Joulu meni jo

Valaam: 200 Years in Russian Painting. Venäläinen museo, Mikaelinlinna. 15.11.2019–13.1.2020.

 

Ilya Repin. To the 175th Anniversary of the Artist's Birth. Venäläinen museo, Benois-siipi. 3.10.2019–9.3.2020.

 

Boris Smotrov. Pathway to Avant-Garde. Erarta, 6.11.2019–27.1.2020.

Zulkarnain Ismail. Augmentet Reality. Erarta, 11.10.2019–16.2.2020.


 

Meidän perheen joulu on jo vietetty, ja se tapahtui siten, että olimme pitkän viikonlopun Pietarissa. Sinne menemiseen oli poikkeuksellisesti vähän syytä, sillä Venäläisessä museossa oli kaksi suomalaisittain kiinnostavaa näyttelyä: Mikaelinlinnassa oli Valamon luostari -aiheista taidetta (ts. ei ikoneita) ja Benois-siivessä esiteltiin kertalaakilla Ilja Repinin koko tuotanto.

Valamoa ympäristöineen on maalattu hämmästyttävän eli suorastaan käsittämättömän paljon. Huomattavan paljon teoksia oli Uuden Valamon kokoelmista Heinävedeltä. En tiedä, missä ne sijaitsevat normaalioloissa, mutta eivät ainakaan kaikki luostarin museossa tai muuallakaan suuren yleisön nähtävillä. Suurin osa näyttelyn teoksista oli 1800-luvun romanttisia maisemamaalauksia. Valamon työpajakuvat olivat hyvin esillä, ne tutut suutarinverstaasta, ikonimaalaamosta yms. Mukana oli 2010-luvunkin kuvia Sortavalan Vanhasta Valamosta. Etenkin silmään pisti Yury Krotovin Kultainen syksy Konevitsan skiitassa vuodelta 2015 – kotoinen, aurinkoinen tunnelma turkooseine taivaineen, kissoineen ja päivineen, jonkinlaiseen impressionistiseen tyyliin. Juuri kuluneena huippuruskan syksynä tuollaisia olisi voinut maalta Uudessa Valamossa.

Jos näyttelyn aikoo nähdä, pitää vähän kiirehtiä varsinkin, jos ei ole jo viisumi valmiina, sillä näyttely loppuu jo 13.1.2020.

Ilja Repin (1844-1930) oli syntyjään Ukrainasta ja eli lopun elämänsä sittemmin Suomelle kuuluneessa Kuokkalassa tai Terijoella, miten sen ottaa. Nykyisin Venäjän kartta tuntee paikan uudella nimellä Repino, taiteilijan mukaan.

Repin oli ennen muuta muotokuvamaalari. Ala ei nykyisin ole erityisen arvostettu, eikä se näin ollen ole vetänyt puoleensa kaikkein suurimpia lahjakkuuksia. Repinin muotokuvissa ihmiset ovat todellisempia kuin todellisuudessa ja ehdottomasti todellisempia kuin valokuvissa. Tämä on oikeastaan itsestäänselvää, sillä kun taiteilija maalaa suoraan elävästä mallista, hänen aivonsa prosessoivat jatkuvaa kuvaa – miljoonia kuvia. Sekä niitä jotka hän näkee siinä, kun malli istuu, ja kummankin silmän kauttahan tulee eri kuvaa toisin kuin kameran linssin läpi, ja lisäksi taiteilija prosessoi kaiken senkin, mitä hän on mallista nähnyt ja kokenut muuten kuin tuossa istunnossa.

Monet muotokuvia maalaavat eivät hyväksykään ajatusta, että heidän pitäisi maalata vain valokuvasta, varsinkaan vain yhdestä valokuvasta. Itse en ole ollut muotokuvamaalauksesta intresseerattu, mutta jokin aika takaperin kokeilin maalata 'ikonia' Johannes Valamolaisesta siten, että otin lähtökohdaksi aika monta valokuvaa hänestä siinä tarkoituksessa, että saisin aikaiseksi valokuvaa elävämmän kuvan. Ikoneiden tarkoitus ei kuitenkaan ole olla potretteja kuvatuista henkilöistä, joten tässä tapauksessa sana ikoni tuon kuvan yhteydessä on jo lähtökohtaisesti väärä, mutta maalasin siihen ikoneille tunnusmerkilliset tekstit, laitoin reliikkirasiankin, ja kyllä se siunattiin. Mutta minä en tuntenut Johannes Valamolaista, en ole koskaan nähnyt häntä elävänä, joten tulokseksi ei kyllä tullut muotokuvaa hänestä, mutta kylläkin useamman valokuvan perusteella prosessoitu henkilökuva.

Repinin muotokuvat ovat siis elävämpiä kuin niitä esittävät ihmiset. Ihmiset ovat ajat sitten kuolleet, mutta kuvat elävät, ja silloinkin, kun niiden esikuvat elivät, kuvat olivat jotain muuta kuin noiden henkilöiden itsensä käsitys itsestään ja enemmän kuin heidän julkiset uransa. Niissä on siis jotain samaa kuin ikoneissa, jotka pyrkivät läpäisemään (evankeliumien henkilöiden ja tapahtumien kohdalla) kahden vuosituhannen takaisen kokemuksen, enkä nyt tarkoita, että pitäisin mitenkään annettuna, että kokemuksen takana olisi historiallisessa mielessä tosia tapahtumia. Kuten muotokuvienkin kohdalla, psykologinen totuus on se, millä on merkitystä.

Repinin lapsille ei käynyt kovin hyvin, varsinkaan Jurille, ja on melkeinpä outoa, ettei Ilja Repin kyennyt välittämään jälkikasvulleen omaa elämänmyönteisyyttään. Repinin kuvat, muotokuvatkin, ovat hauskoja tai ainakin sympaattisia. Yksi maailman taiteenhistorian hauskimmista maalauksista on Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille, joka valmistui hirmuisen luonnostelu-urakan päätteeksi 1891. Vuonna 1995 oli Retretissä iso Repin-näyttely, mutta siellä oli esillä vain varhaisempi, vuoden 1880 versio, joka muistuttaa kyllä jo lopullista. Nyt on nähtävillä siis tuo alla oleva lopullinen samoin kuin samassa yhteydessä melkoinen määrä valmistelevaa materiaalia, joita voi vertailla. Kuva sopii jouluun, sillä siinähän on selvästi joulupukkikin.

Näyttelyssä ovat myös Ateneumin Repinit, ja nyt on oiva tilaisuus käydä katsomassa niitä Pietarissa, minne pääsee halvemmalla kuin syrjäiseen Helsinkiin, jossa myös majoitus on kalliimpaa kuin Pietarissa. Joskaan ei ehkä pitkään. Syöminenkin kallistu kaiken aikaa. Muistanpa, kun söimme ravintolassa ihan hyvin kahteen pekkaan 300 ruplalla, mutta kyllä nyt meni jo 1000 ja risat joka kerta. Tosin me emme ole kovin innokkaita ravintoloissa syöjiä, sillä se vie hirveästi aikaa. Ruokaa saa kotonakin, mutta taidenäyttelyitä täällä ei ole, joten siitä sitä sitten on valittava.

Läntinen maalaustaide ei ole hauskaa, venäläinen on useinkin. Erartassa oli meneillään Boris Smotrovin kerrassaan riemastuttava näyttely. Museon oman esittelytekstin mukaan Smotrov etsii venäläisyyden ydintä, ja voi ollakin. Kuvissa on yhdistetty talonpoikaista kuvastoa ja suprematistista muotokieltä sekä Matjusinin tuomaa, bauhausilaisen kaltaista värioppia – oheinen kuva on mielestäni aika hyvä esimerkki.

Nykymenoa on Zulkarnain Ismailin kuvamanipulaatioissa, kuten tämä apinan ja Darwinin paikkainvaihdos.

Emme ennättäneet käydä katsomassa Venäläisen museon ikoneita, mutta muuten ikonit kyllä muistin. Heti ensimmäisenä iltana, Erartassa käytyä ja juuri sinä torstai-iltana avatuilla Maneesi-aukion joulumarkkinoilla kuljeskeltuamme ryhdyimme huviksemme siinä iltapimeällä etsimään Russkaja Ikona -nimistä ikoni- ja ikonimaalaustarvikemyymälää. Firmalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista kylttiä – netissä sellainen kyllä oli, mutta emme sitä nyt huomanneet. Kävimme kysymässä naapurifirmasta. Jo tapa, jolla tuon koruliikkeen omistaja tms. lähestyi meitä, toi mieleen Mestarin ja Margaretan, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat Moskovaan – hänen puhetapansa, esimerkiksi. Hän vei meidät viereisen rappukäytävän ovelle ja painoi ovikelloa. Ovi nimittäin oli lukossa, mikä oli vähän ihmeellistä liiketilalle, joskin summerin kohdalla luki toki kapeiksi venytetyin kirillitsamaisin kirjaimin että Russkaja Ikona, aika pienellä kylläkin. Ja kullattuna tavalla, joka näytti aika vanhalta. Kuin olisi kotoisin joltain toiselta, kokonaan toiselta aikakaudelta.

Jäimme yksin säkkipimeään portaikkoon ja rupesimme kipuamaan toiseen kerrokseen. Matkalla tuli vastaan kaksi miestä, jotka selvästikin kysyivät meiltä, että mitä siellä portaikossa teimme. Mehän emme kumpikaan varsinaisesti osaa venäjää, mutta mainitsin Russkaja Ikonan, joten toinen miehistä läksi edellämme noita liukkaita, epätasaisia kiviportaita ja painoi puolestamme seuraavaa ovikelloa. Omin voimin emme olisi ovea edes löytäneet, sillä käytävä todellakin oli niin pimeä kuin pimeä on pimeä, ei edes huonoa sähkölamppua jostain muista kerroksista kajastamassa. No, seesam aukene, ja edessä oli minimalistinen isohko huone, jonka seinustoilla oli ikonimaalaustarvikkeita. Tiskin takana puhui mies puhelimeen. Kerkesimme katsella vähän ympärillemme kuten töllistellä mahtavan hienoa ovea.

Olisin halunnut seitsemän tunnin olifaa eli ikonivernissaa, mutta sitä ei ollut, enkä minä jaksa tuijottaa öljyn kuivumista 24 tuntia – kaupan nimittäin oli vain 24 tunnin olifaa. Mutta olisihan se ollut hienoa, jos olisi saanut siitä kaupasta ostetun olifan… Mies laittoi valot muihinkin huoneisiin, ja pääsimme katsomaan ikoninäyttelyä. Erityisesti huomiotani kiinnittivät lasimaalausikonit. Taannoisen ikonimaalauskurssiini olisi pitänyt alkuperäistä pronssivalua korvaavana osuutena kuulua lasimaalausta, mutta se jäi jostain syystä pois ohjelmasta, sekin, mikä minusta oli hyvä, sillä Valamon opiston ikkunoissa oli jotain lasimaalausjuttuja, ja ne kuuluivat minun kategorioissani ryhmään 'mummojen tiffany-harrastelut'. Ja pois se minun kunnianarvoisuudestani. Mutta nyt näin, mitä niistä olisi voinut tehdä, eivätkä nuo Russkaja Ikonan lasimaalaukset näyttäneet vähäänkään mummojen tiffany-harrasteluilta. Niidenkin kohdalla on kyllä ongelmana, että jos niitä tekisi, mihin ne laittaa. Niiden varastoiminen vaikuttaa aika toivottomalta, varsinkin jos ei ole muita säilytystiloja kuin kerrostalokolmion sauna…

Mistä tuli mieleeni sellainen maallinen seikka, että minulla on Valamon opiston arkistohuoneessa väliaikaisessa säilytyksessä kolme isoa ikonia.Olen luvannut, että ne ovat pois sieltä heti joulun jälkeen. Sattumoisin eilen eräs ystävällinen sielu lupasi huolimattomuuttaan minulle varastotilaa niille. Yksi niistä sopisikin mielestäni heidän puutarhaansa seisoskelemaan siiheksi kun saan vietyä sen esim. Uukuniemelle… Suonenjoelle sitä ei voi viedä, koska talo on niin tienvarressa, että joku saattaa napata sen betonimöhkäleen kyytiin, vaikka sillä onkin jonkin verran painoa. (17.12.2019)