Kiinalaista nykytaidetta etsimässä 2

MOCA ei päästänyt meitä sisään, mutta Moganshan Lulla oli mukava tunnelma.

Seuraava taiteeseenperehtymisyrityksemme kohdistui kuuluisaan ja kehuttuun MOCA:aan eli Shanghain nykytaiteen ja designin museoon. Yritys kilpistyi lukittuihin oviin ja ovenraosta työnnettyyn lappuun, jonka mukaan sinne oltiin rakentamassa uutta näyttelyä. Eli jälleen sama ilmiö kuin Taidemuseon suhteen: ei vakinaisia kokoelmia vaan vain vaihtuvia näyttelyitä, ja koko firma kiinni, jos ollaan uutta näyttelyä pystyttämässä.

 

Minä en ole mikään himoshoppailija, mutta huhupuheet (=Radio86.fi) olivat ammoin kertoneet, että MOCA:ssa on hyvä museokauppa, jossa on myynnissä uutta, näppärää kinalaisdesignia. Minulla ei ollut - eikä näin olen ole edelleenkään - hajuakaan, mitä mahtaa olla uusi kiinalainen design.

 

No, hätä taide-elämysten saannista ei ollut tämännäköinen, vaan suuntasimme kohti Moganshan Luta, jossa piti sijaitseman jonkinlainen taidekeskus. Pelkäsin, että sen etsimisestä tulee vielä samanlainen kokemus kuin siitä, kun haimme taidekeskusta Kunmingista... Menimme reippaasti metrolla jonnekin lähettyville ja jatkoimme kävellen. Ja kas, kohtapuoleen alkoi seinustoille ilmaantua tilatun näköisä graffiteja, ja eipä aikaakaan kun näköpiiriin tulivat ensimmäiset waiguorenit eli ulkomaanelävät - jotka nousivat ulos taksista.

 

Ensimmäiset galleriat, joihin poikkesimme tällä lukuisten gallerioiden ja taiteilijoiden työhuoneiden suurehkolla alueella edustivat hyvin putsattua ja ulkomaalaisten silmille sopivaa tuotantoa, jossa länsimaisten vaikutteiden määrä oli suuri ja yhteiskuntakritiikin määrä pieni. Esimerkkinä mainitsisin tuossa ylläolevassa mainoskorttikokoelmassa olevan harmahtavan kortin, jossa on puhe kuuden taiteilijan abstrakteista töistä kootusta gallerianäyttelystä. Kaikki työt tulivat lähelle abstraktia ekspressionismia ja olisivat periaatteessa voineet olla kotoisin vaikka Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista 50-luvulta. Jotenkin Kiinaan viittasivat Yan Shan Chunin ja Lian Quanin työt, hyvin valkoisen oloiset, jotka olivat paperille maalattuja, luultavasti jopa ohennetulla tussilla, ja sitten pingotetulle kankaalle kiinnitettyjä.

 

Abstraktia taidetta Kiinassa näkee melko vähän. Yleisesti ottaen kiinalaisessa nykytaiteessa tuntuu olevan vallalla jonkinlainen symbolismi. Surrealismiksi sitä en sanoisi, sillä surrealismiin kuuluu, että aiheet pulppuavat alitajunnasta, eikä se ole maagista realismiakaan. Symbolismi saattasi käsittää tämän tietyn tarkoitushakuisen tarinoinnin, jota tähän kategoriaan sisällyttämissäni kuvissa esiintyy. Usein tämä symbolistinen tarinointi on jotenkin naiivia vaikkei piirustustyyliltään aina naivistista. Joistain kuvista, ellei näkisi niitä gallerian seinillä, voisi epäillä, että ne ovat lastenkirjakuvituksia. Tällaisia ovat esimerkiksi Wang Zhixinin työt. Alla tämä vuonna 1982 syntynyt taiteilija poseeraa erään työnsä ääressä. Siltä varalta, että kuvasta ei erotu kuin valtava elefantti, voin kertoa, että elefantista kasvaa sieniä, ja tässä jalat tukevasti ilmassa seisovan lahoavan jättiläisen kintussa kiipeilee henkensä kaupalla koululaukkuineen poika.

  

Maalaustaiteen ja kuvituksen välinen rajaviiva on epäselvä, mutta kuvituskuviin liittyy aina jokin tarina. Opiskeluaikoinani minuun iskostettiin syvä epäluulo tarinoimiseen pyrkiviä kuvia kohtaan. Suhtaudun varauksella ylälaidan mainoskorttien esittelemiin Qiu Shengxianinkin kuviin, vaikka myönnänkin, että niissä on punamustassa barokkisuudessaan jotain hauskaa. Korisepintoihin on upotettuna kaiken maailman hahmoja. Kaljupäisestä naista esittävässä nämä hahmot ovat alastomia naisia. Valitettavasti galleriassa kirjoituspöydän ääressä istuva naisihminen riensi kertomaan minulle tuon 'nauravan buddhan' sisältämistä sivumerkityksistä - kuvan koristeellissa pintarakenteissa ei ole vain ylipäätään ihmishahmoja ja toistuvia 'nauravan buddhan' kasvoja vaan jopa sikiöitä kohdussa. Että semmoista… Kiinalaiset ovat kovia kappamiehiä ja -naisia, ja tämäkin mainittu galleriatyöntekijä suoritti suhteeni kovasti markkinatutkimusta ja kyseli mahdollisimman tarkkaan, mistä töistä pidin ja miksi.

 

Syvemmällä alueen sopukoissa oli mielenkiintoisempaa taidetta. Joskus ei paikalla ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, saako kuvata vai ei, ja lainkuuliaisena pohjoismaalaisena minä jätän aina taideteokset valokuvaamatta, jos lupaa ei ole. Tähän ryhmään kuului galleria, jossa oli Gao Xiao Yunin maalauksia. Niissä oli monissa nyrkki, joka tuli voimalla kohti katosojaa. Yhdessä kädet tulivat ulos tulessa olevasta Ming-vaasista, mitä symboliikkaa ei tarvinne enempää tavata. Toisessa oli harmaa nyrkki ja teksti jossa luki 'minulla on auto ja asunto'. Ja nehän ovat asiat, jotka tekevät ihmisestä nyky-Kiinassa koskemattoman.

 

Siinä vaiheessa, kun tulimme Liu Zhenin värikkäitä pintoja ja kultauksia käsittävien töiden äärelle mieliimme syttyi ajatus, että pitäisikö ryhtyä tuomaan kiinalaisen nykytaiteen näyttelyä Suomeen. Kuopiossa oli taannoin esillä erään kiinalaissyntyisen hollantilaisen keräilijän kokoelma nimellä Facing China. Sen työt olivat niitä kaikkein tunnetuimpia - esim. Yue Minjunin töitä, ja Yue Minjunin nyt tietää jokainen, joka ylipäätään tietää, missä Kiina sijaitsee. Olimme nyt löytäneet ihan kestävänoloisia teoksia, jotka voisi pistää näytille vaikka Seinäjoelle… Esimerkiksi juuri nämä Liu Zhengin maalaukset ovat paksuine, maailman tasaisimpine vernissoineen jo esineinä sellaisia, että ne pitää nähdä 'livenä'. Niitä ei edes voi valokuvata, tai jos ne valokuvaa, tuo niiden erityisominaisuus, lasimaisen tasaisen lakkauksen alla olevat hehkuvat värit ja kultaukset, jää nimenomaisesti pois.

 

Olisi sitä lakeuksilla ihmettelemistä vaikka Sun Zhe Zhengin uusissa versioissa propagandakuvista. Varsinkin nämä tuttisuut ovat alleviivaavia kuin Yue Minjunin työt, jopa merkityssisältö on suurin piirtein sama, mutta olisivatpahan nyt edes vähän erilaisia kuin sen kaikkein kuuluisimman kuuluisuuden. (26.9.2010)