Käsityönopetusta ja romaanihaaveita

Kuopiossa avattiin joulu tavalla, jossa jouluun virittyjän oli mahdollista välttää krääsä.

Tänään alkoivat heti aamupäivästä Kuopion joulunavaus ja KirjaKantti-kirjallisuustapahtuma – tai tarkkaan ottaen viimemainittu oli alkanut jo eilen.

Aloitimme Kuopion Rouvasväen yhdistyksen omistamalta Muotoiluakatemialta, missä oli designjoulumyyjäiset. Myytävät tuotteet olivat tyylikkäitä ja miljöö hienostunut, sillä Muotoilukatemia sijaitsee Piispantalossa, koristeellisessa kuopiolaisen puuarkkitehtuurin helmessä, joka tänä isohiutaleisen räntäsateisena päivänä näytti oikein jouluiselta.

Muotoiluakatemia oli vielä vuoteen 2014 tuttu Savonia-ammattikorkeakoulusta, jonka muotoilun opetuksesta se vastasi. Ennen sitä Kuopion Muotoiluakatemia oli täysin itsenäinen koulu, ja ennen Muotoiluakatemia-nimen omaksumista nimeltään Kuopion käsi- ja taideteollisuuskoulu.

Koulun historia ulottuu aina vuoteen 1884. Silloin Rouvasväen yhdistys perusti käsityökoulun köyhille tytöille. Nyt Muotoiluakatemia on toiminnajohtaja Eija Tanninen-Komulaisen mukaan oikeastaan palannut juurilleen, kun on alkanut taas harjoittaa taiteen perusopetusta yksityisenä kouluna. Ja designmyyjäsissä toiminnan johtaja Tanninen-Komulainen olikin itse läsnä tarjoamassa yleisopastusta koulutuksesta ja myymässä esimerkiksi koulun lahjakortteja.

Opetus on siis tätä nykyä maksullista. Kursseja on lapsille, nuorille, aikuisille ja senioreille, ja lukukausimaksut ovat satasen tai hiukan yli. Maksutta Muotoiluakatemia tarjoaa kokeellista opetusta esimerkiksi Petosen vapaa-ajan tilassa (Pinari) sijaitsevassa Tyttöjen Talossa, missä on syksyn ajan ollut meneillään Muotoiluakatemia goes Tyttöjen Talo. Tässä projektissa on haettu opetus- tai toimintamenetelmää, jolla eri kulttuureista lähtöisin olevat tytöt pääsisivät tutustumaan suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin käsityömenetelmineen tavalla, jossa tuloksena olisi valmiita, myyntikelpoisia tuotteita, mutta kaikkien ei tarvitsisi sitoutua toimintaan niin vahvasti, että pitäisi olla joka kokoontumiskerta läsnä.

Isännän jatkaessa suoraan kirjastoon minä poikkesin Galleria 12:ssa, jossa oli esillä Esa Lukalan sekatekniikoilla toteutettuja teoksia. Näissä yhdistyy vanha, konstruktivismista konkretismiin kehittynyt, äärimmäisen pelkistynyt tyyli ekspressiivisyyteen, jota konkretismi  pyrki itse aikanaan suorastaan häivyttämään.

 

Sitä luulisi, että puhdasoppinen konkretismi olisi tämän digitaalisen ajan taidetta, mutta ei siltä oikeastaan näytä…

Yhtä kaikki, näyttely oli kaunis, eivät vain yksittäiset teokset vaan näyttely on poikkeuksellisen kauniisti ripustettu, ja vaikka Galleria 12:ssa tila ei ole suuren suuri, näyttelyssä kuljeskelu oli lähes abstraktin animaation tapainen kokemus.

Vieressä ylhäällä Esa Lukalan teos nimeltään Landscape No 10 vuodelta 2015. Vähän poikkeava hänen muista töistään tässä näyttelyssä.

Sitten suuntasin minäkin kirjastoon, missä kuuntelimme ensin Tatu Kokon (joka johti puhetta), Marko Kilven ja Jyri Paretskoin (kuuluisa lanseeraamastaan termistä 'tolkun immeinen') keskustelua siitä, miten heidän kirjansa ovat syntyneet ja mm. jatkaneet elämäänsä näytelminä, elokuvina, tv-sarjona ja äänikirjoina.

Näistä Marko Kilpi oli kiinnostavin. Muistan, kun olin ensimmäisen kerran kuulemassa häntä yleisötilaisuudessa, ja kylläpä oli mies muuttunut.

Tästä korostuksesstani huolimatta koko keskustelu oli kyllä kiinnostava, sillä minullahan on ollut suunnitteilla romaani veljeni edesottamusten tiimoilta, ja puheissa sivuttiin monia myös minua vaivanneista teemoista ja niiden esittämisestä romaanimuodossa, samoin elämästä poimittujen yksityiskohtien käytöstä ja hahmojen rakentamisesta aina kirjan 'valmistusprosessiin' asti. Jotkut heidän sanoistaan iskivät niin sanoakseni suoraan sydämeen, sillä varsinkin Paretskoin ja Kilven teemoissa on hyvin samanlaisia asioita kuin itse olen tässä haeskellut. Ihmetyttää vallan, mitä ne, jotka eivät kehittele itse romaania, ymmärsivät heidän puheestaan…

Minulla ei ole hirmuista paloa romaanin kirjoittamiseen. Lapsena kirjoittelin sellaisia sinisiin vihkoihin, vihkotolkulla, ja veljeni oli kiitollisena kuulijakuntana. Hän ei ikinä moittinut mitään vaan kaikki oli hänen mielestään aina valtavan hienoa. Siispä minulla ei ole mitään hinkua kirjoittaa romaania saadakseni kehuja, koska olen saanut ne jo. Olen vain hiljalleen muhjuttanut asiaa melessäni – muistan, että puhuimme siitä isännän kanssa jo ajaessamme Suonenjoelle ensimmäisenä Suonenjoella viettämänämme viikonloppuna veljeni itsemurhan jälkeen. Eli jokseenkin tarkalleen kaksi vuotta sitten. Mutta on sangen epävarmaa, viitsinkö ruveta niin raskaaseen hommaan, josta ei välttämättä hyödy mitään. Se minua vain säälittää, että ne hänen puheensa menevät hukkaan, ne hypnoottisen kauniit puheet. On nimittäin tosiaankin niin kuin Kafka kirjoitti, että kauneimmin laulavat ne, jotka ovat syvimmässä helvetissä, ja sitä me pidämme enkelten lauluna.

Sitten oli vuorossa Ritva Ylönen, joka oli kirjoittanut Kalle Päätalon elämäkerran. En ole Kalle Päätalon ihailija, mutta kiinnostavaa silti.

Sitten luulimme, että olisi tunnin paussi ja läksimme käymään torilla. Siellä ei ollut mitään, joten minä päätin käydä välissä laittamassa ruoan alulle kun isäntä palaisi kirjastolle hakemaan jonkun tilatun kirjan ennen seuraavaa tapahtumaa. Mutta kävi ilmi, että seuraava kirjallisuuden ammattilainen, kääntäjä Eero Balk, olikin jo aloittanut heti edellisten esiintyjien perään. Minulta meni Balk sitten sivu suun. Harmi, sillä Balk on kääntänyt monista Itä-Euroopan/Keski-Euroopan kielistä. Suosikkini hänen käännöstuotannostaan on Sotamies Svejk. Isäntä sitten kertoi kotiin tultuaan, että kaunokirjallisuuden kääntäminen on todella huono bisnes.

Olipa mielenkiintoinen päivä. Kuopio on hyvä kaupunki, jopa räntäsateella. (25.11.2017)