Kaunokirjoitus

Taito on häviämässä.

Erään ystäväni fb-sivulla on käyty hurjaa keskustelua kaunokirjoituksesta. En malttanut olla osallistumatta siihen, vaikka en sinne järkälemäisimpiä mielipiteitäni laittanutkaan. Jotkut pyrkivät vähättelemään käsin kirjoittamisen merkitystä, ja varsinkin eräs iäkkäämpi mieshenkilö oli sitä mieltä, ettei taitoa ole tarvittu pitkiin aikoihin. Ystäväni rohkeni kuvata faceen 70-luvulta peräisin olevia ajokortteja, joihin henkilötiedot yms. oltiin kirjoitettu sievästi kaunokirjoituksella.

Kaunokirjoitusta on pakko osata ainakin lukea, jos on kiinnostunut historiasta niin paljon, että kaivelee itse arkistoja, sillä kirkonkirjat ovat hämmästyttävän pitkälle nykyaikaan päin käsin kaunokirjoitettuja muista asiakirjoista nyt puhumattakaan, esim. käräjäoikeuksien pöytäkirjoista. Valtiomiehet ovat kirjoittaneet päiväkirjansa käsipelissä näihin päiviin, ja luultavasti tekevät niin edelleen, sillä kuka uskaltaa pitää henkilökohtaisia mielipiteitään salassapidettävistä asioista tietokoneellaan, joka käy netissä?

Eniten kaunokirjoitusta fb:ssä vastustavat henkilöt vaikuttivat kuvista päätellen eläköityneiltä miehiltä. Ymmärrän heidän asenteensa. Ovathan viimeaikaiset tutkimukset osoittaneet, että käsin kirjoittaminen silmän- ja kädenvälistä koordinaatiota kehittäessään kehittää muitakin spatiaalisia kykyjä, esim. sellaisia, joilla hahmotetaan asioiden välisiä suhteita ylipäätään eikä vain konkreettisessa tilassa. Mennessään mukaan digitalisaatioon työpaikanmenettämisen pelossa nämä iäkkäämmät mieshenkilöt ovat siis osallistuneet jälkeläistensä aivojen tahalliseen surkastuttamiseen, eikä sitä ole helppo tunnustaa.

Taannoin ostin Pietarista, vihdoin ja viimein, neliosaisen venäläisen kaunokirjoituksen harjoituspaketin. En ole vielä ryhtynyt siihen, mutta venäläinen kaunokirjoitus on todella kaunista ja muistuttaa tätä mallia, jonka mukaan itse koulussa kaunoa opettelin. (3.1.2020)