun pläräsin hiontapapereita, tuli mieleeni, että olen nyt tehnyt tuon kaiken. Siirtänyt itseeni kaikki ihmisen kulttuuriperimän merkittävimmät asiat. Saan aikaan tulen ilman teknisiä apuvälineitä kuten tulitikkuja. Tulen toimeen oloissa, joissa vesi ei valu hanasta eikä sähköä ole mailla halmeilla, eikä tilanne tunnu minusta rasittavalta. Pystyn käyttämään tulta saadakseni savesta ruoankypsentämistä kestäviä astioita. Saan kuiduista lankaa ja osaan neuloa ja kutoa langasta kankaita, mutta saan tekstiiä aikaan myös huovuttamalla, jos on eläinkuitua tarjolla. Osaan valmistaa katajasta ongen nokkossiimoineen ja koukkuinen. Kykenen hyödyntämään villivihanneksia. Osaan tehdä kenkiä. Osaan käsitellä joitain metalleja ja kiveä. Pääasiallisesti olen kylläkin keskittynyt merkkijärjestelmiin. Koska ihmiskunnan merkittävin keksintö on kirjapainotaito, minusta tuli graafinen suunnittelija. Osaan käyttää monia merkkijärjestelmiä, en vain omaan kulttuuriini kuuluvia, enkä vain puhuttavia kieliä vaan myös muita, ja kaikki nuo muut kuten kirjoitusjärjestelmät ovat kehittyneet lähinnä kuvista. Ja kun nyt olen perehtynyt ikoneihin, kuvan näköisiin, tarkasti säänneltyihin merkkeihin, joita sen perinteen kannattajat katsovat kirjoittavansa (venäjässä ikonit edelleen myös arkikielessä kirjoitetaan eikä esimerkiksi maalata), olen oikeastaan tehnyt kaiken, mihin 16-vuotiaana olin päättänyt elämäni käyttää. Ja harppisarjaa, jonka velivainajani toi minulle Tsekkoslovakiasta horoskooppien tekemistä varten, käytän nyt piirtääkseni ikoneihin sädekehiä. Tuohon harppisarjaan kun kuuluu oheisen näköisiä teriä, joita periaatteessa käytetään juoksevaan tussiin, mutta nyt niissä kulkee veteen sekoitettu siena – minun horoskooppini olivat tussilla piirrettyjä kalligrafisia kapineita silloin aikoinaan.

Minulla ei ole enää mitään tekemistä, siis. Tavallaan tunsin melkoista riemua, kun tajusin homman olevan maalissa, mutta toisaalta havainto veti minut myös vähän alakuloiseksi. Edessä ei voi noin niin kuin kulttuuriantropologisesta näkökulmasta olla enää mitään kovin mielenkiintoista. Hmm... (20.1.2020)

 

 

Ongelmia vai ei?

 

Koska tämä vuonna Suomen ja Espanjan talvet ovat menneet sekaisin, päätin ennen kärpästen tuloa olifoida yhden isohkon ikonin. Kärpäset nimittäin popsivat olifoimattomasta ikonista paitsi munavärimössön myös eläinperäiseen liimaan sekoitetun liitupohjustuksen.

Valamossa ikonit pantiin uuniin 100 asteeseen noin tunniksi ennen öljyn levittämistä. Tämänkertainen olifoitavani ei mahtunut kotiuuniin. Ratkaisin ongelman lämmittämällä sitä mukien varassa lieden levyjen yllä. Vaikka pohjalautana oli takuuvarmasti kuiva vanha eli käytöstä poistettu pulpetin kansi ja työkin oli tehty monta kuukautta sitten (jonkin verran tosin fiksattu sen jälkeen), niin kyllä ihmettelin, mikä määrä kosteutta siitä irtosi. Ikonilaudan alla oli aivan märkä lämmin 'höyry'.

Ikonissa on pariisinsinistä, upeaa kylmää sinistä, jota minua oli varoitettu käyttämästä, koska se sotkee olifoitaessa. Leviää ympäriinsä. Olin saanut neuvoksi vetää kuvan päälle ennen olifaa munaemulsiokerroksen ikään kuin eristeeksi, joka kuulemma sekään ei välttämättä auta. Olin toiminut näin, ja hyvin meni siltä osin, että väri ei levinnyt, mutta olin kyllä myös varonut hankaamasta pariisinsinisiä kohtia liiaksi.

Nyt ikoni lepäilee, ja odotan jännittyneenä, mikä pinnasta tulee. En haluasi niin kiiltävää kuin Herran ristiinnaulitsemisessani, johon halusin niin kiiltävän kuin suinkin kontrastiksi lattialankkupohjalle. Kun nyt sihtailin pintaa sivusta poistettuani liian olifan, pinta jäi, ikävä kyllä, läikikkään näköiseksi.

Jos se tulee olemaan lopullinen lopputulos, mitäs minä sitten teen? – No, sitten minä laitan uuden olifan...

Tosin minua harmittaa jo sekin, että värit tummuivat niin paljon olifasta. Varsinkin minua harmittaa, etten ollut vetänyt vaalen keltaiseen taustaan vielä yhtä värikerrosta, sillä tiesin jo Emman pöytäliinaikonista, että vaalean keltaiset pinnat jäävät herkästi sen näköisiksi kuin ne olisi maalattu jonkun tumman värin päälle, vaikka näin ei olisi. (21.1.2020)

 

 

Syöty Kristuksen suu ja leuka

 

Minua on kohdannut uusi ikonimaalaushaaste. Joku syö maalauspohjina eli lautoina käyttämiäni Valamon vanhan päärakennuksen tulipalosta säästyneitä lattialankkuja.

Ne kieltämättä olivat olleet kosteuden armoilla tienposkessa jonkin aikaa, mutta kyllä niitä oltiin hiukan kuivateltu. Kuivin eli ainoa, jota kukaan ei ole syönyt, on ensimmäinen lankunpätkä, jonka sain luostarin puusepänverstaalta, missä se lienee ollut hyvän tovin turvallisissa oloissa. Eli Pyhä Johannes Edelläkävijä.

Mutta kun kaivoin esiin keskeneräisen Sienalaisen Kaikkivaltiaan, jonka piti tuleman keskelle deisisryhmääni, siltä oli syöty pois koko leuka ja ehkä joitain muitakin osia, mutta ne eivät pistäneet samalla tavalla silmään. Kerroin sähköposteitse uutisen Valamon opiston rehtorille, nääs kun nuo lattialankut olivat muodostuneet pieneksi muodiksi ikonimaalausstudiossa, ja otin ongelmasta valokuvankin siltä varalta, että todisteita oltaisiin vaadittu.

Rublevin Jumalanäitiä, joka oli tulossa Kaikkivaltiaan vasemmalla puolelle, oltiin nakerrettu vain takaa.

Kylvin laatoille hyönteiskarkotteeksi laventeliöljyä ja vedin uuden jänisliiman.

Mutta kun tultiin viikonlopun vietosta Suonenjoelta, Kristukselta oli taas leuka pois, eritoten suu syötynä vielä syvemmäksi, lähes läpireiäksi. Tilannetta oli helppo verrata aiempaa, koskapa olin ottanut valokuvan…

Isäntä totesi, että olen tehnyt turhaa työtä. Järkevästä näkökulmasta lankut pitäisi tietenkin polttaa, selvähän se.

Mutta ikonimaalaus on zazen.

Ja eikö Sanassakin sanota, että kaikki on katoavaista? Eikö silloin ole suorastaan asiaa, että Sanalta syödään eli katoaa suu?

Netistä luin, että kuollut puu on aika huonoa ravintoa ja että puutavaran tuholaiset eivät näin ollen viihtyisi siinä varsinkaan kuivissa keskuslämmitysolosuhteissa kuten meidän kerrostalokämpässä. Niiden lankkujen puut ovat kuolleet yli 150 vuotta sitten, joten niissä ei pitäisi olla enää mitään arvokasta syömistä. Paitsi että olenhan minä niihin jänisliimaa, joka on eläinliima, sekä munatemperaa eli kananmunankeltuaista ja valkoviiniä survonut.

Eli jatkan harjoituksia. Mitään hyötyä tästä ei siis ole, mutta ei se mitään. Pohdiskelen tässä maalatessani elämän turhuutta. Se on ihan hyvä asia pohdiskella. Kaiken sitä lopulta kuitenkin menettää. (26.2.2020)