Itsenäistä ikoninmaaluuta

Tässä esitellään ikonimaalauksessa kohtaamiani ongelmia, kun Valamon tuki oli takana päin...

Tänä aamuna läksin klo 08 ajelemaan Valamoon hakeakseni kolme isoa ikoniani pois varastosta.

Siellä oli yksi kurssi päättymässä, sangen kokeneiden ikonimaalareiden. Kaikkien töitä en ehtinyt katsaa tarkasti, mutta ihailin etenkin yhtä jouluikonia. Itseltäni on jouluikoni maalaamatta, mutta olen kyllä löytänyt yhden esikuvan, joka ei ole kovin kiiltokuvamainen ja josta näkyy, että on jouduttu synnyttämään tien päällä eikä paikallisilta asujaimilta ole kauheasti ymmärrystä irronnut. Syvä yksinäisyys, hyljekityksi tuntemista ja sen sellaista, muttei pateettiuutta.

Koska ikonini ovat kummallisia, opettaja pyysi purkamaan niitä paketeista – jotka eivät olleet mitenkään vaikeita avata – ja näyttämään niitä ryhmälleen. Jo siinä vaiheessa ne näyttivät silmääni vähän oudoilta…

Kun tulin kotiin ja rupesin asiakseni töllistelemään niitä, huomasin sekunnissa, mikä Pyhässä Johannes Edelläkävijässäni on vikana. Jo kurssin aikana sanoin opettajillekin, että siinä ei ole sitä jotain, mikä siinä pitäisi olla ja minkä takia ryhdyin koko ikonia maalaamaan. Kaikki kehuivat sitä kyllä, koska se näytti kuitenkin 'rublevilaiselta' edes jonkin verran, ja se on kyllä vaikea saavuttaa, sekin, edes vähäisessä määrin.

Viinijärven kirkon Ennusmerkistä olin jo ikonin kurssin aikaisessa jamassa todennut, että sen Jumalanäiti oli minulle tyypilliseen tapaan ollut vähän laihdutuskuurilla. Sille en voinut mitään noin kokonaisuutena, mutta päätin fiksata siitäkin pari kohtaa, eli toisen hartian, maforin valot ja itse asaissa koko kasvojen valon.

Korjasin ikonit jo tänä iltana, sillä jos tuollaisia juttuja ei tee heti havaittuaan, ne jäävät tekemättä ikuisiksi ajoiksi.

Johannes Edelläkävisästä korjasin neljä isoa asiaa. Ja kas, nyt meillä on siinä Rublevin Edelläkävijän toisinto, Valamon palaneen päärakennuksen lankulle tehty eikä mitenkään pikkutakka jäljennös, mutta siinä hahmon asento on se, minkä takia Rublevin Edelläkävijä on se mikä on. Pää on liian iso, lähellä normaalin ihmisen mittasuhteita, mikä on ikonissa selvä virhe, vaikkakin pää toki on pienempi kuin maallisen ihmisolennon pää. Olen itse ensimmäisenä tunnustamassa tämän vian, mutta minua on piinannut jo silloin, kun ikonit eivät muuten minua kiinnostaneet, mikä Rublevin ikoneissa oikein on se juttu, ja nyt olen siis pääsemässä jyvälle. Minulle tämä on voitto, vaikka ikonitaiteen vinkelistä näin ei olekaan.

Onneksi Edelläkävijääni ei otettu Valamon kauppaan, Tuohukseen, myytäväksi. Jessus sentään, jos se olisi siinä jamassa maailmalle lähtenyt... (7.1.2020)

 

 

Muistikatkoksia – vai jo muistisairaus?

 

Ikonimaalauskurssini päättymisestä on jokseenkin tasan kaksi kuukautta. Sen lisäksi, että olen jatkanut aiemmin aloitettuja asioita jo kurssilla pohjustetuille laudoille, päätin kokeilla, vieläkö sitä osaisi viedä läpi koko lefkaspohjustuksen jänisliimoineen, päivineen.

Muistin, miten pupuliima tehdään, mutta enpä muistanut puoliakaan siitä, mitä kaikkea sillä piti tehdä. Muistin senkin, miten lefkas valmistettiin, mutta en enää sitä, miten monta kerrosta pohjustus vaatii…

Kyllä vanhettuminen  on rasittavaa…

Mutta onneksi oli kurssilta saadut hyvät kirjalliset ohjeet.

Koska minulla on vahva sukurasitus alzheimerin tautiin, muistini huolettaa minua, ja rupesin toissapäivänä kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos kaivan esiin kiinan oppikirjan. Olen puuttunut koko kieleen edellisen kerran yli neljä vuotta sitten.

Paljon mitään en muistanut, mutta se oli ihmeellistä, miten merkkien piirtämisjärjestys irtosi kädestä mainiosti, ehdottomasti yli odotusteni. Alkaa suorastaan epäilyttää, minkä verran muistista sijaistsee aivoissa ylipäätäänkään. (16.1.2020)

 

 

Hiontapapereista johdettu elämän tarkoitus

 

Minulla on ollut kesken tämä parissa päällekkäin soljuvassa erässä kulkenut 13 ikonilaudan pohjustus. Pari päivää sitten pääsin hiontavaiheeseen. Sitä varten jouduin kaivamaan tarvikelaatikoitteni uumenista hiontapapereita.

Hiontajäämien perusteella karkeat näyttivät olevan siltä ajalta, kun tein kenkiä, ja hienot siltä, kun hioin kipsimallineita tehdäkseni muotteja savenvalantaa varten.

 

Takavuosina, lähes 20 vuotta sitten, polttelin muuton edellä mökin saunan uunissa vanhoja päiväkirjoja ja muita papereita – tulen ruoaksi päätyi mm. astrologinen arkistoni huonetauluineen, efemerikirjaläjineen sekä tietenkin kaikki tähtikartat, jotka olin eri ihmisille tehnyt. Poltin myös oman karttani sekä kaikki tulkintaopaskirjat, ja viimemainitut vähän harmittavat, mutta vain vähän. Ennen uuniin heittämistä lukaisin 16-vuotiaana pitämästäni päiväkirjasta, että elämän tarkoitus on siirtää ihmiskunnan merkittävimmät asiat omaan päähänsä ja sitten kuolla. Merkittävimmillä asioilla tarkoitin niitä, joiden ansiosta ihminen on ihminen, eli niitä, jotka eivät perustu vaistoihin. Eli tiettyjä ratkaisevia kulttuuriasia asioita.

Kun pläräsin hiontapapereita, tuli mieleeni, että olen nyt tehnyt tuon kaiken. Siirtänyt itseeni kaikki ihmisen kulttuuriperimän merkittävimmät asiat. Saan aikaan tulen ilman teknisiä apuvälineitä kuten tulitikkuja. Tulen toimeen oloissa, joissa vesi ei valu hanasta eikä sähköä ole mailla halmeilla, eikä tilanne tunnu minusta rasittavalta. Pystyn käyttämään tulta saadakseni savesta ruoankypsentämistä kestäviä astioita. Saan kuiduista lankaa ja osaan neuloa ja kutoa langasta kankaita, mutta saan tekstiiä aikaan myös huovuttamalla, jos on eläinkuitua tarjolla. Osaan valmistaa katajasta ongen nokkossiimoineen ja koukkuinen. Kykenen hyödyntämään villivihanneksia. Osaan tehdä kenkiä. Osaan käsitellä joitain metalleja ja kiveä. Pääasiallisesti olen kylläkin keskittynyt merkkijärjestelmiin. Koska ihmiskunnan merkittävin keksintö on kirjapainotaito, minusta tuli graafinen suunnittelija. Osaan käyttää monia merkkijärjestelmiä, en vain omaan kulttuuriini kuuluvia, enkä vain puhuttavia kieliä vaan myös muita, ja kaikki nuo muut kuten kirjoitusjärjestelmät ovat kehittyneet lähinnä kuvista. Ja kun nyt olen perehtynyt ikoneihin, kuvan näköisiin, tarkasti säänneltyihin merkkeihin, joita sen perinteen kannattajat katsovat kirjoittavansa (venäjässä ikonit edelleen myös arkikielessä kirjoitetaan eikä esimerkiksi maalata), olen oikeastaan tehnyt kaiken, mihin 16-vuotiaana olin päättänyt elämäni käyttää. Ja harppisarjaa, jonka velivainajani toi minulle Tsekkoslovakiasta horoskooppien tekemistä varten, käytän nyt piirtääkseni ikoneihin sädekehiä. Tuohon harppisarjaan kun kuuluu oheisen näköisiä teriä, joita periaatteessa käytetään juoksevaan tussiin, mutta nyt niissä kulkee veteen sekoitettu siena – minun horoskooppini olivat tussilla piirrettyjä kalligrafisia kapineita silloin aikoinaan.

Minulla ei ole enää mitään tekemistä, siis. Tavallaan tunsin melkoista riemua, kun tajusin homman olevan maalissa, mutta toisaalta havainto veti minut myös vähän alakuloiseksi. Edessä ei voi noin niin kuin kulttuuriantropologisesta näkökulmasta olla enää mitään kovin mielenkiintoista. Hmm... (20.1.2020)

 

 

Ongelmia vai ei?

 

Koska tämä vuonna Suomen ja Espanjan talvet ovat menneet sekaisin, päätin ennen kärpästen tuloa olifoida yhden isohkon ikonin. Kärpäset nimittäin popsivat olifoimattomasta ikonista paitsi munavärimössön myös eläinperäiseen liimaan sekoitetun liitupohjustuksen.

Valamossa ikonit pantiin uuniin 100 asteeseen noin tunniksi ennen öljyn levittämistä. Tämänkertainen olifoitavani ei mahtunut kotiuuniin. Ratkaisin ongelman lämmittämällä sitä mukien varassa lieden levyjen yllä. Vaikka pohjalautana oli takuuvarmasti kuiva vanha eli käytöstä poistettu pulpetin kansi ja työkin oli tehty monta kuukautta sitten (jonkin verran tosin fiksattu sen jälkeen), niin kyllä ihmettelin, mikä määrä kosteutta siitä irtosi. Ikonilaudan alla oli aivan märkä lämmin 'höyry'.

Ikonissa on pariisinsinistä, upeaa kylmää sinistä, jota minua oli varoitettu käyttämästä, koska se sotkee olifoitaessa. Leviää ympäriinsä. Olin saanut neuvoksi vetää kuvan päälle ennen olifaa munaemulsiokerroksen ikään kuin eristeeksi, joka kuulemma sekään ei välttämättä auta. Olin toiminut näin, ja hyvin meni siltä osin, että väri ei levinnyt, mutta olin kyllä myös varonut hankaamasta pariisinsinisiä kohtia liiaksi.

Nyt ikoni lepäilee, ja odotan jännittyneenä, mikä pinnasta tulee. En haluasi niin kiiltävää kuin Herran ristiinnaulitsemisessani, johon halusin niin kiiltävän kuin suinkin kontrastiksi lattialankkupohjalle. Kun nyt sihtailin pintaa sivusta poistettuani liian olifan, pinta jäi, ikävä kyllä, läikikkään näköiseksi.

Jos se tulee olemaan lopullinen lopputulos, mitäs minä sitten teen? – No, sitten minä laitan uuden olifan...

Tosin minua harmittaa jo sekin, että värit tummuivat niin paljon olifasta. Varsinkin minua harmittaa, etten ollut vetänyt vaalen keltaiseen taustaan vielä yhtä värikerrosta, sillä tiesin jo Emman pöytäliinaikonista, että vaalean keltaiset pinnat jäävät herkästi sen näköisiksi kuin ne olisi maalattu jonkun tumman värin päälle, vaikka näin ei olisi. (21.1.2020)

 

 

Syöty Kristuksen suu ja leuka

 

Minua on kohdannut uusi ikonimaalaushaaste. Joku syö maalauspohjina eli lautoina käyttämiäni Valamon vanhan päärakennuksen tulipalosta säästyneitä lattialankkuja.

Ne kieltämättä olivat olleet kosteuden armoilla tienposkessa jonkin aikaa, mutta kyllä niitä oltiin hiukan kuivateltu. Kuivin eli ainoa, jota kukaan ei ole syönyt, on ensimmäinen lankunpätkä, jonka sain luostarin puusepänverstaalta, missä se lienee ollut hyvän tovin turvallisissa oloissa. Eli Pyhä Johannes Edelläkävijä.

Mutta kun kaivoin esiin keskeneräisen Sienalaisen Kaikkivaltiaan, jonka piti tuleman keskelle deisisryhmääni, siltä oli syöty pois koko leuka ja ehkä joitain muitakin osia, mutta ne eivät pistäneet samalla tavalla silmään. Kerroin sähköposteitse uutisen Valamon opiston rehtorille, nääs kun nuo lattialankut olivat muodostuneet pieneksi muodiksi ikonimaalausstudiossa, ja otin ongelmasta valokuvankin siltä varalta, että todisteita oltaisiin vaadittu.

Rublevin Jumalanäitiä, joka oli tulossa Kaikkivaltiaan vasemmalla puolelle, oltiin nakerrettu vain takaa.

Kylvin laatoille hyönteiskarkotteeksi laventeliöljyä ja vedin uuden jänisliiman.

Mutta kun tultiin viikonlopun vietosta Suonenjoelta, Kristukselta oli taas leuka pois, eritoten suu syötynä vielä syvemmäksi, lähes läpireiäksi. Tilannetta oli helppo verrata aiempaa, koskapa olin ottanut valokuvan…

Isäntä totesi, että olen tehnyt turhaa työtä. Järkevästä näkökulmasta lankut pitäisi tietenkin polttaa, selvähän se.

Mutta ikonimaalaus on zazen.

Ja eikö Sanassakin sanota, että kaikki on katoavaista? Eikö silloin ole suorastaan asiaa, että Sanalta syödään eli katoaa suu?

Netistä luin, että kuollut puu on aika huonoa ravintoa ja että puutavaran tuholaiset eivät näin ollen viihtyisi siinä varsinkaan kuivissa keskuslämmitysolosuhteissa kuten meidän kerrostalokämpässä. Niiden lankkujen puut ovat kuolleet yli 150 vuotta sitten, joten niissä ei pitäisi olla enää mitään arvokasta syömistä. Paitsi että olenhan minä niihin jänisliimaa, joka on eläinliima, sekä munatemperaa eli kananmunankeltuaista ja valkoviiniä survonut.

Eli jatkan harjoituksia. Mitään hyötyä tästä ei siis ole, mutta ei se mitään. Pohdiskelen tässä maalatessani elämän turhuutta. Se on ihan hyvä asia pohdiskella. Kaiken sitä lopulta kuitenkin menettää. (26.2.2020)

 

 

Deisi-ryhmän etenemisestä

 

Tämä deisiryhmäni näyttää etenevän Iisakin kirkon tahtiin eikä varmaan valmistu pääsiäiseksi kuten oli haaveillut. Kuva projektista on otettu eilen, joskin sen jälkeen asia on kyllä jonkin verran jatkunut. Tekstien paikat on esim. sittemmin hahmoteltu Kaikkivaltiaseen ja Jumalanäitiin. Jumalanäidin tähtösiä ei ole vielä edes ajateltu, mutta ei niitä ollut mallissanikaan. Jos opetajalta kysyisi, hän vastaisi, että ei se mitään, ne tähdet pitää Marian otsalle ja olkapäille laittaa silti.

Mutta on vähintäänkin epätodennäköistä, että näitä kahta mainittua edes tarjotaan siunattaviksi koskaan. Johannes Edelläkävijähän on ikoniksi siunattu.

Kaikkivaltiaan kohdalla on ollut se vaikeus, että eläinkunta popsi siltä suun ja leuan/kaulan jossain vaiheessa, kun homma oli vähän kesannoimassa. Ammottavaa, säleistä monttua on ollut vähän vaikea maalata.

Jumalanäitiin olin jossain vaiheessa erittäin tyytyväinen. Otin siitä silloin valokuvan, josta tehnen joulukortteja tai jotain. Siinä vaiheessa kasvot olivat vain plastisesti varjostetut, ei silmiä eikä suuta tarkasti. Edelleen joudun ponnistelemaan, etten tuhertaisi sitä tukkoon. Toki ikonien estetiikkaan kuuluu vissi tukkoisuus, mutta silti. (5.4.2020)

 

Kiirastorstaita

 

Koska olen pitkään pipertänyt vain ikoneita – joskin myönnän, että useimmat ikoneistani ovat isompia eli vähemmän piperrettyjä kuin monien muiden ikonimaalausharrastajien – päätin ottaa vaihteeksi vähän lapoja irrottavamman oteen. Ajattelin tehdä henkilökuvan Johannes Valamolaisesta. En siis muotokuvaa enkä ikonia vaan henkilökuvan, joka siis merkitsee vahvaa omaa tulkintaani.

Kaivelin siinä sitten vanhojen töideni varastoja. Löytyisikö enää yhtään isoa kangasta, jonka takapuolen voisi käyttää? Pari vielä löytyi, mutta useimmat maalaukseni ovat jo kaksipuoleisia.

Olin muistellut, että kiinnostukseni ikoneita kohtaan olisi herännyt Uukuniemen Akankallion tsasounasta, josta tein jouluna 2016 piparkakkuversion ja pursotin sen yhteen seinään sellaiset isot, seinän korkuiset ikonit kuin sen ulkoseinässä oikeasti useinmiten on. Andreas nimittäin havaintojeni mukaan kyllä välillä vaihtelee niiden ikoneitten paikkoja…

Mutta vanhoja kankaitani rullilta availlessani – pakkohan ne on ollut kehyksistä irrottaa ja kääräistä kasaan, sillä eivät ne muuten mihinkään mahdu – löysin oheisen, joka liittyi ikivanhaan kokeiluuni yrittää tehdä rublevilainen enkeli. Ensimmäiset versiot yrityksestä löytyvät tältä blogilta sarjakuva-osiosta, mutta tämä ei ole päätynyt sinne, sillä olen ymmärrettävästi epätoivoisena luopunut projektista.

Sitä on vaikea jälkikäteen muistaa, mitä kaikkea mielessä on liikkunut, mutta ole sevästi päättänyt venyttää rublevilaisia enkeleitä serafien suuntaan. En muista nähneeni yhtäkään Andrei Rublevin maalaamaan serafia, mutta serafeilla on Vanhan testamentin mahtipontisten kuvausten mukaan kuusi siipeä: yhdellä parilla ne peittävät kasvonsa, toisella jalkansa ja kolmannella ne lentävät. Tällaisen sanallisen kuvauksen perusteella on vaikeahkoa kuvitella näitä olentoja, ja ortodoksisessa perintessä serafit onkin päädytty kuvaamaan useinmiten punaisiksi, kenties ihmiskasvoisiksi, mutta muuten ei-ihmismäisiksi olennoiksi. Läntisestä perinteestä löytyy realistisempia tulkintoja kuten van Eyk(e)iltä. Viimemainituilla on toisiaan ihmishahmo ja kirjavat linnunsiivet juuri niin aseteltuina kuin Raamatussa kerrotaan. Raamatun kuvaus serafeista on tuottanut päänvaivaa tännempänäkin, ja yksi varsin erikoinen, sanallinen tulkinta, löytyy Helena Konttiselta Sarlinin ylöskirjaamana teoksesta Eräs meidän ajan profeetta. Olen joskus ajatellut väsätä sellaisen Konttisen vision, mutta siitä minua on estänyt se, että osaan valitettavan sujuvasti piirtää. Se visio vaatisi robustisen kädenjäljen. Nuorena auttoi, että piirsi vasemmalla kädellä, mutta se auttoi silloin, se. Vasen käteni harjaantui aika nopeasti piirtämään samalla tavalla kuin oikea, ja tällä oli ikävä seuraus, joka muodostui ongelmaksi autokoulussa (jonka kävin myöhemmä'llä iällä): olin lakannut erottamasta vasenta ja oikeaa. Se on riski varsinkin risteysajossa. Eli autoiluneuroosilleni on jonkin verran järkiperusteita.

Oheisesta kuvasta näkee, että olen yrittänyt piirtää naivistisesti.

Enkelit ovat Raamatussa Jumalalle paikoin ongelmallisia olentoja, mitä olen yrittänyt ilmista siten, että tyyppi on sotkeutunut siipiinsä ja tuijottaa tyhjiä käsiäään.

Saattaa olla, että tämä saa seuraavan inspiraatioini yhteydessä gessoa niskaansa, vaikka toisaalta tässä on joitain 'pääsiäismunamaista'.

Mitä Johannes Valamolaiseen tulee, löysin siis vielä ison kankaan, jossa oli toinen puoli käyttämättä. Ja nurkassa seisoi sopivat kiilapuutkin sekä poikkipuu. Gessoakin oli melkein täysi purkki. Ensimmäiset hiiliviivat on vedetty. Aion käyttää tekniikoita, joita olen edellisen kerran käyttänyt yli kymmenen vuotta sitten, kun minulla oli niitä varten erikoisvalmisteisia kehyksiä. Nämä, joissa kankaani nyt on kiinni, ovat tavalliset huterat tehdasvalmisteiset puut, ja voi olla että nämä eivät kestä sitä veden, liimojen, ja muovi- ja öljyvärien sekakäyttöä. Saa nähdä. Minä olen kyllä viime aikoina tottunut, että asiat menevät päin helvettiä, joten jo tässäkin käy niin, en suinkaan ylläty. Motokseni onkin muodostumassa Tsernomydinin sanat Neuvostoliiton romahduksen ajoilta: "Teimme parhaamme, mutta kävi niin kuin aina" – tai jotain sinne päin se oli.

Johannes Valamolaisen vastapainoksi olen ruvennut lukemaan kirjahyllynsiivouksen lieveilmiönä löytynyttä Ayn Randin kirjaa Kun maailma järkkyi. Tässäpä minulle on lukemista koko koronaksi, sillä viimeinen numeroitu sivu on 1521. En luokittelisi tätä romaaniksi, sillä tämä vaikuttaa pikemminkin fiktion muotoon puetulta kuvaukselta Randin omalaatuisesta filosofiasta, jonka ydin on itsekkyys. Hänen olettamuskensa on, että kun ihmiset ovat vain ja vain itsekkäitä ja koska päämäärien saavuttamiseen tarvitaan myös muita, saavutetaan parhaat tulokset, kun kaikki ovat yhtä intohimoisen ahneita.

Tässä on jämeriä flow-tilan kuvauksia. Kun Mihály Csikszentmihályin jutut flow-tilan siunauksellisuudesta levisivät nuoruuteni päivinä, olin hyvin kriittinen, enkä suostunut omassa opetuksessani häneen edes viittaamaan. Pidän nimittäin tilaa vaarallisena, ja arvelen, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön lisääntyminen samaan aikaan Csikszentmihályin teorioiden suosion kasvun kanssa ei johtunut vain sattumanvaraisesta samanikaisuudesta vaan niden välillä on syy-seuraus -suhde.

Pääsen itse helposti flow-tilaan, mutta tajuan, että se on rasittava tila, ja älyän lopettaa ajoissa. Monet muut kehittävät siihen riippuvuuden, ja silloin hinnaksi muodostuu uupumus ja masennus, ja kaksisuuntainen mielialahäiriö on valmis.

Flowta ihaillaan tarpeettomasti. Nojatuolispekulaatioon perustuen väitän, että se on vain elimistön keino saada joku vaikea ja pitkään kestävä asia tehdyksi venyttämällä sietokykyä. Flown vallassa pystyy mainiosti kolme, neljä vuorokautta putkeen eli lainkaan nukkumatta valmistelemaan luentoja, opettamaan, tekemään lehtiä (kuvittamaan piirtämällä, valokuvaamaan, kehittämään filmit ja vedostamaan kuvat pimiötekniikalla, kirjoittamaan, taittamaan ja hoitamaan tarvittavat yhteydet painoon yms.), istumaan kaupunginvaltuustossa ja opiskelemaan arabiaa. Tiedän, sillä olen tehnyt näin.

Rand jumaloi tätä tilaa, ja hän on yhdistänyt sen rahan tekemiseen. Flown voi saavuttaa kyllä ihan missä tahansa puuhassa, kunhan se on riittävän vaikea ja/tai vaatii pitkän ajan, joten sen varaaminen pelkästään rahan tekemiseen on Randilta selkeä virhepäätelmä. En tiedä, miten hän itse mahtoi taloudellisesti pärjätä, mutta sen luin Wikipediasta, ettei hänkään yletöntä flowta itsestään kestänyt vaan riehui viimeiset 30 vuottaan amfetamiinin voimalla itsekkyyttä ylistäessään. Flown ja amfetaminin lisäksi hän oli riippuvainen nikotiinista, ja hän kuolikin keuhkosyöpään.

Sivun 130 kieppeillä näytetään pääsevän kysymykseen petoksesta. Rand oli alkuperäiseltä sukunimeltään Rosenbaum, Pietarin juutalaisia, nääs, ja jos petos on juutalaisuuden ytimessä Jaakobin kertomuksesta lähtien, niin se tuli olemaan Itä-Euroopan juutalaisuudessa eräiden lahkojen eli sabbatealaisuuden ja frankilaisuuden suoranainen uskonnollinen velvollisuus. Rand itse oli kaiketi puhdaslinjainen ateisti, mutta hänen äitinsä oli ainakin Wikipedian mukaan uskovainen, joten Rand lienee saanut juutalaisen uskonnollisen kotikasvatuksen. Jäänpä jännittyneenä lukemaan, mitä Rand tuumii petoksesta. (9.4.2020)