Jan van Eyckistä

Viilto länsimaisen tajunnan pintaan.

Sellaisen reilu parisataa vuotta ennen Vermeeriä vaikutti Jan van Eyck.

 

van Eyckin maailma oli vielä maailma, jossa (meidän käsityksemme mukaan selvästi erilliset) uskonnolliset ja maalliset seikat olivat mukavasti toisiinsa sekoittuneita. Olettaisin, että harvat pystyivät erottamaan näitä sfäärejä toisistaan noihin aikoihin eli 1400-luvun alkupuolesta. Mutta van Eyck näki tässä sekoituksessa jo jotain ongelmallista.

 

Renessanssin taide palveli suurin piirtein samaa tarkoitusta kuin meidän päivinämme mainos- ja yrityskuvagrafiikka. Renessanssitaiteilijoiden ja heidän töidensä tilaajien välistä kirjeenvaihtoa on säilynyt, ja sen sisältö on hämmästyttävän samanlaista kuin tänä päivänä mainostoimisto-ad:n ja mainotoimiston asiakkaan: kiistelyä paitsi laskutuksesta myös siitä, vastaako tuotos tilattua, paitsi laadultaan ennen kaikkea sisällöltään. Sisällön kriteerit tosin erosivat nykyaikaisesta. Leonardoa moitittiin siitä, että hänen Johannes Kastajansa ei herättänyt hartautta, vaikka oli sovittu, että tehdään työ, joka sitä herättää, ja suurin piirteinsamasta asiasta syytettiin myös Caravaggiota vielä hiukan myöhemmin. Nykyisin asiakas valittaa, että kampanja tai yrityskuva ei ole niin ’raikas, moderni ja dynaaminen’ kuin piti.

 

Jan van Eyck oli paitsi maalari myös diplomaatti, ja molemmissa hommissa hänelle oli hyötyä kahdesta ominaisuudesta. Ensimmäinen, se itsestään selvempi, on järjen rajat ylittävä visuaalinen muisti ja visuaalinen logiikka. Hänellä ei ollut apuvälineenään julmettua sarjaa valokuvia, joista hän olisi voinut tarkastaa milloin mitäkin yksityiskohtaa, tekstiilien laskoksia tai jalokivien hiontaa, valon käyttäytymistä ja sitä, miten paikallisväri muuttuu valaistuksen muuttuessa. Visuaalisesta muistista ja visuaalisten yksityiskohtien yhdistämisen kyvystä oli hyötyä myös sille taholle, joka kaipasi hänen ’diplomaattisia’ kykyjään. Sekä taulunmaaluuta että vakoilua Jan van Eyck harjoitti Burgundin hovin laskuun. Syntyjäänhän van Eyck oli alankomaalainen.

 

Mainittuihin visuaalisiin kykyihin, että niistä olisi todellista hyötyä, on liityttävä tosiasioiden hyväksyminen. Ja siinäkin van Eyck oli tinkimätön, muttei ilmeisestikään pahantahtoinen päätellen sitä, että pärjäsi taloudellisesti. Hänen suurissa töissään on kuvattuna usein myös itse tilaaja, eikä kuva hänestä meikäläisen mittapuun mukaan ole mairitteleva. Mutta se oli ilmeisesti vain rehellinen, koska työt on tilattu, hyväksytty ja maksettu. Ja kuten sanottua, van Eyck oli myös diplomaatti.

 

Vaikka van Eyck ei varsinaisesti esittänyt suoranaista kritiikkiä mitään tai ketään kohtaan, hänen mielensä avoimuus ja kyky nähdä joitain asioita hieman ongelmallisina, näkyy paitsi tilaajien muotokuvissa myös vaikkapa kuvissa enkeleistä. Esimerkiksi hänen päätyönsä ja minun ehdottoman lempparini, Ghentin alttaritaulun, sisäosan laulavilla ja soittavilla enkeleillä ei ole siipiä, mikä minusta on verrattain loogista, sillä jos enkelit ovat henkiolentoja, mihin he sellaisia fyysisen maailman kapineita kuin sipiä tarvitsisivat. van Eyck näyttää pohtineen vakavasti siipien käytännöllisyyttä myös siinä mielessä, että miten enkelit pärjäisivät valtavien lentolaitteidensa kanssa vaikkapa nyt huonetiloissa. Eiväthän ne siivet yksinkertaisesti mahdu mihinkään, mikä problematiikka on selvästi esillä Ghentin alttaritaulun ulkosiivissä eli kuvauksessa Marian ilmestyksestä, jossa arkkienkeli Gabriel on aivan pulassa siipineen.

 

van Eyckin enkelit eivät myöskään liikuskele julkisilla paikolla yöpaitasillaan. Meikäläiset enkelithän ovat useimmiten lisääntymisikäisen naisen näköisiä, ja nämä sitten liihottelevat ympäriinsä liki säädyttömissä asuissa, mistä johtunee, että suomalaisillakin miehillä menevät ’pihtarit’ ja huorat aina sekaisin. van Eyckin enkeleiltä on turha mennä vonkaamaan yhtään mitään. Ei ensinnäkään siitä syystä, että niiden sukupuolikin on epävarma, mikä on vain loogista, sillä enkelit eivät Raamatun mukaan käsittääkseni lisäänny. Toisekseen niillä on kunnolla vaatteita päällä, itse asiassa niillä on kamppeet samaa luokkaa kuin konsanaan Idän kirkon enkeleillä.

 

Ja tosiaan, mitkä kamppeet! Kaikkien enkelivaatteiden enkelivaatteet on van Eyckin Marian ilmestyksessä kirkossa. Teos on tietenkin vahva anakronismi, mutta van Eyck oli kunniallinen mies. Keskiajalla Marian ilmestykset sijoitettiin kuvissa makuuhuoneisiin – keskiajan ihmisillä oli selkeä käsitys siitä, millaisissa oloissa lapset useimmiten pannaan alulle, eikä heillä ollut syytä olettaa, että Jumalan Poika muodostaisi oleellista poikkeusta. Mutta Jan van Eyck piti jotenkin parempana sijoittaa tapahtuman kirkkoon. Ja pukea sekä enkelin että Marian niin, että nämä tarkenevat. Enkelillä on niskassaan sellaiset kultabrokadit ja jalokivimäärät, että jo pelkästään niiden painon mukanaan raahaaminen pitää lämpimänä.

 

Keskiajan käsitys taivaasta oli kaupunki, sillä kaupungissa oli runsaasti kaikkea, vaikkapa siirtomaa- ja taideteollisuustuotteita, joita ei maalla eli luonnon helmassa ollut olemassakaan. van Eyckin taivaassa vallitsi mitä ilmeisimmin korkeakulttuurinen vauraus, sellainen, jota kohti varhaiskapitalismi oli vasta menossa ja jonka tekisi mahdolliseksi vasta uuden talousjärjestelmän ja empiirisen tieteen yhdistelmä. Mutta se oli tuleva vasta Vermeerin päivinä. Tällä vauraudella ei ollut mitään tekemistä alkukristillisen köyhyysihanteen kanssa, mutta ei se mitään, sen ihanteen kanssa katolinen kirkko oli tehnyt välinsä selväksi jo viimeistään Franciscus Assisilaisen tapauksen yhteydessä, ja siitä oli van Eyckin päiviin mennessä kulunut jo parisataa vuotta. Se kanta oli, ettei kirkko katsonut hyvällä omistamattomuutta. Ja jahka uskonpuhdistukseen, kapitalismin edellytykseen, päästiin, vauraudesta onnistuttiin kehittämään suorastaan merkki siitä, että oltiin Jumalan valittuja. Jeesus Nasaretilaisen kantaahan on asiaan Uuden testamentin valossa yksiselitteisesti kielteinen, mutta se ei ole kristittyjä suuremmin häirinnyt.

 

van Eyckin maalauksissa esiintyy runsaasti kirjoja. Kirjat eivät kuitenkaan olleet vielä hänen aikanaan jokapäiväisiä. Jan van Eyckistä on äärimmäisen vähän tarkkoja tietoja, mutta hänen oletetaan syntyneen vuoden 1390 kieppeillä, ja hänet on haudattu 1441 – noin vuosikymmen ennen kirjapainotaidon keksimistä. Kirjojen määrästä van Eyckin maalauksissa tekeekin mieli tehdä johtopäätös, että sosiaalinen tilaus tehokkaamman kirjojen kopioimiskeinon saamiseen on ollut suuri. van Eyck on maalannut kirjat erinomaisen yksityiskohtaisesti, ja ne ovat miniatyyrimaalauksin ja koristeellisin anfangein varustettuja, meikäläisittäin katsottuna isohkoja arvokapistuksia. Odottelen sitä päivää, jona minulla on aikaa sitoa itselleni jokin kirja samanlaiseen pussisidokseen kuin Ghentin alttaritaulun sisäpuolen Neitsyen lukema teos. Mutta yhdellä van Eyckin Marialla on käsissään kirja, joka ennustaa jo muutaman vuosikymmenen kuluttua yleistyvää oktavokokoa.

 

van Eyckin tunnetuin teos suuren yleisön keskuudessa lienee Arnofinien potretti. Minusta se on huono, mutta suurta yleisöä miellyttää sellainen satukirjakuvituksen kaltainen kuvailmaisu. Ilmeisesti kuvan suosio oppineiden keskuudessa perustuu siihen, että edustaakseen pohjoista renessanssia se muistuttaa kovasti italilaista vastaavaa suuntaa, ja ’italialaisuus’ on vallitsevan diskurssin ihanne renessanssimaalaukselle. Arnolfinien hääkuvassa on rajusti yksityiskohtia ja sekavat muodolliset rakenteet, mutta sisällöllisesti siitä löytyy toki tasoja, esim. arjen ja juhlan tasot, jotka on eroteltu epätavanomaisilla syvyyssuuntaisilla, limittyvillä tasojaotteluilla. Mutta kuva ei siitä parane.

 

Kuten sanottua, oma suosikkini on se Ghentin alttaritaulu. En ole nähnyt sitä oikeasti. Tiedän, että sitä on renoveerattu niin, että se tuskin muistuttaa alkuperäistä van Eyckin veljesten käsistä lähtenyttä paljonkaan, mutta siitä huolimatta tai kenties siitä johtuen se onnistuu pitämään sisuksissaan valtavan määrän kuluneiden vuosisatojen arvoja ja pyrkimyksiä. Siinä näky, mikä on eurooppalaisten elämän tarkoitus. Ja pääongelma. Jälkimmäinen lienee, miten yhdistää vauraus ja lähimmäisen rakkaus, häikäilemätön oman edun tavoittelu ja sen jatkuva ristiriita eksplisiittisesti ilmaistujen arvojen kanssa, miten pitää käytäntö riittävän erillään ihanteista, ettei tarvitse kaksinaismoraalinsa takia hirteen mennä. (11.5.2010)