Kollektiivisesta syyllisyydestä

Voidaanko ihmisiä ja minkä verran syyttää siitä, etteivät he selvästikin poikkeavana aikana pysty

erottamaan oikeaa ja väärää?

Eilen puskin Kuopioon läpi hirmuisen sumun tarkoituksenani olla perillä ennen klo 18. Pelkäsin lähdön Pohjanmaalta venyvän - olin törmännyt taas ongelmaan, jonka olin luullut olevan poistettu päiväjärjestyksestä viimeistään vuosi sitten. Sama ongelma pärähti päin pläsiäni jopa kolmena erillisenä kappaleena.
 

Ehdin kuitenkin Rosebudin tilaisuuteen, jossa oli vieraana Sofi Oksanen eskodroonineen.
 

Suhteeni Sofi Oksasen puuhiin on hiukan ristiriitainen. Olen järjestelmällisesti kieltäytynyt lukemasta hänen kirjojaan, sillä jos menneisyydessä tapahtuneesta järjestäytyneestä kärsimyksen tuottamisesta tulee menestyskirjallisuuden aihe, se haisee minun nenääni aika pahalta. Miksi tuo kirjallisuus on suosittua? Voiko sen enempää kirjailijalla kuin lukijalla olla pelkkiä puhtaita jauhoja pussissaan?
 

Nimittäin jälkiviisaus on vähän kyseenalainen viisauden laji. Menneisyyden virheiden käsitteleminen ja muistaminen on taatusti tärkeä asia, mutta minkä verran po. ajan ihmisiä voidaan tosiasiassa syyttää ajan virheistä? On runsaasti kirjailijoita, joiden oli erittäin vaikea, niin fiksuja kuin olivatkin, erottaa sekavina aikoina, mikä oli oikein ja mikä väärin. Jotkut, kuten runoilija W.H. Auden, eivät kyenneet erottamaa edes kansallissosialismia ja kommunismia toisistaan, ja Audenin kirjeistä (joista olen tosin nähnyt vain pätkiä hänen elämäkerrassaan) näkee, että hän tosiaankaan ei kyennyt, eli kyse ei välttämättä ollut ettenkö sanoisi silkasta 'pahantahtoisuudesta'. 
 

Nyt Puhdistuksesta on tehty kaiken maailman opperoita ja näytelmiä ympäri maailmaa. On siinä ja siinä, etteikö kärsimyksestä ala tulla viihdettä. Jos kärsimyksestä on suoralta kädeltä tehty viihdettä kuten Hollywood-elokuvissa, viestin vastaanottaja tietää, mistä on kysymys, mutta Sofi Oksasen tapauksessa viihteeseen tai anakin sen rajoille ollaan kiertämässä vakavan taiteen kautta, mikä hämärtää asiaa.
 

Ja torstaina on Kuopion musikkitalolla konsertti, jossa esitetään hänen muita tuotoksiaan samoin kuin joidenkin hänen yhteistyökummpaniensa sellaisiakin teoksia, joissa hän ei itse ole suoraan ollut mukana.
 

Mikä toimii aasinsiltana siihen, miksi toisaalta arvostan Sofi Oksasta. Hän pyrkii tekemään taiteesta jotain, mikä maksaa kulunkinsa. Suuri osa kirjailijoista on epäsosiaalisia ja yhteistyö heidän kanssaan vaatii muilta melkoisia myönnytyksiä. Sofi Oksasen kohdalla ei kaiketikaan ole näin. Hän on antanut oman menestyksensä heijastua myös muiden menstykseksi. Lisäksi hän näyttäisi suorittavan markkinointiaan päämäärätietoisesti. Hänellä oli nyt mukanaan Puhdistus-oopperan säveltäja Jüri Reinvere ja Lyhyen hameen ym. Oksasen teksteistä lauluja säveltänyt ja esittävä nainen, jonka nimeä en valitettavasti nyt muista. Eiliseen tilaisuuteen oli varattu tunti aikaa, eikä sitä tosiaankaan ylitetty. Se alkoi yhdellä laululla ja päättyi toisella, ja lopuksi myytiin ja signeerattiin kirjoja.
 

Reinvere, muuten, viittasi eräässä puheenvuorossa hiukan tuohon ongelmaan, että minkä verran ihmiset pystyvät kriittisinä aikoina erottamaan hyvää ja pahaa. Hän nimittäin kertoo siitä, miten jossain vaiheessa Neuvostoliiton keskusjohdon ei tarvinnut enää itse organisoida kansalaisten simputtamista, sillä kansalaiset alkoivat simputtaa oma-aloitteisesti toisiaan. Minkä verran sitten näin jälkiviisauden valossa meillä on varaa syyttää näitä ihmisiä? Luultavasti he omasta mielestään tekivät oikein. Reinveren mukaan Kreml hyödynsi tässä ihmisten pikkumaisuutta. Onko meidän mahdollista saada ihmiskuntaa pikkumaisuudesta vapaaksi, ja voidaanko ihminen julistaa erityisen syylliseksi sillä perusteella, että hänellä on kontolalan tämä erittäin yleinen pikkumaisuuden synti?
 

Nuoruuteni päivinä luin jonkun Jan Myrdalin kirjan, josta mieleeni syöpyi sitaatti: "Mikään ei ole kevyempi kantaa kuin perisynti tai kollektiivinen syyllisyys". Sehän on justiinsa näin. Mutta ne kollektiiviset synnit, joista ihmiset eivät kykene syyllisyyttä tuntemaan, vaikka seuraukset olisivat miten ilmeiset, ovat usein sellaisia, ettei niitä ole voinut tekohetkellä välttämättä tai ainakaan ilman poikkeuksellista älykkyyttä synneiksi tunnistaa.
 

Oksasen päämääräsuuntautuneisuudesta kertoo myös kustantamo Silberfeldt.
 

Olen sitten saanut myös Gulagini. Siihenkin liittyy jotain, mikä ei ole kauhean yksioikoista. Vaikka teoksen suomentamisen viivästyminen ja manipuloiminen ensimmäiseen suomenkieliseen painokseensa aina sen julkaiseeseen tahoon asti oli eräänlainen farssi, sen ilmestyminen ei ollut pienen ihmisen kannalta kauttaaltaan onnellinen tapahtuma. Tiedän tapauksen, jossa vuonna 1974 erään perheen postilaatikkoon ilmaantui nimettömän lähettäjän 'joululahjana' silloinen Solzenitsynin Vankileirien saaristo. Kyseessä ei ollut hyvän tahdon ele, todettakoon niille, jotka sen sellaiseksi kuvittelevat…
 

Suojapaperin typografia on huono. Etupuolessa on hirmuinen määrä versaalitekstiä. Tätä voidaan puolustella sillä, että tätä kirjaa ei oteta luettavaksi sattumalta, joten suojapaperin tekstin luettavuudella ei ole pienintäkään väliä. Takakansitekstissä on liian leveä palsta, joskin sitä voidaan puolustella samalla syyllä kuin reilunpuolesta versaalinkäyttöä. Takakansitekstin luettavuutta vaikeuttaa paitsi mainostekstiksi liian leveä palsta myös se, että kirjainväliä lienee hiukan jopa lisätty, vaikka on yleisesti tiedossa, että groteskien luettavuutta parantaa, jos kirjainväliä hiukan vähentää - päinvastoin kuin esim. antiikvoiden kohdalla. Päällyspaperissa on käytössä kaksi eri groteskia, mikä on typografinen tyylivirhe.
 

Kannessa on pelkkä paperinen yliveto yhdellä värillä, punaruskealla, off setissä painettuna. Sidosasu ei ole erityisen sukunäköinen päällyspaperin kanssa. Kun sidosasu on siis punaruskea, päällyspaperi on yleissävyltään harmaa, ja pääotsikko, GULAG - vaikkakin samaa kirjain tyyppiä molemmissa - on käsitelty sidosasussa ja päällyspaperissa silmäänpistävän eritavalla.  Sidosasussakin on versaalitekstiä, nyt vain kaikki vähän vinossa. Onko tämä iso määrä versaalia vähän vinoon latettuna joku erityinen muoti, joka on varattu Neuvotoliitosta/Venäjästä kertovalle kirjallisuudelle? Sama keino on käytössä Timo Vihavaisen kirjan Itäraja häviää (2011) suojapaperissa.
 

Etukanteen jää sidosasussa sanasta GULAG vain isot A ja G, enkä ole varma, onko se hyvä idea, mutta selkään jää tyylikäs jättimäinen versaali L, ja se on hyvä idea. Sidosasun selässä ei siis ole kirjoittajan ja kirjan nimeä olenkaan. Tämä on melestäni toimiva idea tässä tapauksessa, kun kirjan kyllä hyllystään tällä nyt käytetyllä keinolla tunnistaa, tunnistaapa jopa nopeammin kuin jos siinä olisi standardin mukaiset tiedot. 
 

Etulehtipaperilla ei ole brassailtu.
 

Sisus tuntuis olevan Cyclus Printiä tai jotain muuta hyvin sen kaltaista paperia, mikä on hauska valinta - ei kovin tavanomainen kirjoissa. (25.4.2012)