Kiinalaista nykytaidetta etsimässä 7

Päivän kohokohta oli Geng Jianyi.

Tulimme kotiin Shanghain kautta. Osan välistä Chongqing-Shanghai tulimme pitkin Jangtsea, ja kävimme toki Kolmen rotkon padolla tultuamme jopa ensin sen läpi. Mutta niin pitkään kuin insinöörit eivät arvosta minun tekemisiäni, niin pitkään minun ei tarvitse piitata insinöörien tekemisistä, joten se siitä padosta.

 

Shanghaissa kävimme ensin Shanghain taidemuseossa. Kiinalaiset taidemuseot eroavat länsimaisista siten, ettei niissä ole vakituisia kokoelmia vaan vaihtuvia näyttelyitä, joten tämäkin vierailu oli jälleen uusi kokemus, vaikka saman pytingin seinien sisäpuolella olimme ennekin käyneet. Tälläkin kertaa siellä oli useita näyttelykokonaisuuksia.

 

Alakerran näyttelyssä oli etabloitunutta nykytaidetta, suurin osa maalauksia, joiden sanomat eivät  yhteiskunnan rakenteita järisytä. Zhang Dalin ruiskumaalatuissa sinisissä varjokuvissa kerrottiin, että onni on varjoa vain;

 

 

 

 

 

 

Fang Lijiu arvosteli uuden Kiinan rikastumishekumaa, mikä on aika yleinen teema Kiinan nykytaiteessa;

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ja Zhang Huan näyttäisi epäilevän esimerkiksi tässä teoksessaan Lehmännahkaiset Buddhan kasvot nr. 3, että vaikka tämäkin on naamio, se voi olla tematiikaltaan aidompaa kuin jokin uusi.

 

 

 

 

 

 

 

Keskikerroksessa oli opetusnäyttely taiteen tekniikoista. Opetusmateriaalina oli kiinalaisvalmisteisia eurooppalaisen modernismin jäljitelmiä, ja jotenkin hassulta näytti esim. Lu Zhipingin teos Vases, yet not Vases -niminen työ, joka oli näytteenä serigrafiasta - klassista eurooppalaista modernismia vuodelta 2008. Edustettuna olivat myös teknisesti modernisoidut kiinalaisen taiteen muodot, kuten ekspressiivinen Fang Zengxiangin Karvareuhkainen vanha mies vuodelta 2005.

 

Samassa kerroksessa oli myös kiinalaisen sarjakuvan näyttely. Sen katsottiin olevan niin totaalisesti vain kiinalaisille, että mitään tekstejä ei ollut latinalaisella aakkostolla, ja minulla alkoi olla takki tässä reissun vaiheessa jo niin tyhjä, etten jaksanut ryhtyä etsiskelemään tämä kuvan tekijää. Menepä tietämään, ovatko näiden piirtäjät edes tiedossa…

 

Yhtä kaikki, nämä todellisen kommunismin ajan sarjakuvat ovat tulleet ikään kuin muotiin. Näitä oli nyt kaupan monessakin paikassa, vaikken ennen ollut niitä nähnyt misään, ja jopa tämän näyttelyn kunniaksi niitä myytiin Shanghain taidemuseossa. H ostikin näitä sarjakuvakirjasia, ja oheisessa kuvassa hänen ostoskokoelmaansa. Yksi on peräisin tästä taidemuseosta, muut muista paikoista.

 

Kokeellisempaa taidetta löytyi kolmannesta kerroksesta, missä oli meneillään näyttely nimeltä Omen 2012 - New Chines Art. Itse asaissa näyttely koostui osanäyttelyistä, joissa saattoi olla monlaisia teoksia. Erityisen runsaasti tässä kolmannen kerroksen näyttelyssä oli installaatioita.

 

Cao Hui näytti kysyvän, että kelpaavatkohan aivot varmasti ihan kaikkeen, missä niitä arvostetaan, ja niinpä hän oli tehnyt aivoista sohvan. Teoskokonaisuudessaan hänellä oli aihesta myös video ja installaatio yms.

 

Toisessa näyttelykokonaisuudessa oli myös mustavalkovalokuvista ja elokuvista koottu teos poltetuista muistoista. Tekijän nimeä en löytänyt mistään, mikä on hämmästyttävän yleistä kiinalaisissa taidemuseoissa. Yksilökeskeisyys ei ole vielä edennyt siihen pisteeseen kuin meillä…

 

Guo Wei oli leikannut levystä  seinille moderneja eli länsimaalaistuneita  kiinalaisia. Suurin osa nuoria miehiä, yksi vastasyntynyt, ja kissojakin. Ja korppi, kuten tässä näytteessä. Kaikki irrallaan eli irtileikattuina. Katseyhteys on vain katsojaan eli sille, jolle poseerataan, ei koskaan hahmojen kesken.

 

Cao Pei arvosteli rahaa ja modernia suurkaupunkielämää tietokoneanimaatioteoksessaan.

 

Taiteilija tai taiteiljaryhmä - mistäs sen Kiinassa tietää - nimellä Unmask väitti installaatiossaan, että 'Jos totuus sattuu, se on totuuden syy'. Työn nimi oli Let's Die, ja se sisälsi esimerkiksi verisuihkulähteen, joskin veri ei ollut oikeaa… Miten tämä pitää tulkita, ettei se ollut oikeaa…

 

Samassa Renmin-puistossa kuin taidemuseo sijaitsee myös Moca, Shanghain modernin taiteen ja muotoilun museo. Siellä oli meneillään näyttely nimeltä Will Things ever Get Better? ja se sisälsi Xiang Jingin ja Qu Guongcin veistoksia.

 

Xiang Jingin töissä oli paljon porukkaa - Kiinassa sitä porukkaa on. Ne esittivät akrobaatteja - sitähän kiinalaiset ovat. Jotenkin nämä lasikuituveistokset toivat mieleen terrakotta-armeijan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mukana oli myös sirkuseläimiä verrattuna eläimiin, joita sirkuksessa ei ole.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Qu Guangcin teokset olivat värjättyjä pronssipatsaita. Suurin osa esitti pulskaa heppua, ja Dinner Party -sarjassa hän oli jollain tavalla syömiseen liittyvissä puuhissa. Toinen iso kokonaisuus oli sellainen, että sama tyyppi oli ikään kuin linnun hahmossa. Aika absurdeja. Heppu oli selvästikin löytänyt jonkun väylän komentotalouden ulkopuolelle, joskin ahtaan. Vähän synkän, vähän koomisen.

 

 

 



Seuraavaksi suuntasimme kulkumme 'Punaiseen kaupunkin' ja siellä Sculpture Centeriin, missä emme ennen olleetkaan käyneet.

 

Jo pihalla seisova Pierre Matterin Bull Market oli aika vaikuttava. Sisätiloista löytyi samalta taiteilijalta samaa vähän romukuvanveistosta ja Legerin perinteestä ammentavaa, jo sopivasti sopeutettua veistotaidetta edustava Fish Ey.

 

Guoa Jinghan väittää rautahäkkiin sijoitetulla kasvottomalla päällään, että se on The Suvival Mode.

 

Eikä Kiinassa ole aitoa ehkä enää mikään. Tämäkin Hu Bon pronssiselta näyttävä, Mooren ja monet muutkin eurooppalaiset kuvanveistäjät mieleen tuova, istuva huilunsoittaja on toisasiassa lasikuitua.

 

 

Samalla alueella oli myös muita museoita ja gallerioita. HWA's Gallerystä löytyi Hè Juanin 娟 贺 sieneen piiloutunut strutsi ja Wang Xiangmingin 王 向 明 kaksiosoainen Guernica-tulkinta, jossa oli Amerikan lippu ja siinä krokotiili.

 

Minsheng Art Museumissa oli iso Geng Jianyin näyttely, josta alakertasta yksi iso sali kokonaisuudessaan oli pyhitetty epäpyhille valokuville. Nämä vanhan hyvän ajan mustavalkovalokuvat esittivät juomapulloja. Kiinassahan ei voi juoda keittämätöntä vettä ja juominen on jatkuva ongelma, semminkin kun suurimmassa osassa maata on suurimman osan vuotta hirvittävän kuuma. Kiinalaisilla onkin jatkuvasti mukanaan pullo, jossa on useinmiten vihreää teetä. Kuvista suurin osa oli jotenkin tahallisesti tai tahattomasti kehitysvirheellisiä, osa toonattuja, osa vähän sitä sun tätä. Juodakin pitää aina vähän silloin sun tällöin, vaikka juomiseen pitääkin kiinnittää suurta, suurta, huomiota ja se on tärkeä asia, jonka kauneutta ei pidä vähätellä. Sillä eikö tärkeys määrittele kauneuden?

 

Muita teemoja olivat dekoraatiopinnoiksi muokatut kommunismin ikonit. Tässä pätkä teosta nimeltä Eternal Rays of the Sun vuodelta 1992.

 

Yksi iso sarja esitti samoja ihmisiä eri elämänvaiheissaan sellaisna kuin he esiintyivät erilaissa virallisissa paereissa, etenkin niiden valokuvissa. Yksi kiinalaisen taiteen erikoislaji ovat hankauskuvat vanhoista kivisteeloista. Geng Jianyi oli tehnyt tällaisia ihan vain värikynillä tavan kirjansivuista. Yksi iso sali oli täynnä eri teemoista koottuja ikään kuin historiallisia esinesarjoja. Näitä olivat vaikkapa wc-kulttuuri ja kulhot kautta aikojen.

 

Näitä sarjoja oli vaikka miten paljon, ja tämä näyttely saattoi olla koko tämän Kiinan matkan mielenkiintoisin. Mainittakoon vielä yksi sensuuriin viittaava teossarja nimeltä How could a 'de' character be enough, jossa oli tekstejä, josta oli poistettu kaikki muut merkit paitsi kiinan kielen de partikkeli, joka ilmaisee genetiiviä (vrt. englannin of).

 

Ei, hiitto, kyllä pitää vielä mainita teos, jossa oli kaksois-xin-paperileike, ts. kaksi onnea tarkoittavaa merkkiä leikattuna yhteen. Jokaisen kiinan peruskurssin vakioaskartelu, oikein klassinen. Ja vieressä oli avioliittolaki.

 

Olisipa ilo tavata tämä taiteilija. (syyskuu 2012)