James Bond ja Casino Royale

Mitä eroa on kulttuurituotteella ja kulttuurituotteella?

Kun olin päässyt television tuijottamisen alkuun, päätin jatkaa sitä katsomalla James Bond –elokuvan nimeltä Casino Royale.

 

Minä en hirveästi harrasta tämän genren kulttuurituotteita…

 

Ensinnäkin siinä oli hyvä grafiikka.

 

Minulle jäi epäselväksi, mikä elokuvan juoni oli, ts. mistä siinä tapeltiin niin mahdottomasti (jotain sillä oli olevinaan tekemistä terrorismin rahoituksen kanssa), mutta jo heti ensi sekunneilta saattoi havaita, että kuvaaja oli sattunut kouluun silloin, kun siellä oltiin tehty muoto-opin harjoitustehtäviä. Mahtava kontrasti päivän Monte Criston kreiviin nähden. Kuvaajan nauttima muoto-opin opetus oli perustunut modernismin ylevimpiin, Bauhausista periytyviin ja 50-luvulla huippuunsa kehitettyihin ihanteisiin. Jokainen otos oli paitsi fyysiseen, elokuvalliseen liikkeeseen myös muoto-opilliseen liikkeeseen perustuva mestariteos ja sommitelmat kuin parhaat (abstraktia) ekspressionismia edustavat maalaustaiteen helmet.

 

Rahalla saa lahjakkaita ihmisiä ohjaamaan, kuvaamaan ja leikkaamaan huonojakin käsikirjoituksia. Minua ei kaduttanut hetkeäkään, että käytin tuohon elokuvaan aikaa aina aamupuolelle yötä.

 

Mistä päästään pohdiskelemaan eilistä aihetta, taiteen tilaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

 

Taiteen tekemisestä pitää lahjakkaille ihmisille maksaa. Lahjakas ihminen voi lahjakkuudellaan tehdä muutakin kuin taidetta, joten jos lahjakkuuttaan ei voi käyttää taiteeseen, sillä tekee jotain paremmin palkattua. Ne, jotka väittävät, etteivät jostain ihmeellisestä kutsumuksesta tahi musta sellaisesta syystä pysty tekemään muuta kuin taidetta, eivät yleensä ole kovin lahjakkaita. Taiteellinen lahjakkuus ei ole sosiaalisen kyvyttömyyden synonyymi.

 

Oliko tuo James Bond –elokuva taidetta?

 

Taidettahan on aina se, minkä yhteiskunta taiteeksi määrittelemisen diskurssissaan taiteeksi määrittelee. Minä en ole siinä asemassa, että pystyisin osallistumaan tuohon diskurssiin.

 

Taideteoksen taiteellinen arvo on kuitenkin helppo määritellä. Jos teoksesta näkee, minkä takia taiteilijan mielestä ei kannata mennä hirteen, teos on hyvä. Jos sitä ei näe, teos on huono.

 

Taiteessa tuo syy olla menemättä hirteen selitetään yleensä tavalla, johon sanat eivät riitä, ainakaan konventionaalisesti käytetyt sanat. Jos kulttuurituotteen sisältö on redusoitavissa suorasanaiseksi selitykseksi, ja ei ole taidetta. Sikäli kun ymmärsin tuon Casino Royale –nimisen elokuvan varsinaisesta sisällöstä mitään, sen voisi kenties redusoida seuraavasti: jokainen ihminen on petollinen jokaiselle muulle, mutta kaikkien mahdollisten petosten jälkeenkin voi aina jatkaa sillä tiellä, jonka aikanaan valitsi elämäntehtäväkseen, kunhan se nyt on edes jostain näkökulmasta, edes jostain hyvin abstraktista hallinnon näkökulmasta, arvokas.

 

Kysymyksessä on siis oikeastaan propaganda, jolla ihmisiä rohkaistaan tekemään palveluksia yhteiskunnalle, vaikka se ei oikeastaan olisi enää sen arvoista ihmisten lakatessa olemasta ihmisiä. Casino Royalen ihmisethän eivät ole ihmisiä vaan kauhukuvia niistä olennoista, joihin mekanisoituvat yhteiskunta voi pahimmillaan johtaa. Casino Royale siis ikään kuin propagoi sietämään tätä (kenties tulossa olevaa) tilannetta.

 

Hallinnollisesta näkökulmasta on parempi, että ihmiset muistuttavat enemmän Casino Royalen hahmoja kuin taideteosten ihmisiä, sillä Casino Royalen hahmot ovat , niin, hallittavissa. Heitä hallitaan rahalla, seksillä ja väkivallalla. Siinä ihmiskuvassa, josta taiteessa on kyse, ihmiset ovat hallinnoimisen ulottumattomissa.

 

Pääsääntöisesti ihmiset eivät tietenkään vedä vertoja taideteoksille. Todelliset ihmiset ovat huonompia kuin taide; taideteoksissa ihmiset ovat todellisempia kuin todellisuudessa. Kärjistetyimmillään tämä ero lienee Rembrandtin muotokuvissa. En usko, että kukaan kohtasi Rembandtin kuvaamia ihmisiä yhtä todellisina kuin he ovat Rembrandtin maalauksissa. Otettakoon toiseksi esimerkiksi taiteilija josta en pidä: Tizian. Hänen ihmisensä ovat todellisempia kuin todellisuudessa jo siitäkin johtuen, että hänen maalaustensa värit eivät ole niitä, jotka hänellä on ollut paletilla. Tizian nimittäin loi värinsä niiden välisellä vuorovaikutuksella, simultaanikontrastilla, ilmiöllä, joka syttyy vasta kuvan katsojan aivoissa - ja siksi painokuvat hänen maaluksistaan ovat poikkeuksetta surkeita.

 

Taideteosten ihmiset ovat valaita, joiden vatsassa on Joona. Joistain ihmisistä tavoittaa heidän Joonansa ihan todellisuudessakin, mutta taideteoksissa se on aina varsinainen aihe.

 

Yksi syy muotokuvamaalauksen kriisiin on se, että Joonat on julistettu yksityisasiaksi, jota ei saa kuvata taideteoksessa, julkisen diskurssin alaisessa kulttuurituotteessa. Tästä syystä Korpelan muotokuva on hyvinkin totuudenmukainen. Siihen taiteilija on tosiaankin maalannut ihmisen, valaan, jonka vatsassa on Joona, mutta tuo Joona on yhteiskunnan määräyksestä ollut pakko salata.

 

Niin, taide saattaa ajautua maanalaiseksi liikkeeksi…

 

Taidan jatkaa tänään viihdeteollisuuteen tutustumistani ja katsoa elämäni ensimmäisen Harry Potter –elokuvan. Jos isäntä suo eli jos samaan aikaan ei tule mitään urheilua. (2.1.2011)