Kiina ja nykytaidemarkkinat

Taiteilijalle, jossa vielä henki pihisee, on Kiina yksiselitteisesti paras markkina.

Sijalta 84 ArtReviw'n tämän vuoden Top 100-listalta löytyy Feng Fanzhi, vuonna 1964 syntynyt Kiinan ellei koko Aasian parhaiten myyvä taiteilija. Siis ArtReviw'n mukaan.

Parhaiten mainitulla listalla on sijoittunut kiinalaisista taiteilijoista Ai Weiwei, mutta hänen maineestaan ja kunniastaan suurin osa tulee mielestäni taiteen suhteen ulkodiskurssiivisista tekijöistä. Tässä yhteydessä pitää kylläkin aina muistaa, että taide tapahtuu aina jossain kontekstissa, ja tämä konteksti  on taiteeseen vaikuttava ei vain tekijä vaan pikemminkin suorastaan sen tekemisen syy. Mutta missä kohden aletaan katsoa, että taiteilijan teosten sisältö ei enää kommunikoi kontekstin kanssa vaan konteksti alkaakin käyttää taiteilijaa, on vaikeasti määriteltävä kysymys. Saattaa nimittäin olla, että Ai Weiein kohdalla se ei enää ole hän, joka toimii kontekstissa vaan päinvastoin, konteksti käyttää häntä joidenkin muiden, taiteen ulkopuolisten diskurssien merkkimateriaalina. Tässä Ai Weiwein tapaus kieltämättä tulee periaatteessa lähelle sitä, miten Amerikka käytti abstrakteja ekspressionisteja, jokin käytännön tilanne on tietysti hiukan toinen ellei suorastaan päinvastainen.

Lisäksi huomattava osa Ai Weiwein teoksista kuuluu huonosti myytävissä oleviin lajeihin kuten tilataiteeseen ja happeningeihin, muttei kaikki. Kesällä 2007 Tampereella oli nähtävillä esimerkiksi eräs hänen tunnetuimmista töistään, valokuvasarja siitä, kun hän pudottaa mittaamattoman arvokaan Han-dynastian aikaisen pytyn.

Mutta Feng Fanzhi on vähän eri juttu. Hänen töitään siis myydään. Ja ne ovat maalauksia, joskin osa suurenpuoleisia.

Maailmannäyttelyvuonna Shanghaissa etsiskelimme H:n kanssa silloin suuresti mainostettua hänen näyttelyää, jonka piti oleman Rockbund Art Museum -nimisessä paikassa Bundilla. Se oli selvästi maailmannäyttelyvuoden 2010 päätaidenäyttely.

Emme kuitenkaan löytäneet sitä. Löysimme omasta mielestämme oikean osoitteen, ja aulassa jopa oli pitkin kaupunkia näkyvän kaltaiset julisteet, mutta oli myös uniformupukuisia koppalakkimeihiä, joten päättelimme, että kyseessä oli joku virastorakennus, jossa olivat nuo julisteet ala-aulassa vain yleisistä propagandasyistä.

Sittemmin googlasin po. taidemuseota, ja totta vie, se olisi ollut se paikka. Mutta missään ei ollut meille riittävän selvää opastusta, miten näyttelyyn olisi pitänyt mennä. Aulasta ei näkynyt mitään näyttelytilaa eikä ollut mitää suoranaisia opaste-opasteita. Joten minulta ovat nyt sitten jääneet tässä elämässä näkemättä livenä Feng Fanzhin työt.

Ei millään pahalla, mutta ainakin netissä olevat kuvat synnyttävät minussa vaikutelman, että taiteilija on yliarvostettu. Hän on opiskeluaikoinaan selvästikin ollut ihastunut saksalaiseen Neue Sachlichkeit -suuntaan, jota edusti Otto Dix, ja hänen omissa töissäään on samantyyppisiä hahmoja. Yleisin tunnistettava hahmotyyppi on maskein varustetut kiinalaiset.

Toinen selvä laji Feng Fanzhin tuotantoa ovat kommentit joihinkin Dürerin klassikoihin kuten Rukoileviin käsiin ja Vanhan miehen päähän. Minua häiritsevät tällaiset muiden kulttuurin edustajien länsimaisen kulttuurin nuoleskelut, sillä se viittaa älylliseen epärehellisyyteen.

 

Kolmanneksi on sivellintekniikkabrassailuamaisemia sun muita.

Muitakin merkittäviä kiinalaisia taiteilijoita on, ja mikä omituisinta, minä en olisi valmis panemaan näitä huippuja ihan ArtRevien järjestykseen. Esimerkiksi mitä vaikeasti liikuteltaviin tilataideteoksiin tulee, minä satun pitämään enemmän kuin Ai Weiweistä Cui Guoqiangista hänen töidensä eleganssin tähden. Sisällöltäänhän ne ovat vähän pöhköjä pintaliitokommentteja luonnon tuhoon. Kommetti on pintaliitoa, jos elämöidään sillä, että huonosti käy, muttei kyetä esittämään mitään ratkaisua, ja tämä vähän rasittaa Cui Guoqiangia.

Tampereella tuolloin vuonna 2007 esiteltiin runsaasti Xu Bingia, joka on tehnyt typografisia teoksia. Jotkut ovat oikein kokonaisia valtavia kirjoja. Jopa valtavia kirjasarjoja! Töissä on vaikkapa kiinalaisen näköistä kirjoitusta, mutta merkeistä on jätetty pois joitain pikku osia tai lisätty vastaavia, jolloin teksti ikään kuin näyttää tosi aidolta, mutta ei tarkoita mitään. Tämän havaitsemiseksi pitää kylläkin tietysti osata hiukan kiinaa…Mutta työt ovat huolestuttaneet kuulema kiinalaisia viranomaisaikin, sillä niitä on joskus pidetty jonain salakirjoituksena. Hän on myös kehitellyt omia symbolisysteemejään lentokenttien symbolijärjestelmien tapaan. Ei voi kuin olla meikäläisen sydäntä lähelllä, tämä heppu, joka kaiken kukkuraksi on vielä älynnyt syntyä lempparikaupungissani Chongqingissa.

Suomessa asti olen nähnyt myös korkealle rankattua Zhang Xiaogangia, nimittäin takavuosina Kuopiossa Facing China -näyttelyssä. Vähän samantyyppisiä, ikään kuin mustavalkoisia kuvia värillisin korostuksin, tekee puolet Kiinan taiteilijakunnasta, mutta Zhang Xiaogangin tunnistaa vähän lastenkirjamaisesta, pehmeästä jäljestä. Eli nämä ovat ihan rehellistä taulumaalausta, nämä. Samoin kuin yhtä selvästi erottuvat ja Kiinassa kaikkialla näkyvät Yue Minjunin standardinaurunaamat.

Kiina on pakko ottaa huomioon taidebisneksessä. Se nimittäin oli vuonna 2011 taiteen ja antiikin päämarkkina, vaikka mainitun vuoden 30%:sta koko maailman taidekaupasta onkin sittemmin tultu hiukan takaisin. Vuonna 2013 se on kakkostilalla Yhdysvaltojen jälkeen, ja euroissa Kiinan taidebisneksessä liikkuu rahaa 10.6 miljardin arvosta. Elävien taiteilijoiden kannalta Kiina on aivan huippumarkkina, sillä toisen maailmansodan jälkeisen taiteen sekä suoranaisen nykytaiteen osuus markkinasta on 43%. (2.11.2013)